"Prinssi Oskarin ja suomensukuisen hovineidon Ebba Munckin romanssista kohistiin Ruotsin hovissa yli 100 vuotta sitten." – Ebba Munck syntyi Jönköpingissä 1858. Hän tuli 23-vuotiaana saksalaissyntyisen kruununprinsessa Viktorian hovineidoksi. Pariskunta avioitui maaliskuussa 1888 Bournemouthin St. Stephens -kirkossa Englannissa. Prinssi Oskar menetti näin valtakuntansa, oikeutensa periä Ruotsin ja Norjan kuningaskruunut.

"Ebba-prinsessa" kuoli vuonna 1946 lähes 88 vuoden ikäisenä, Oskar vuonna 1953, 93-vuotiaana. Pariskunnalla oli viisi lasta: Maria, Carl, Sofia, Elsa ja Folke. Heistä kreivi Folke Bernadotte (1895–1948) tuli tunnetuksi humanitaarisesta työstään; hänen ansiostaan 19 000 leirivankia vapautettiin natsien keskitysleireiltä."
Börje Thilman, Seura12/2000 s. 13–14

Jägerhornilta Zidbäckille

Varakas Zidbäck

"Arvoesineiden joukossa mainitaan runsaasti kulta- ja hopea-esineitä sekä aitoa porsliinia. Kimalan kartanossa hänellä oli muun muassa 2 paria suurempia ja 2 paria pienempiä vetohärkiä, 23 suurempaa ja 4 pienempää lehmää, 6 sikaa, 21 lammasta ja 30 kanaa. Someron kirkkomaalle hän oli rakennuttanut muuratun sukuhaudan."
(Someron historia II, VA Sääksmäki 156, 77–92)

Zidbäckin kuoleman jälkeen hänen leskensä Renata Bergstock piti vielä joitakin vuosia Kimalaa hallussaan. Vuonna 1807 hän kuitenkin möi kartanon hovioikeudennotaari Jakob Avellanille. Kauppahinta oli 5.555 rii-kintaalaria 26 killinkiä. Kauppahinnan maksamattoman osan vakuudeksi rouva Zidbäck sai kiinnityksen Kimalaan.

Jacob Avellan osti Kimalan 1807

Edellämainitun lainan saamiseksi vuonna 1817 Kimalassa pidetty katselmus antaa hyvän kuvan Jakob Avellanin aikaisesta Kimalasta:

"Pellot ovat hyvää savea ja sangen pieneltä osalta savimultaa, hyvin viljeltyjä, ja kylvetään niihin vuosittain 17 t. rukiita, 3 t. ohria, 1 t. her-neitä ja 4 t. kauraa. Tuotto arvioitiin rukiista ja ohrasta 6:ksi, her-neistä 5:ksi ja kaurasta 8:ksi jyväksi.

Lisäksi torpparit ovat velvollisia kutsusta tulemaan heinänkorjuuseen, elonleikkuuseen ja riihenpuintiin, sekä suorittavat vielä kehruutöiden asemesta kartanoon 8, Tiensuu 12 päivätyötä vuodessa; kaikki omassa ruuassa.
(VA Sääksmäki 163: 406–411)

Torpparien päivätyövelvollisuus oli edellisestä päättäen raskas. Kartano tuli torpparien työllä niin hyvin toimeen, että sen ei tarvinnut omasta puolestaan pitää kuin 2 renkiä ja 2 piikaa, kuten samassa katselmuspöytäkirjassa ilmoi-tetaan.

Avellan luopui 2/3 Kimalasta 1825

Koko kartanon ylläpitäminen kävi ylivoimaiseksi, ja 14.10.1825 hän möi 2/3 Kimalasta nimismies J. C. Gra(h)nille.
(K.A. Bergholm, Sukukirja I, 105–106).

Gran maksoi Avellanille kartanosta 8000 riikintaalaria (4000 hopearuplaa).

Vuonna 1865 tehdyn tilusten selvityksen mukaan: "År 1826 har Kartano åter af A. Ståhlberg blifvit skiftadt i, såsom det ännu i denna dag befinner sig, 2/3 och 1/3, sålunda att Expeditions fogden Gran erhållit 2/3 och Avellan 1/3. Af Grans arfvingar (perilliset) har 2/3 blifvit försåld åt bonden Elias Juselius år 1834 för 8600 Riksdaler eller deremot svarande 4300 Rubel silfver."

Avellan – Grahn – Juselius – Konsin

Suomen Maatilat II (1931)

"Kimala, 10 km kirkolta, 26 km Jokioisten asemalta ja 80 km Turusta. Oli alkujaan 1,3333 mantt. suuruinen ratsusäteritila. Aikaisempina omistajina ovat olleet Avellan, Juselius, Konsin, Forsblom ja Salin-sukuiset henkilöt. Omistaja v:sta 1926 Frans Nuotion perikunta. Tilaa hoitaa leski-emäntä Hilma Nuotio (o.s. Kryytilä). Ollut isännän suvulla 14 v. Erotettu 8 palstaa. Pinta-ala 126 ha, josta puutarhaa 1, peltoa 81, metsämaata 42,5 ja joutomaata 1,5 ha. Talouskeskus tasaisten savi- ja multapeltojen reunassa, Someronjoen rannalla, Lahdenjärven kohdalta, 1 km päässä Turkuun vie-vältä maantieltä.


1932
Päärakennus, jossa on 10 huonetta, 2-kerroksinen ja hyvin vanha, uusittu v. 1926. 55 lehmän navetta rakennettu kivestä, uusittu v. 1922; sikala sen yhteydessä. Vesijohto (sähköpumppu).

Viljelyskiertoja 2: A. kesanto, syysvilja, kevätvilja, 3 heinää, 2 kevät- viljaa; B. kesanto, syysvilja, 3 heinää, 3 kevätviljaa.

Vuonna 1929 oli rukiin kasvussa 9 ha, vehnän 1, kauran 25, ohran 2, seka- viljan 1, herneen 0,5, perunan 1, pellavan 0,1, rehujuurikasvien ja -kaalin 0,5, heinän 31,9 ja kesantona 9 ha.

Kotieläimiä: 8 hevosta, 25 lehmää, 1 sonni, 7 sikaa ja 30 kanaa. Myydään viljaa, lihaa ja porsaita paikkakunnalla sekä maitoa osuusmeijeriin. Hoidettu sekametsä. Sähkövalo ja -voima, joka käyttää mm. kotitarvemyllyä, katkai- susirkkeliä ja sirkkelisahaa, Lounais-Suomen Sähkö Oy:ltä. Oma korjauspa- ja hyvine kalusteineen, sillä edesmennyt isäntä oli seppä. Omistaja osuuskas- san jäsen."
Suomen Maatilat II, s. 1128–1129, Porvoo 1931

Suomen kartanot ja suurtilat III

Toimittaneet Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander
Helsinki 1945

Kartano, joka sijaitsee lähellä Someron kirkolta länteen vievää maantietä, muodostui 1600-luvun lopulla neljästä Hans Ramsaylle v. 1630 lahjoite-tusta tilasta ja nautti säterivapautta v:sta 1675.

Se peruutettiin v. 1683 ja muodostettiin säteriratsutilaksi, joka sittemmin sai nimen Kartano. Säteriratsutila ostettiin perinnöksi vv. 1791–1818 ja siihen yhdistettiin 1870-luvulla puolet sen augmentista Etu-Rekolasta, joka niin-ikään v. 1630 oli lahjoitettu Hans Ramsaylle ja peruutettu v. 1683, mutta määrätty säteriratsutilan augmentiksi ja jonka kartanon omistaja oli ostanut perinnöksi v. 1842. Tilasta erotettiin v. 1826 kaksi kolmannesta, joista osa ostettiin v. 1922 takaisin.

Keskiaikaisista maanomistajista kylässä tunnetaan Markku (1492).

Omistajat v:sta 1630 lähtien:

– 1630–48 katso Pitkäjärvi;
– Johan Ramsayn poika Klas Ramsay, ratsumestari, k. 1687, ja tämän perilliset –1704;
– Johan Ramsay, ratsumestari, k. 1739, ja tämän perilliset –1747;
– Fredrik Adolf Ramsay, majuri, 1748–52;
korpraali Lars (?) Stubben perilliset –1762.

Tila oli vv. 1762–99 jaettu kahteen, ajoittain kolmeen osaan. Pääosan omistajat:

– mainitut perilliset 1763–72;
– Gottfried Titz, lasinpuhaltaja, 1775–88;
– Adam Zicbäck, kirjanpitäjä, 1789–99.

Koko tilan (myöhemmin yhden kolmasosan) omistajat:

– mainittu A. Zidbäck 1800–02 ja tämän leski Renata –1807;
– Jakob Avellan, notaari, 1808–28 ja tämän leski Maria Vilhelmina
– 1868; Johan Viktor Avellan 1868–83;
– Oskar Viktor Vilhelm Avellan 1883–1942.

Nykyinen omistaja (v:sta 1942) Oskar Avellanin perikunta.

Torppia ei esiinny v. 1700, mutta v. 1800 niitä oli 2 ja v. 1900 1. Tilasta on v:n 1918 maanvuokralain nojalla ja myöhemmin harjoitettua asutustoimintaa varten erotettu 1 mäkitupa ja 4 muuta lohkotilaa, käsittäen yhteensä 25 ha maata. Nykyinen kokonaispinta-ala on 400 ha, mistä peltoa 250 ha ja viljeltyä laidunta 50 ha. Hevosia on 12 ja lehmiä 35, karja Ay- ja LSK-rotua, keskilypsy v. 1935–36 2257 kg, rasvaprosentti 4,1.

Keltaiseksi maalattu, nelilapekaton peittämä päärakennus on rakennettu 1840-luvulla ja säilynyt nykyaikaan asti miltei alkuperäisessä asussaan. Se sisältää 5 keskeissalijärjestelmän mukaan sijoitettua huonetta, joista saliin on 1800-luvun loppukymmeninä maalattu sen ajan makusuunnan mukaiset seinä- ja kattomaalaukset. Sisustusesineistä ovat vanhimmat noin satavuo-tinen ryijy ja samanikäinen käräjäsohva.



Lähellä päärakennusta sijaitsee vuoden 1826 jaossa syntyneen isomman osan, "Kartanon" kaksikerroksinen vanha päärakennus, joka kertoman mukaan on peräisin 1730-luvulta, mutta jossa ny-kyään on havaittavissa selvät empireajan merkit. Rakennuksen asuinhuoneissa, joita molemmissa kerroksissa on 5, on vielä jään-nöksiä seinärappauksista ja -maalauksista; myöskin viimeksimaini-tut ovat empireajalta peräisin.
Suomen kartanot ja suurtilat III, s. 14–15, Helsinki 1945
Toimittaneet Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander

1800-luvun puolivälissä.


1890


Yläkerran "museohuoneen" vanha
kaakeliuuni joulukuussa 2000.

– Museoviraston Irma Lounatvuoren mukaan "kuvan perusteella uskaltaisin arvioida uuninne olevan Fortuna-nimisen kaakelitehtaan tuotantoa.

Fortuna toimi Nauvossa 1800-luvun alussa, tosin varsin lyhyen aikaa, (– Fortuna Faience-Fabrik 1814–1866; PT) mutta sen tuottamia uuneja on monissa Varsinais-Suomen kartanois-sa.

Uunin yläosan koristereliefi akantuslehvineen on tyypillinen aihe. Useimmiten Fortunan uunit olivat valkeita ja kaakeleiden poikki oli diagonaalisti pirskoteltu sinisiä roiskeita.

Somerolla on ainakin vanhempien tietojen mukaan ollut Fortuna-uunit Pitkäjärven ja Palikaisten kartanoissa."
– Irma Lounatvuori PT:lle 18.1.2001

Palikaisten kartanossa on samanlainen, käyttökuntoinen uuni.
– Johan Gullichsen PT:lle 19.1.2001

Aili Nuotion ja Arvo Koskisen häät Kimalassa heinä-
kuussa 1928.




1936


Yläkerran eteisaula kesällä
2000.


Pärekattoisena 50-luvun alussa.


Alakerran keltainen kamari
kesällä 2000.


Lokakuussa 2007 vihreä kaakeliuuni on vielä muuraamatta.


Tiilikattoisena 1950-luvun alussa.


Anna lasiverannalla kesällä
1999.

1957


2006


Laulukinkerit alakerran salissa
kesällä 1999. Eino Joro (vas.), Timo
ja Maija Ryhtä sekä Pirkko Lavikainen.


Lokakuussa 2007.

Someron ja Somerniemen kulttuurimaisema
ja vanha rakennuskanta (1990)

KIMALA R:NO 2:115

(Otsikossa on virheellisesti Koivukimala)
(Kimala, Konsin)

Kimala on se pääosa Kimalan kartanosta, jonka Jacob Avellan vuonna 1825 myi nimismies. J. C. Grahnille. Tila on tunnettu nimillä Kartano ja Konsin. Nimi Konsin tulee rovasti Henrik Konsinin mukaan, joka osti tilan vuonna 1846. Konsiniin liitettiin 1860-luvulla toinen Rekolan osataloista ja vuonna 1922 myytiin osa maista takaisin Avellanille.

Koivukimalan (po. Kimalan) päärakennus on nk. Kimalan kartanon vanha päärakennus. Se on rakennettu perimätiedon mukaan 1730-luvulla ja asiakirjoista tiedetään, että vuosien 1722–32 välillä kartanon silloinen omis-taja, karoliini Johan Ramsay, kunnosti rappiolla olleen ratsutilan suurin kustannuksin.

Kartanon vanhaa päärakennusta on uusittu ja korjattu ainakin vuosina 1926 ja 1986. Se on kaksikerroksinen rakennus, jonka perusta on luonnonkiveä ja jonka hirsirunko on pitkänurkkainen.

Rakennuksen pihajulkisivu ja päädyt on vuorattu vaihdellen vaakasekä pys-typonttilaudoilla, järvenpuoleisen koillisfasadin vuoraus on pystylomalautaa.

Rakennuksen asuinhuoneiden ikkunat ovat kuusiruutuiset ja osa niistä on vanhoja: niissä on sirot välipuitteet sekä vanhat taotut kulma- ja saranarau-dat. Talossa on loiva satulakatto, jonka katteena on tiili. Sen alkuperäinen kattomuoto lienee ollut jyrkkä aumakatto, jollainen rakennuksella on 1850-luvun puolivälissä maalatussa Kimalan kartanoa kuvaavassa seinämaa-lauksessa. ["Seinämaalaus" kummittelee monissa lähteissä. Sillä tarkoi-tetaan tietysti seinällä pidettävää, 40 x 60 cm:n kokoista maalausta, joka nykyisin on Konsin-suvun hallussa. "Seinämaalaus" on näidenkin sivujen nimikkokuvana. – P.T.]

Rakennuksen koillisjulkisivulla on satulakattoinen eteiskuisti, jonka nurkat ovat viistetyt, ja talon kaakkoispäädyssä on pulpettikattoinen rungonlevyinen kuisti. Rakennuksen molemmissa kerroksissa on viisi asuinhuonetta.

[Koivu]kimalan pihapiirissä on vuosisadan vaihteessa pystytetty saunaraken-nus. Vanha kivinavetta, joka on tien toisella puolella, kuuluu nykyisin Hupa-lan tilaan.

Vanhan kivinavetan seinää.
Pertti Toukkari 1999

kts. Salon seudun maakuntakaavaehdotus 19.9.2005:
Merkittävät rakennetun ympäristön alueet

Sivun alkuun

Aloitussivulle Avellanit Konsinit Ramsayt Åvikin Zidbäck Kimalan historiaa Kartanot Puistosivulle Puut Puu- ja pensaskuvat Unelmapuutarhat Puutarhalinkkejä

Kimalasta ensimmäinen maininta

Kimala esiintyy ensi kerran Someron rovastinkäräjien pöytäkirjassa 1492, jolloin Kimalan Markkua sakotettiin joistakin edesottamuksistaan. Vuosina 1508–1510 mainitaan tuomiokirjassa Kimalasta emäntä Kaisa sekä miehet Heikki Markunpoika, Jaakko ja Reko Markunpoika.

Loimon käräjien tuomiokirjeissä 1516 ja 1529 on kaksi kimalalaista merkitty lautamiehiksi, edellisessä Reko Markunpoika ja jälkimmäisessä Jaakko Sipinpoika. Vuonna 1539 oli kylässä 4 taloa.
Someron historia I, s. 28, Forssa 1949

Gård, Puhari, Nävilä

Muissa Pohjoismaissa ei ole milloinkaan pakkoluovutuksella otettu maata asutustarkoi-tuksiin; Tanskassa saatiin aikoinaan jopa suuri maareformi, jonka vaikutuksesta maan talonpojisto muuttui maaorjavuokraajista vapaiksi, maataomistaviksi talonpojiksi, suorite-tuksi vähittäin ja vapaaehtoista tietä.

Suomessa on pakkoluovutusta käytetty torpparilaissa ja se on sisältynyt myöskin myöhem-piin asutuslakeihin. Mutta ensiksimainitussa tapauksessa oli kysymys kokonaisten vil-jelmien erottamisesta päätilasta ja samalla taloudellisesti vanhentuneen päivätyöjärjes-telmän lopettamisesta, ei elinvoimaisten viljelmäin pirstomisesta, ja vuoden 1922 tai 1936 asutuslakien perusteella on pakkoon turvauduttu niin harvoin, että sillä ei ole ollut käytän-nöllistä merkitystä.

Vuoden 1922 laki, ns. Lex Kallio, piti pakkoluovutusta toissijaisena hankintamuotona, ja vuo-den 1936 laki salli pakkolunastuksen yksityiskiinteimistöstä vain lisämaan hankintaa, ei uusien tilojen perustamista varten. Jo viimeksimainitun lain ylen radikaaliset määräykset, jotka jättivät melkoisen osan maamme maanomistajista suuruudeltaan jotakuinkin rajoitta-mattoman pakkolunastuksen alaiseksi, herättivät asiantuntijain arvostelua, mutta kun lakia ei sanottavasti tarvinnut käytäntöön soveltaa, sitä tuskin huomattiin. Maan teollistuessa maatalousväestö väheni ja asutusmaan kysyntä oli pieni.

Pika-asutuslaki 1940

Uusi tilanne syntyi, kun Moskovan rauhan seurauksena lähes kahdeksas osa maamme asuk-kaista, näistä enimmät pienviljelijäväestöön kuuluvia, joutui kodittomaksi. Ainoalaatuiset olosuhteet tekivät pakkoluovutusmenettelyn käyttämisen laajassa mitassa välttämättömäksi. Karjalaiselle siirtoväelle oli nopeasti hankittava omat tilat, ja niin ryhdyttiin laatimaan eri-tyistä siirtoväen pika-asutuslakia, jonka eduskunta hyväksyi ja joka vahvistettiin 28 päivänä kesäkuuta 1940.

Muudan asutuslainsäädäntömme parhaita asiantuntijoita, puolusti Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä toukokuun 22 päivänä 1940 lakiehdotusta korostamalla siihen sisältynyttä kieltoa pakkoluovuttaa kiinteistöstä alueita, joita ei voida käyttää taloudellisia tai tärkeitä kulttuuriarvoja olennaisesti vaarantamatta.

Tämä säännös oli hänen mielestään "luovutuksen kannalta tärkein ja keskeisin", ja hän viittasi myöskin hallituksen esityksen perusteluihin, joissa varotettiin menettelemästä niin, että tiloihin käytetty rakennuspääoma jäisi olennaisesti arvottomaksi.

Mutta toimeenpanossa nämä varaukset jäivät kuolleeksi kirjaimeksi, eikä mainittu sijoitus lakitekstinkään mukaan lainkaan koskenut yhteisöjen ja yhtiöiden tiloja. Monissa tapauk-sissa pirstottiin täydellisesti kokonaisia tiloja, jolloin rakennuksiin sidottu pääoma meni hukkaan. Enemmän arvostelua kuin talouskokonaisuuksien pirstominen, jota ei ilmeisesti täysin olisi voitu välttää, herätti luovutusvelvollisuuden epätasaisuus. Lakiteksti sisälsi tuskin muuta säännöstä yksityisten maanomistajien turvaksi kuin että kiinteimistön peltoala ei saisi jäädä vuoden 1936 asutuslaissa mainitun viljelystilan suuruutta eli 15 hehtaaria pienemmäksi (§ 14) ja että tilalle oli säilytettävä kotitarvemetsä (§ 12).

Käytännössä tämä saattoi merkitä sitä, että hyvin suurikin tila, jolla oli viljelysmaata vain 15 hehtaaria (tai 25, mikä todellisuudessa muodostui alirajaksi), pääsi vapaaksi maanluo-vutuksesta, kun sen sijaan yhtä suuri naapuritila, joka oli raivannut viljelykseen useampia kymmeniä hehtaareja tiluksistaan, joutui menettämään pelloistaan hyvän osa.

Metsämaata ei otettu huomioon luovutusta määrättäessä. Tällainen menettely, lausui pro-fessori Pihkala jo lakiehdotusta arvostellessaan, "viittaa siihen, että uutisviljelijän työ Suo-messa olisi jollain tavalla rangaistavaa".

Vaikka maailman kauppateiden tukkeutuminen ja siitä aiheutunut alkava elintarvikepula jo 1940 oli muistuttamassa välttämättömyydestä laajentaa omaa viljantuotantoamme, lähdettiin lain toimeenpanossa ensi sijassa valmiin pellon ja vasta toisessa sijassa viljelyskelpoisen maan luovutuksesta.

Oulujoen pohjoispuolelle uudet tilat

Suomessa on, Oulujoen pohjoispuolisia alueitakin lukuun ottamatta, viljelyskelpoista, pellok-si raivaamatonta maata vähäisempienkin arviointien mukaan niin runsaasti, että pieni osa siitä olisi täyttänyt sen 265.000 hehtaarin aukon, mitä Karjalan luovutus peltoalallemme merkitsi. Jos tämän verran maata olisi valtion, yhtiöiden ja yksityisten toimesta raivattu karjalaisille sieltä, missä sitä omistajasta riippumatta olisi edullisimmin ollut raivattavissa, olisi valmiiden viljelmäin pirstomisesta päästy.

Mutta pika-asutusviranomaiset eivät vähimmässäkään määrässä ottaneet huomioon viljelys-kelpoisen maan laajuutta määrätessään asutettavia eri kuntiin; he ottivat huomioon vain tässä kunnassa ennestään sijaitsevien isojen ja keskikokoisten viljelmien laajuuden. Ne kartanot, joilla oli tiluksillaan runsaasti viljelyskelpoisia maita, saattoivat säilyttää kaikki peltonsa, kun taas vanhimman kulttuuriseudun tilat, missä jokainen tynnyrinala viljelys-kelpoista maata jo kauan on ollut käytännössä, joutuivat menettämään olennaisia osia rinta-pelloistaan. Toisaalta on tietysti muistettava, että jos asutustoiminta olisi perustettu raivaukseen, ei enää olisi ollut kysymyksessä pika-asutus.

Epätasaisuutta aiheutti:
– toimeenpano pyrittiin saamaan toisissa kunnissa loppuun ennen kuin sitä toisissa alet-tiinkaan
– muutamissa kunnissa tiloja muodostettiin pirstomalla viljelyskokonaisuuksia. Vaaran-nettiin vastoin siirtoväen pika-asutuslain selviä määräyksiä yksityisten maatilojen taloudel-lisia arvoja
– lain toteuttamisen keskeytyessä sen jälki oli epäoikeudenmukainen ja kovin epätasainen

Suurtilojen omistajat koettivat pienentää tuhoja:
– hankkivat vastiketiloja

Sosiaalisia etuja: karjalainen siirtoviljelijä siten sai valmiiksi rakennetun pientilan eikä joi-takin takamaan peltokappaleita
– emätila jäi pirstomatta
– asutustoiminta vapaaehtoisuuden pohjalle
– Kun vastiketilajärjestelmää vastustettiin, .. ei karjalaisten etu, vaan pyrkimys käydä suur-tilojen kimppuun.

Pika-asutustoiminta keskeytyi juhannuksena 1941 uudelleen puhjenneen sodan vuoksi:
– siirtoväkeä alkoi muuttaa jo haltuunsa saamilta tiloilta entisille kotiseuduilleen
– tilat vuokrattiin joko entisille omistajille taikka invalideille, aseveliperheille tai kotiutetuille rintamamiehille.

Rintamamiesten maanviljelyhaluja liioiteltiin
Kysymys rintamamiesten asuttamisesta
– On ilmeistä, että näiden keskuudessa esiintyä aktiivista halua viljellä omaa maata suuresti liioiteltiin, mutta ennen kaikkea liioiteltiin suurtiloja vastaan sotavuosina kohdistetussa de-magogiassa suunnattomasti niiden osuutta maanomistuksessa.

– Lukemattomien rintamamiesten keskuudessa... syntyi jonkinlainen pakkomielle oman tilan hankkimisesta.

Vaiettiin yleensä siitä ratkaisevasta merkityksestä, mikä suurilla ja keskikokoisilla tiloilla on elintarvikehuollossamme. Yli 50 ha tai suuremmat viljelmät, joiden pelto- ala on vain 11,7 % kokonaispinta-alasta, tuottivat markkinoille tulleesta 42,5 % lei- päviljasta.

Rintamamiesten asutuslaki ei ehtinyt eduskuntaan, ennen kuin 19.9.1944 välirauha siirsi kysymyksen uuteen aiheeseen ja pakottava tarve nopeaan asutustoimintaan jälleen syntyi.

Siirtoväelle oli korvattava sen kärsimät menetykset, ja jo heidän maantarpeensa on niin val-tava, että jos se tyydytetään ensi sijassa viljellyllä maalla, siihen menee olennainen osa suurten ja keskikokoisten tilojen pelloista.

"Taitamatonta agraaripolitiikkaa"

Mukaan kansalaisryhmiä, joiden maannälästä ei täsmällisiä tietoja voitu saada. Jopa lisämaan hankinta pienille tiloille pyrittiin sitomaan kiireelliseen asutustoimintana ottamatta huomioon, että koko lisämaaprobleemi osaksi johtuu taitamattomasta agraaripolitiikasta, kun ei tilojen ositusta ollut ajoissa ryhdytty rajoittamaan, ja että lisämaan tarve ei milloinkaan loppuisi niin kauan kuin vastaisuudessakin sallittaisiin tilojen vapaa halkominen ja lohko-minen. Vrt. Ruotsissa valtionkomitean ehdotus: viljelmien pirstominen lainsääd. toimenpitein ehkäistäisiin, valtiovalta tukisi pienten tilojen yhdistämistä...

Suomessa ns. Nissisen komiteassa vallalle viljeljymaan paloittelua suosivat virtaukset. Jo ennen kuin komitean esitys ennätti hallituksen käsiteltäväksi, huomautettiin asiantuntijain taholta siitä suunnattomasta taloudellisesta tuhlauksesta, mitä merkitsisi uusien tilojen rakentaminen vanhoille pelloille. Uudisrakennuksiin sellaisella viljellyllä maalla, jota varten rakennukset jo olivat olemassa, laskettiin kuluvan 12 miljardia markkaa, kun en sijaan peltojen raivaaminen uudismaalle vastaavalle tilamäärälle maksaisi vain 3 miljardia.

Kun raivaustoiminta elintarvikeomavaraisuuden saavuttamiseksi kuitenkin myöhemmin osoittautuisi välttämättömäksi, olisi pystytettävä rakennukset myöskin näille uusille pelloille.

Maatalousväestön normaalioloissa jatkuvasti vähetessä ei kenties enää riittäisi asukkaita sekä vanhalle että uudelle pellolle perustettujen uudistiloja viljelemään. Ne, jotka vaativat tiloja perustettavaksi ensi sijassa vanhoille pelloille, vetosivat nopean toiminnan välttä-mättömyyteen, mutta tähän vastattiin, että rakennusaineiden puutteen vuoksi kaikkia uusia tiloja ei missään tapauksessa voida vuoden parin kuluessa rakentaa.

Maanluovuttajain taholta on erityisesti paheksuttu sitä, että uuteen lakiinkaan ei otettu luovutusasteikkoa, joten jokaiselta yksityisomistajaltakin voidaan riistää kaikki tilukset ns. viljelystilaa vastaavaa maa-aluetta lukuun ottamatta. Tätä epäkohtaa ei poista se, että helposti muutettavaan valtioneuvoston päätökseen sellainen on otettu, eikä tässä asteikossa taaskaan lainkaan oteta huomioon metsäpinta-alaa.

Maanluovuttajan oikeusturvaa ovat edelleen omiansa vähentämään ne lain kahdeksankym-mentä kohtaa, jotka on jätetty epämääräisiksi ja joista moni jää asutusviranomaisten kussa-kin yksityistapauksessa ratkaistavaksi.

Komiteanmietintöä ja lakiesitystä vastaan ovat eri vaiheessa tehneet painavia muistutuksia Kansantaloudellinen neuvottelukunta, Agronomien yhdistys sekä useat talous- ja tiedemiehet erikoisessa julkilausumassa. Näitä huomautuksia on kuitenkin vain vähäisessä määrin otettu huomioon toukokuun 5 päivänä 1945 vahvistetussa maanhankintalaissa.

Raskaimpaan maanomistajia kohtaavaan vääryyteen ei tässä kritiikissä kuitenkaan sanot-tavasti kiinnitetty huomiota. Tosin paheksuttiin sitä, että maanluovuttajain maksuna saamille obligaatioille ei myönnetty inflaatiotakuuta, mutta lain käsittelyvaiheissa ei vielä tiedetty, että inflaatio jo ennen sen toimeenpanoa pääsisi valloilleen ja että maanviljelijät siten jo kaup-paa tehdessään joutuvat luovuttamaan tiluksensa puolesta niiden arvosta.

Odotettavissa on, että maanhankintalain vaikutuksesta maamme entuudestaankin harvalu-kuiset kartanot ja suurtilat kokonaan pirstotaan ja siten menettävät sen taloudellisen, so-siaalisen ja sivistyksellisen merkityksensä, mikä niillä maamme lounaisosissa pienten ja keskikokoisten tilojen väliin siroteltuina on ollut. Siinä tapauksessa tämä teos muodostuu kartanoiden ja kartanokulttuurin nekrologiksi.

Vain muutamat tilat ennättivät menettää maata ensimmäisessä pika-asutuksessa 1940–41 ja niistäkin jotkut saivat vapaaehtoisella kaupalla suoraan siirtoväelle myymänsä alueet sittemmin takaisin. Sitä paitsi kolmasosa luovutetuista pelloista oli vuokrasopimuksen nojalla entisten omistajien käytössä. Ei ole ollut syytä asettaa niitä kartanoita, jotka jo tähän mennessä ovat menettäneet maata, tässä teoksessa erikoisasemaan verrattuna niihin, joissa maanluovutus vasta alkaa, varsinkin kun ensiksimainitutkin joutunevat uudelleen menettämään maata.

Teoksen pinta-aloja koskevissa tiedoissa lähdetään sen vuoksi kauttaaltaan vuoden 1940 olosuhteista ja ensimmäiseen asutukseen luovutetut tilukset katsotaan edelleen emätiloihin kuuluviksi; ainoastaan sikäli kuin tila perinnönjaoissa on halottu, on ilmoitettu nykyiset pinta-alat. Tällainen menettely osoittautui välttämättömäksi senkin vuoksi, että muutamat arkit ladottiin jo ennen ensimmäistä pika-asutusta. Kotieläimiä ja karjantuottoa koskevat tiedot ovat rauhanajalta, sillä sotavuosina tuotantoa on harjoitettu poikkeuksellisissa olosuhteissa ja tulokset ovat olleet sen mukaiset.

– – –

Tämä osa oli painovalmis kesäkuussa 1945, ja painatus olisi voitu alkaa jo paljon aikai-semminkin, ellei tarvittavan erikoispaperin puute olisi sitä estänyt. Mainitun ajankohdan jälkeen tapahtuneita muutoksia ei enää ole otettu huomioon.

Suomen kartanot ja suurtilat III, s. 5–8, Helsinki 1945
Toimittaneet Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander

Sivun alkuun

Aloitussivulle Avellanit Konsinit Ramsayt Åvikin Zidbäck Kimalan historiaa Kartanot Puistosivulle Puut Puu- ja pensaskuvat Unelma-puutarhat Puutarhalinkkejä

Kirkkoherra Kaarle Zidbäck
(1712–1777)

Sivun alkuun

Aloitussivulle Avellanit Konsinit Ramsayt Åvikin Zidbäck Kimalan historiaa Kartanot Puistosivulle Puut Puu- ja pensaskuvat Unelma-puutarhat Puutarhalinkkejä

Someron rakennetun
ympäristön
suojelukohteet

Sivun alkuun

Takaisin alkuun

Aloitussivulle Avellanit Konsinit Ramsayt Åvikin Zidbäck Kimalan historiaa Kartanot Puistosivulle Puut Puu- ja pensaskuvat Unelma-puutarhat Puutarhalinkkejä

Someron vanha
rakennuskanta