TAUNO MIESMAAN MAALAUS 70-VUOTIAASTA EEMIL LUUKASTA (1962)
Eemil Luukka
(1892–1970)
Muistoja ja muistiinpanoja
karjalaispoliitikon elämästä

Muolaan Ilolassa syntynyt Eemil Luukka oli Suomen merkittävimpiä karjalaispoliitikkoja.
Hän oli kansanedustajana vuosina 1936–67 ja ministerinä kahdeksassa
hallituksessa (1944–62).
Luukan tärkeä vaikutuskanava oli Karjalan Liitto, jonka puheenjohtajana hän
toimi 1946–67.

Eemil Luukan ajaman viime sotien jälkeisen asutuspolitiikan seurauksena omat
juureni ovat Someron Kimalassa. Luukka oli myös
isäni serkku (äidin veljenpoika).

Pertti Toukkarin dokumentti © Eemil Luukasta 1979–2008.
PÄIVITYS 3.1.2013

(Jos haluat etsiä tiettyä sanaa tai asiaa, näppäile Ctrl+f)
Lähdeluettelo
Luukan henkilötiedot
Dokumentin taustoja
Dokumentti pdf-tiedostona
Luukan ääninäyte (11:14–15:13 ja 33:23–34:55)


Luukan suku (I) Opinhaluinen nuorukainen (I) Naimisiin 1921 (I)
Vapaussota 1918 (I) Muolaan kunnankirjuriksi (I) Eduskuntaan 1936 (I)
Talvisota 1939-40 (I)
Pika-asutuslaki 1940 (II)
Maanhankintalaki 1945 (II)
Muolaalaisten haastatteluja

Puheita arkistosta (II)

Lahjoitusmaaolot (11'14)

Luukka Karjalan Liitossa (III)
Karjala takaisin! (II)
Ennen kuolemaa (III)
Aikalaisten muistikuvia
Luukasta (III)
Eemil Luukka
ministerinä (IV)
Aloitussivulle
www.ptoukkar.pp.fi/ptoukkar

Aloitussivulle Ramsayt Avellanit Konsinit Åvikin Zidbäck Muuta Kimalasta Someron kartanot
Puistosivulle Puut Puu- ja pensaskuvat Unelmapuutarhat Kaakeliuuneja Puutarhalinkkejä





Pika-asutuslaki ja ensimmäinen korvauslaki 1940
Karjalan Liitto vaati muutoksia pika-asutuslakiin
Ensimmäinen korvauslaki 1940
Karjalan Liiton kanta korvauslakiin Ryti närkästytti karjalaiset
Luukan edk-puheenvuoro 5.6.1940 Karjalan Liiton julkilausuma 9.6.1940
Toinen korvauslaki
Takaisin Karjalaan 1941
Luukan tutustumismatkat takaisin vallatuille alueille 1941

Professori T. M. Kivimäen komitean luonnosten perusteella hallitus esitti eduskunnalle 27.4.1940 ehdotuksen pika-asutuslaiksi. Laki koski noin 220 000 maataloussiirtolaisen pysyvää sijoittamista. Lakiesitykseen oli Karjalan Liiton ja karjalaisten kansanedustajien ansiosta saatu tärkeitä muutoksia. Kesäkuun 28. päivä 1940 hyväksytty pika-asutuslaki ohjasi 220 000 maataloussiirtolaisen sijoittamista. Maata tuli ottaa 75–100 hehtaarin kokoisilta tiloilta, joilla oli vähintään 25 hehtaaria peltoa. Progressiivinen lunastustaulukko lähti 15 %:stä 25 peltohehtaarin kohdalla ja päätyi 60:een prosenttiin 900 hehtaarissa. Arvioiden mukaan maata tarvittiin 331 000 hehtaaria.

Pika-asutuslain eduskuntakäsittely alkoi 30.4.1940. Ensimmäisenä lähetekeskustelussa puhui pääministeri Risto Ryti, joka sanoi lausunnossaan, ettei “siirtoväellä ole mitään lakipykäliin perustuvaa oikeutta vaatia ja saada korvauksia menetyksistään valtiolta tai Suomen muulta kansanosalta. Mutta siirtoväestöllä, joka on kaikkensa menettänyt ja joka on täyttänyt velvollisuutensa isänmaataan kohtaan, on moraalinen oikeus odottaa, että Suomen valtio ja kansa tekevät voitavansa heidän auttamisekseen uuden elämän alkuun. Kenties ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa tapahtuu, että menetetyn alueen koko suurilukuinen väestö muuttaa asuinsijoiltaan ja siirtyy vanhan isänmaansa uusien rajojen sisäpuolelle.

Tämä siirtyminen osoittaa siirtyjissään rohkeutta ja isänmaanrakkautta sekä luottamista isänmaan mahdollisuuksiin ja haluun järjestää heille tyydyttävän elämän edellytykset uusilla asuinsijoilla. [...] On tärkeätä, ettemme menetä kahdeksatta osaa väestöstämme, vaan saamme sen uusien rajojemme sisäpuolelle tekemään työtä toimeentulon ja valtakuntamme hyvinvoinnin turvaamiseksi ja kohottamiseksi.”

Ryti totesi, että siirtoväelle on pienentyneessäkin maassa tilaa ja että koko kansalle on tärkeää, ettei se joutunut menettämään kahdeksatta osaa väestöstään. Myös kantaväestön tunnearvot piti ottaa huomioon, kun asutustoimintaa ryhdyttäisiin toteuttamaan. Pelkästään valtion voimin siitä ei olisi kuitenkaan mahdollista selviytyä. Pääministerin kanta noudatti edistyspuolueen ennen sotaa omaksumaa yksityisen kansalaisen omistusoikeuden säilyttämiseen tähtäävää linjaa, jonka mukaan valtiolla ei olisi ollut oikeutta puuttua yksityisten maihin.

Ryti oli aluksi jyrkästi vastustanut korvausten suorittamista, ja Suomi olikin ainoa Euroopan maa, jossa siirtoväelle on säädetty oikeus saada korvausta siten, että laki myöntää siirtoväen aineelliset menetykset yksityistaloudellisten korvausvaatimusten aiheeksi.

Siirtoväelle eivät kuitenkaan kelvanneet lakipykälät, vaan moraalinen oikeus. Jos korvauksia menetyksistä ei saataisi, satojen tuhansien karjalaisten mieleen jäisi katkeruus, joka estäisi kansan sosiaalista tervehtymistä.

Karjala-lehti kirjoitti 5. toukokuuta asiasta otsikolla “Juridiikka ja moraali”:

"Ainoastafan moraalisen oikeuden noudattaminen voi tyydyttää kansamme oikeustajunnan vaatimukset, ja juuri tässä on mielestämme korvauskysymyksen ydin. Jollei tätä oikeustajuntaa tyydytetä, jää kansamme keskuuteen satojatuhansia henkilöitä, jotka tuntevat kärsineensä vääryyttä, ja on itsestään selvää, miten tällainen mieliala estää kansamme sosiaalista tervehtymistä, jota ilman emme kykene jälleenrakennustyöhön.

Jos maa on täynnä epätoivoisia ihmisiä, jotka tuntevat, että heidän oikeuttaan on loukattu muodollisuuksien ja toisia oloja varten laadittujen lakipykälien nojalla, jäävät kansamme sieluun ja oikeustajuntaan sellaiset jäljet ja arvet, jotka maksavat paljon enemmän kun se säästö, jonka pääministeri Ryti tahtoo tehdä Reinikan komitean ehdotuksiin. (...) Perustaksi ei kelpaa juridiikka lakipykälineen, vaan sitä paljon korkeammalla oleva moraalinen oikeus.”
Karjalan Liitto julkaisi pika-asutuslakiin esitetyistä muutoksista kirjasen “Siirtoväen pika-asutuslaki”, jota jaettiin eduskunnan asiaa käsittelevien valiokuntien jäsenille. Karjalan Liiton maatalousjaosto pyrki edistämään karjalaisen maatalousväestön pika-asutusta. Jaoston sihteeriksi palkattiin kesäkuun alusta 1940 agronomi Johannes Virolainen.

Jaoston esityksestä eduskunta hyväksyi muun muassa lakiehdotuksen 33 pykälään määräyksen, jonka mukaan asukkaat oli sijoitettava ensi sijassa sellaisille alueille, mitkä luonnonsuhteittensa ja taloudellisten edellytystensä puolesta lähinnä vastasivat niitä alueita, missä he aikaisemmin asuivat. Näin estettiin karjalaisten sijoittaminen maan pohjois- ja itäosien harvaanasutuille seuduille.


"Pian alkoi maanomistajien vastavaikutus herätä. Maataloustuottajain Keskusliitto ilmoitti huolestumisensa elintarviketuotannon riittämättömyydestä ja esitti, että pika-asutustilat olisi perustettava pääasiassa viljelyskelpoisille alueille eikä valmiille peltomaalle. Tämä liitto kävi mitä häikäilemättömintä ajojahtia maanhankintalain [po. pika-asutuslakia] toimeenpanoa vastaan.

Keskustelin asiasta usein Eemil Luukan kanssa. Hän valisti minua tässä asiassa ja odotti, että puolestani valistaisin muita.
– Raivattavaksi soveltuvaa maata on pääasiassa maan pohjoisosissa, nyt maanomistajat tahtovat lähettää karjalaiset 'korpeen kuolemaan' kaikkien kärsimysten jälkeen. Takana tuskin on pelko siitä, että kansa joutuisi näkemään nälkää, vaan takana on itsekäs halu pitää jatkuvasti maat omina.
– Olen lukenut eräiden maatalouden asiantuntijoiden kirjoituksia, joissa sanotaan, että valmiin peltomaan luovuttaminen pikaäasutukseen merkitsisi maataloustuotannon voimakasta supistumista. Se vaikuttaisi myös maidon loppumiseen asutuskeskuksista, jopa suoranaista nälänhätää.
– Voit olla vakuuttunut siitä ja esittää tämän toisillekin, että näiden laskelmien taustana on pyrkimys vapautua maanluovutusvelvollisuudesta.

Oli hyvä saada asiallista tietoa henkilöltä, joka tunsi tilanteen. Nämä vuodet, jotka olemme eläneet sotien jälkeen, ovat osoittaneet, että kansamme ei ole kuollut nälkään, vaikka siirtoväelle annettiinkin valmista maata."
Toivo Rapeli, Evakkopappi s. 127, 128



Heinäkuun lopussa asetettiin maatalousministeriön asutusasiainosastoon neuvottelukunta siirtoväen pika-asutukseen liittyviä kysymyksiä käsittelemään. Kuudesta jäsenestä kolme oli kuului siirtoväkeen: maanviljelijä Eeno Pusa, kunnallisneuvos Juhani Leppälä ja agronomi Johannes Virolainen.

Elokuun alussa maatalousministeriön asutusasiainosastossa laadittiin ensimmäinen alustava suunnitelma siirtoväen sijoituksesta maan eri osiin. Karjalan Liitto antoi suunnitelmasta lausunnon 5.8.1940. Neuvottelukunta hyväksyi liiton ehdottaman pohjoisrajan sekä ryhtyi laatimaan uutta suunnitelmaa siirtoväen sijoittamiseksi. Kuntien keskinäinen järjestys hyväksyttiin periaatteessa Karjalan Liiton ehdotuksen mukaan, mutta se jäi riippumaan siitä, kuinka paljon pika-asutustoimikunnat ilmoittaisivat saavansa maata.

Uusi suunnitelma valmistui syyskuun puolivälissä 1940. Nyt siirtoväen edustajat havaitsivat yllättäen, että maan eteläosista oli ehdotettu otettavaksi maata huomattavasti vähemmän kuin oli edellytetty. Esimerkiksi ns. harrastelijamaanviljelijöiltä ei määrätty otettavaksi maata suhteellisesti enemmän kuin ammattiviljelijöiltä.

Virolaisen tehtäväksi tuli tarkistaa Uudenmaan läänissä luovutettavien tilojen luettelot. Tämän jälkeen maanluovutusprosenttia korotettiin.

Pika-asutuslain 19. pykälästä jouduttiin jo hallituksessa äänestämään. Maatalousministeriön esityksessä luovutettavan maan hinta määriteltiin enintään vuonna 1939 toimitetussa tulo- ja omaisuusverotuksessa tapahtuneen arvioinnin mukaiseksi. Sisäministeri von Born piti ehdotettua hintaa kohtuuttoman halpana ja arveli sen muodostuvan maan eri puolilla hyvin erilaiseksi. Näin luovutettavan maan hinta määräytyisi vuosien 1934–1938 keskihinnan mukaan.

Maalaisliiton Juho Koivisto ehdotti maan hinnaksi vuonna 1940 maksettavaksi säädetyn kertakaikkisen omaisuudenluovutusveron arvioinnin mukaiseksi. – Koiviston ehdotus voitti. Maalaisliittolaisten ministerien piti taiteilla ratkaisussa, sillä puolueen kannattajia oli myös maanluovuttajien joukossa.

Pika-asutuslaki julistettiin kiireelliseksi 18.6.1940. Kolme edustajaa äänesti sitä vastaan. Laki hyväksyttiin 28.6. Se koski noin 220 000 maataloussiirtolaista. Maata tuli lunastaa tiloilta, joiden kokonaispinta-ala oli 75–100 hehtaaria ja peltopinta-ala vähintään 25 hehtaaria. Progressiivinen luovutustaulukko alkoi 15 prosentista 25 peltohehtaarin kohdalla ja päättyi 60 prosenttiin 900 peltohehtaarin tiloilla.

Pika-asutuslakia ehdittiin toteuttaa vain vajaan vuoden verran: kesäkuun lopulla 1941 toiminta keskeytettiin. Tuolloin asutukseen oli ehditty hankkia noin neljännes tarvittavasta maasta. Lunastetusta maasta oli 13 prosenttia yksityisiltä maanviljelijöiltä. Kolmisentuhatta maanviljelijää ehti ostaa tilansa vapaaehtoisella kaupalla.

Joulukuussa 1941 omistussuhteet palautuivat ennalleen muitten paitsi pika-asutuslain nojalla maata saaneitten osalta. Näiden omistuskysymys järjestettiin lailla 24.7.1942. Ne, jotka halusivat palautetulla alueella olevan kiinteistönsä jälleen itselleen, oli luovuttava pika-asutustilastaan. Suurin osa viljelyssopimuksen tehneistä luopui pika-asutustilastaan. Vain 986 tilaa jäi asutettujen haltuun, ja näistäkin oli ns. asuntotiloja 211. Kaikki pakkolunastetut maat palautuivat entisille omistajilleen.

Kesäkuun loppuun mennessä pika-asutuslain mukaisesti oli ehditty saada maata 213 676 hehtaaria. Pakkolunastettujen tilojen osuus oli 50,5 prosentti. Valtion maita käytettiin pika-asutukseen vain 38 537 hehtaaria, yksityisten, kuntien ja seurakuntien 175 139 hehtaaria.

Pika-asutuslailla tähdättiin myös maareformiin eräiden Karjalan maatalouden pahimpien epäkohtien poistamiseksi.

Karjalan Liitto kampanjoi pika-asutuslain toimeenpanon läpiviemiseksi kesäkuuhun 1941 asti. Uuden sodan merkit eivät herpaannuttaneet sen toimintaa.

* * *

Silvo Hietasen mukaan pika-asutuslaki oli Suomessa mahdollista kahdesta syystä. Toisaalta Suomen vankka asutuslainsäädännöllinen perintö ja tehokas asutushallinto yhdistyneenä maaseudun ihmisten toiveeseen omasta maasta väylänä elintason nousuun, ja toisaalta karjalainen yhteisö, joka oli Suomen oloissa ainutkertaisen tasarakenteinen yhteiskunnallisilta suhteiltaan. Karjalassa oli vähän sosiaalista eriarvoisuutta ja se vastasi monessa mielessä talonpoikaisen vallankumouksen läpikäyneen Suomen yhteiskuntapolitiikan ihannetta.

Historiallisesti ainutlaatuista on, että pakolaiset, siis siirtoväki, pystyivät itse tarttumaan ohjaksiin tässä koko yhteiskuntaa koskevassa asiassa.

Jatkosodan jälkeinen maanhankintalaki (1945) oli pika-asutuslain suora kopio siirtoväen osalta. Jos siirtoväen asiaa ei olisi välirauhan oloissa pysytty hoitamaan, olisi siirtoväen valinta kotimaaksi saattanut olla syksyllä 1944 aivan toinen kuin keväällä 1940.

Eemil Luukka ei osallistunut vuoden 1940 valtiopäivillä eduskuntadebattiin pika-asutuslakia käsiteltäessä.

ENSIMMÄINEN KORVAUSLAKI 1940

Yli 400 000 siirtoväkeen kuuluvan vahinkojen korvaaminen oli toinen suuri sisäpoliittinen ongelma. Rytin hallitus koki tappion yrittäessään saada eduskunnassa hyväksytyksi lakiesityksen menetetyn omaisuuden korvaamisesta.

Korvausasiaa valmistellut pankinjohtaja Tyko Reinikan komitea jätti 30.4.1940 valtioneuvostolle mietintönsä ja kaksi siihen liittynyttä lakiehdotusta: toinen koski alueluovutuksen takia menetetyn omaisuuden korvaamista, toinen kertakaikkista omaisuuden verotusta. Karjalan Liitto oli suhteellisen tyytyväinen komitean työn tuloksiin.

Kesäkuun 4. päivänä 1940 esiteltiin eduskunnalle hallituksen ehdotus laiksi sodan johdosta menetetyn omaisuuden korvaamisesta. Tämän ns. ensimmäisen korvauslaki herätti karjalaiskansanedustajissa suurta kiinnostusta, olihan kysymyksessä suuret taloudelliset edut.

Karjalan Liitto julkaisi 3.6. julkilausuman lakiesityksen johdosta. Lausunnossa tähdennettiin, että “lakiesitys on aiheuttanut suurta pettymystä ja kiihtymystä kaikkensa menettäneiden karjalaisten keskuudessa. Karjalaiset taistelivat sodassa ensimmäisillä linjoilla raskain veriuhrein kotiseutunsa ja isänmaansa vapauden puolesta. Sen lunnaiksi he vielä jättivät kotinsa, isiltä perityn maan sekä toimeentulonsa ja katkaisivat kaikki siteensä esivanhempiensa perintöön. Suurempaa alttiutta isänmaan yhteisen asian puolesta on enää vaikea ajatella.

Useita kuukausia ovat karjalaiset olleet kodittomina, vailla omaa maata ja toimeentulomahdollisuuksia. Heidän mittaamattomia kärsimyksiään on lieventänyt luottamus siihen, että he valtiovallan lupausten mukaisesti pääsevät kiinni omaan maahan tai muiden elinkeinojen alalla tuottavaan työhön. Heillä on ainoana pyrkimyksenä päästä niin pian kuin suinkin yhdessä toisten kanssa isänmaan jälleenrakentamiseen. Nämä toiveet murskaa se hallituksen eduskunnalle jättämä korvauslakiesitys, mikä lupaa vain pienen murto-osan menetetyn omaisuuden arvosta tai jättää laajat piirit kokonaan korvauksetta.

Jos hallituksen esitys tulee laiksi, vaikuttaa se mitä tuhoisimmin karjalaisten omatoimiseen yritteliäisyyteen. Se iskee poikkeuksetta kaikkiin kansankerroksiin ja aiheuttaa lisäksi vakavia vaurioita koko maan talouselämälle. Karjalaisista se tekee köyhälistöä, joka edelleen jää valtion huollon varaan. Karjalaiset eivät ole tällaista kohtelua ansainneet. Sen saatamme sanoa kaiken sen nimessä, mikä heille on kalleinta ja pyhintä. Mutta me olemme myös täysin vakuuttuneita siitä, että kansamme oikeamielisyys ja uhrimieli eivät anna heimollemme sitä tuomiota, mikä sisältyy hallituksen esitykseen. Se on kohtuuttomana hyljättävä ja saatava uusi, oikeudenmukaisuuden pohjalle perustuva esitys.

Me luotamme siihen, että sodan raskaina päivinä niin yksimielinen kansamme ei saata hyväksyä hallituksen kohtuutonta ehdotusta. Kehoitamme sen vuoksi kaikkia karjalaisia suhtautumaan rauhallisesti tilanteeseen ja luottamuksellisesti odottamaan asiamme kehitystä. Karjalaisille on tehtävä oikeutta.”

Karjalan Liiton ylimääräisessä liittokokouksessa 30.6.1940 hyväksyttiin julkilausuma, jossa pidettiin välttämättömänä, että hallituksen korvauslakiesitys hylätään.

Eemil Luukka alusti kokouksessa
siirtoväen huollon ajankohtaisista kysymyksistä, ja tämän pohjalta kokous toi julki toivomuksen, että valtiovalta ryhtyisi kiireellisiin toimenpiteisiin kunnollisten talviasuntojen ja polttopuiden varaamiseksi asunnottomalle siirtoväelle; että siirtoväen huoltotoimintaa kehitettäessä karjalaisten omat luottamusmiehet kunnissa saavat täysivaltaisten jäsenten oikeudet; että siirtoväkeen kuuluvalle perheelle jää tarpeeksi varoja elinkeinoa vastaavan irtaimiston hankintaan.

Luukan alustuksessa oli myös kritiikkiä:

"Ei tule enää käsitellä tehtyjä laiminlyöntejä... Sen sijaan on kiinnitettävä huomiota nykyisen järjestelmän perusheikkouksiin ja tarkasteltava onko ne niin suuret että koko nykyinen huoltojärjestelmä olisi muutettava kokonaan toiseksi vai voitaisiinko ... täydentämällä ja kehittämällä hoitaa asioita edessä olevan vaikeana aikana.

Huollonjohtajiksi on määrätty itsetietoisia henkilöitä jotka eivät ole sodan kauhuista ja kodin menetyksestä omakohtaisia kokemuksia eivätkä näin ollen kykene arvostelemaan asioita osaksikaan siirtoväen näkökulmalta vaan pitävät siirtoväkeä välttämättömänä pahana jonka yhteiskunta on sijoittanut heidän paikkakuntansa rasitukseksi."


Pääministeri Risto Ryti toi korvauslain lähetekeskustelussa esille laajasti tietoja Moskovan rauhassa Neuvostoliitolle luovutetulla alueella olevasta omaisuudesta. Ryti korosti, että kysymys oli menetysten tasaamisesta, jota varten oli luotava käsitys kokonaismenetyksistä.

Menetetyllä alueella asuneilla 440 000 ihmisellä oli verotettavaa omaisuutta vain 98 000 henkilöllä; omaisuuden kokonaismäärä oli kaikkiaan 2 314 000 000 markkaa. Osakeyhtiöt maksoivat vuoden 1937 tulo- ja omaisuusverosta yli 53 prosenttia, kaikkiaan 508 miljoonaa markkaa. Ryti sanoi, että siirtoväelle on pienentyneessäkin maassa tilaa: koko kansalle on tärkeintä, ettei se joutunut menettämään kahdeksatta osaa väestöstään. Samalla myös kantaväestön tunnearvot piti ottaa huomioon asutustoimintaa toteutettaessa.

Rytin mielestä ns. täyden korvauksen periaatetta ei ollut mahdollista soveltaa: tasoituksen tarkoitus oli sosiaalinen; oli pyrittävä helpottamaan siirtoväelle kodin ja työvoiman hankkimista ja myötävaikuttamaan siihen, että “he jälleen juurtuvat tuottaviksi, tyytyväisiksi jäseniksi yhteiskunnassa lisäämään sitä kansantuloa, josta meidän kaikkien viime kädessä täytyy elää.”

Korvauslain alenevan asteikon mukaan pienimmät vahingot piti korvata täysin, suuremmista vähän ja suurimmista ainoastaan murto-osa. Ryti korosti omaisuuden arvioinnin vaikeutta: “Mikään omaisuus ei ole niin arvokasta kuin se, mikä on menetetty.”

Hän tähdensi, että kaikkia oli arvioinnissa kohdeltava samalla tavoin. Ongelmia kuitenkin riitti, esimerkiksi monien kuntien maatilojen verotusaineisto oli sodan aikana kadonnut.

Rytin kanta noudatti edistyspuolueen omaksumaa linjaa: valtiolla ei ole oikeutta puuttua yksityiseen omistusoikeuteen. Asiasta oli puolueen johdossa käyty ankara taistelu, jonka aikana pääministeri Ryti oli aluksi jyrkästi vastustanut korvausten suorittamista. Suomi olikin ainoa Euroopan maa, jossa siirtoväelle on säädetty oikeus saada korvausta.

Karjalaiset olivat toimittaneet valtiovarainministeriöön useista pitäjistä täydelliset vahingonarviot. Ryti kuitenkin pudotti karjalaiset maan pinnalle. Korrektein ilmaisuin pääministeri totesi arvioista, etteivät ne “edes useimmissa tapauksissa ole olleet omiansa edistämään sen tarkoitusperän saavuttamista, yhtenäisten ja oikeiden arvojen löytämistä, johon tässä on pyrittävä.” Esimerkiksi Kaukolassa korvausarvio oli 355.000 markkaa/ruokakunta; Kurkijoella 406.000 markkaa, Lumivaarassa 367.000 markkaa ja Suursaaressa 161.000 markkaa ruokakuntaa kohden.

Kaikkiaan arvioitu verotettava omaisuus 1937 oli noin 4.450 miljoonaa markkaa. Kuntien hoitokuntien arvioimien vahinkojen kokonaismäärä oli noussut jo kesäkuuhun 1940 mennessä yli 15 miljardiin markkaan.

Ryti arvioi menetysten kokonaismäärän kohoavan 18–20 miljardiin. Hän sanoikin, että viitatut arviot ovat mielivaltaisia ja varsin kaukana omaisuuksien todellisesta arvosta ja käyvästä hinnasta. “Nykyisistä vaikeuksista ei kansakuntamme pääse sillä, että joillekin sen jäsenille taattaisiin työvapaita tuloja ilman vastaavaa tuotannon kasvua.

Siirtoväen mielesä kysymys oli moraalista, ei juridiikasta lakipylälineen. Korvauslain eduskuntakäsittelyssä 5.6.1940 Eemil Luukka huomautti, että "kansan yksimielisyys kesti sodan ajan ja se riittäisi vieläkin, ellei maan hallitus olisi korvauskysymyksellään riistänyt pohjaa tältä yksimielisyydeltä." Luukka arvosteli lain yksityiskohtia ja totesi, että "kuntien omaisuus oli kuntalaisten verottamisella hankittua ja siis heidän säästöään, jota siirtoväki nyt tarvitsi kipeästi asioittensa hoitamiseen, mutta tällainen omaisuus jäisi esityksen mukaan korvauslain ulkopuolelle."


EEMIL LUUKAN EDUSKUNTAPUHEENVUORO
KORVAUSLAIN JATKOKÄSITTELYSSÄ 5.6.1940


“Herra puhemies!

Kun Kannaksen äärimpien rajakylien väestöä alettiin viranomaisten määräyksestä siirtää pois kotiseuduilta, luvattiin heille täysi korvaus menetetystä omaisuudesta. Kun sitten sodan alkuhetkinä taistelualueiden väestö niin Kannakselta kuin pitkältä itärajaltakin joutui lähtemään kiireisesti palavista kodeistaan, luvattiin heillekin täysi korvaus poltetusta ja tuhoutuneesta omaisuudesta. Tämä oli silloin koko kansan ja hallituksen yksimielinen mielipide ja se vahvisti tämän kansan yhdessä kestämään raskaan sodan kärsimykset rintamilla ja myöskin rintamien takana.

Tuhannet ja taas tuhannet miehet rintamilla panivat henkensä alttiiksi kotiensa ja koko maan puolesta. Tuhannet olivat myöskin ne kirjeet, joissa siirtoväkeen kuuluvien sotilaitten omaiset rohkaisivat vakuuttamalla taisteleville vakuuttamasta päästyään ja monesti vastoin totuuttakin, että kyllä rintaman takana kestetään, kunhan vain rintama kestää.

Koko kansamme yhteistyö kestikin sodan aikana ja kestäisi vieläkin ellei maan hallitus nyt olisi näillä korvauslakiesityksillään ottanut pois pohjaa kansan yksimielisyydeltä.

Jo pika-asutuslain lähetekeskustelussa annettiin siirtoväen kuulla mitä tuleman piti. Edelleen on tämän lain yhteydessä lähetekeskustelussa lausuttu sellaisia ajatuksia ja esityksiä hallituksen puolelta, jotka riistävät siirtoväeltä turvan ja toivon tulevaisuuteen nähden. Niin sodan aikana kuin rauhankin tultua on tässä maassa kyllä arvovaltaiselta taholta annettu vakuutuksia siitä, että sodassa kärsityt aineelliset vahingot ja menetykset on tasattava koko kansan kannettavaksi. Vahinkoa kärsineet ovat luottaneet tähän.

Mutta kuinka on käynyt? Hallituksen antaman korvauslakiesityksen perusteluissa ei enää mainitakaan vahinkojen tasaamisesta koko kansan kesken, vaan hallitus ilmoittaa lain tarkoituksen olevan pyrkimyksen korvaukseen oikeutettujen keskinäiseen tasapuoliseen kohteluun ja teknillisellä, yksinkertaisuuteen perustuvalla korvausanomusten käsittelyllä sen jouduttamisen kannalta.

Hallitus tahtoo siis tasoittaa vain korvauksen saajien keskinäisen suhteen, mutta ei suhdetta vahinkoa kärsineiden ja omaisuutensa säilyttäneiden välillä. Tästä epäsuhteesta on esitetty niin monia esimerkkejä, ettei minun enää ole tarpeellista niitä lisätä.

Korvauslakiesityksessäkään ei hallitus ole katsonut voivansa esittää julkisten yhdyskuntien ja yhteisöjen omaisuuden korvaamista muutoin kuin mikäli niillä on velkoja eikä jäljelle jäänyt mahdollinen omaisuus riitä niiden velkojen maksuun.

Tämäkään ei ole oikeudenmukaisuutta. Karjalan kunnilla ja seurakunnilla oli runsaasti verovaroin hankittua omaisuutta, jota ne edelleenkin tarvitsevat ja joihin nähden niillä olisi täysi korvausoikeus. Siellä on joukko yhteisiä kunnallisia laitoksia kuten viljalainamakasiineja ja erinäisiä rahastoja, joiden tuottoa ja pääomaa siirtoväki nyt uutta elämää alkaessaan tarvitsisi. Nämäkin lakiesityksen mukaan jäisivät korvauksen ulkopuolelle.

Vielä on joukko yhdistyksiä, joilla on elintila ja menestyminen mahdollisuudet edelleenkin uusissakin oloissa ja joiden säästövaroja nyt jos koskaan tarvittaisiin. Nämäkin menetetään. Hallituksen lakiesitys sensijaan, että se olisi antanut vahinkoa käsineille vakuuden ja mahdollisuuden ryhtyä tuottavaan toimintaan edelleen jatkuvasti sitoo karjalaiset taloudellisessa suhteessa sekä käsistään että myöskin jaloistaan.

Jos hallitus olisi joustavasti jo järjestänyt korvausennakkoa olisi huomattava osa karjalaisia päässyt omintakeiseen tuottavaan toimintaan. Nyt sensijaan tämä korvausten saanti siirtyy kauas tulevaisuuteen. Kun korvauksien saanti vie pitkän ajan, ei karjalainen väestö pääse omakohtaisesti yrittämään, kun heiltä puuttuu alkupääoma ja luotonsaantimahdollisuudet. Onpa lakiehdotuksessa säännös vielä siitä, että siirtoväen huoltoavustuksiakin voidaan pidättää ja vähentää korvauksesta. Jos työnsaantimahdollisuuksia ei ilmaannu karjalaisille, on vaara, että tämän lain kohdan mukaan he menettävät viimeisetkin korvausosuutensa.

Vielä voin mainita eräitä kielteisiä näkökohtia hallituksen esityksestä. Huomattavan suuri henkilökohtainen enemmistö vahinkoa kärsineistä on sellaisia henkilöitä, jotka joko asuntonsa hankkimiseen tai työkalujensa tai välineittensä hankkimiseen ovat käyttäneet n.s. henkilökohtaista luottoa. Näiden kohtalo hallituksen esityksen mukaan on varsin ikävä. Kuten tiedetään, ovat vähävaraiset yleensä aina olleet toinen toisellensa takauksessa ja luottolaitokset ovat nyt tässä tapauksessa, kuten muulloinkin, kärkkäät pitämään huolta siitä, että olosuhteet velallisiin nähden ovat muuttuneet niinkuin nyt on tapahtunut.

Tästä johtuu, että se vähäinen korvaus, jonka nämä pieneläjät saisivat, meneekin heidän takaustensa suorittamiseen. Vieläpä antaa lakiehdotuksen 27 § aihetta sellaiseenkin tulkintaan, että takaussitoumukset seuraavat karjalaisia tänne muualle Suomeen. Myöskin on huomattava, että Karjalassa oli suuri joukko sellaisia vakavaraisia yrityksiä, liikelaitoksia, jotka takasivat niiden omistajille ja niiden osakkaille hyvinkin suuren, jopa yli 10 prosentin vuotuisen tuoton. Mutta näillä samoilla liikkeillä oli kassakreditiivilainoja, joiden takaajat olivat henkilökohtaisesti takauksessa. On vaaraa ja aihetta sellaiseen tulkintaan, että hallituksen esityksen mukaan nämä kassakreditiivitilien takaajatkin joutuisivat takauksistaan maksamaan vielä muuttuneissakin olosuhteissa.

Herra pääministeri esitti eilisessä lausunnossaan joukon lukuja eri kuntien antamista korvaustiedoista väittäen, että nämä tiedot ovat omaisuuden bruttoarvosta ja niihin sisältyvät, niinkuin tällä jo aikaisemmin on esitetty, myöskin kuntien, seurakuntien, liikkeitten ja kaikkien, koko kunnan alueen asujain omaisuudet. Sen sijaan hänen esittämänsä omaisuusverotiedot ovat netto-omaisuuksia, ja koskevat vain niitä kuntalaisia, joiden verotettava netto-omaisuus oli yli 100,000 markkaa, ja jotka koskivat vain sitä omaisuutta, mitä lain mukaan on voitu verottaa.

Olen aivan vakuutettu siitä, että jos tehdään pistokokeita ja vertailuja tällä puolen nykyistä rajaa sattuneiden ilmapommitusvaurioiden arvosta, joita on tehty sotakorvausta varten ja samojen henkilöiden ja tämän ryhmän omaisuudenarvon kesken, niin ero tässä suhteessa numeroihin nähden on paljon suurempi kuin pääministerin esittämät numerot karjalaisista arvoista.

Nykyinen hallitus on nyt näillä käsillä olevilla ja eräillä muilla lakiesityksillään rikkonut, kuten jo aikaisemmin sanoin, sen kauniin yhteishengen, mikä oli voimakas sodan aikana.

Hallituksen menettelytapa voi johtaa siihen, että omistavien katse kääntyy vain omaan kukkaroon ja itsenäisyytemme historiasta raskain osa, karjalaisten kohtalo jää sen sijaan syrjään. Olisi ollut onnellisempaa, jos hallitus olisi luotettavalla vaistolla tehostanut, kuinka tärkeätä on rakentaa koteja ja varata elintilaa niillekin, joilta sota vei kaikki, mutta jotka rinta rinnan ovat puolustaneet tämän maan vapautta ja tekevät sen edelleen.

Minä olen erikoisesti henkilökohtaisesti kaivannut hallituksen esityksessä enemmän myönteistä näkemystä, enemmän selvitystä siitä, mikä meille koko kansallemme vielä jäi, vaikka vaarassa oli mennä koko kansan ja valtakunnan omaisuus. Tämä olisi ollut omiansa helpottamaan kaikkien asemaa niin korvauskysymyksessä kuin yksityisessä elämässäkin. Hallituksen velvollisuus olisi tehdä oikeutta tässä maassa ja taata elinmahdollisuudet niillekin, joilta kaikki meni, vaikka tämä vaatisi paljon enemmän kuin 10 % maan kansallisomaisuudesta.

Asian tässä vaiheessa me Karjalan edustajat, jotka näistä syistä emme voi yhtyä hallituksen korvauslakiehdotukseen, tulemme käyttämään meille valtiopäiväjärjestyksen suomaa aloitteenteko-oikeutta suuren asiamme selvittämiseksi yhtä aikaa hallituksen kanssa.”




* * *


Karjalan Liiton toisessa julkilausumassa 9.6.1940 kehotettiin siirtoväkeä rauhallisuuteen. “Karjalan Liiton hallitus voi jo nyt ilmoittaa kaikille karjalaisille, että hallituksen kohtuuton ja kokonaan väärille perusteille laadittu esitys ei ole saanut läheskään yleistä kannatusta. Päin vastoin on sekä eduskunnassa että sanomalehdistössä käydyssä keskustelussa hyvin jyrkästi puolueisiin katsomatta asetuttu mainittua esitystä vastustamaan. Eduskunnalle onkin jo jätetty (karjalaiset kansanedustajat) korvauskysymyksestä uusi esitys, minkä hyväksyminen takaisi sen, että karjalaisten kohtuulliset vaatimukset tulisivat huomioon otetuiksi.”

Korvauslakiehdotus oli suuressa valiokunnassa toista viikkoa, ja kun se valmistui 26.7.1940, linja oli muuttunut. Omaisuus ehdotettiin korvattavaksi täyteen määräänsä 320.000 markkaan asti. Suurin korvaus oli 2 miljoonaa yksityiselle ja 10 miljoonaa markkaa muille. Irtaimistosta tuli korvausta 50.000 markkaa. Täyden korvauksen periaate ei toteutunut, sen sijaan pienten ja keskisuurten omaisuuksien kohdalla menetykset olivat pienehköjä.

Vaikka 9.8.1940 vahvistetun lain mukaisia korvauksia ei koskaan jouduttu maksamaan, laki tunnusti siirtoväen oikeuden korvauksiin menetetystä kiinteästä ja irtaimesta omaisuudesta. Lain toimeenpanon valmistelut kestivät niin kauan, ettei kesään 1941 mennessä ollut maksettu ainuttakaan korvausta, vaikka arvioimislautakunnat olivat valmiit aloittamaan korvausten maksun kesällä 1941.

Moskovan rauhassa 13.3.1940 luovutetut alueet palautuivat kuitenkin seuraavana vuonna suomalaisille ja ne yhdistettiin muun valtakunnan yhteyteen. Kun maat olivat palanneet entisille omistajilleen, päätettiin muuttaa korvausjärjestelmään.

Vuoden 1941 valtiopäivillä Luukka teki lakiasiainaloitteen siirtoväen pika-asutuslain muuttamisesta yhdessä Matti Tolppasen, Jalmari Väisäsen, Heikki Soinisen ja Erkki Paavolaisen kanssa. Lain 16. pykälän sanamuotoa olisi muutettava niin, ettei maanomistajalla olisi oikeutta hakata ja viedä pois tilalta arvopuita. "Hakkauksen jälkeen metsä jää usein metsänhoidollisesti katsoen liian paljaaksi hakatuksi ja siten liian heikosti tuottavaan kuntoon", Luukan lakialoitteessa todettiin.

Asukkaalle tuli antaa myös 5.000–150.000 markan avustus, ellei asuntotilan alueella ole tarpeellisia rakennuspuita.

TOINEN KORVAUSLAKI 1941

Hallitus antoi alkuvuodeta 1942 esityksen uudeksi korvauslaiksi. Korvauspolitiikan tarkistamista perusteltiin sillä, että siirtoväelle annettavat varat on nyt käytettävä palautetun alueen jälleenrakentamiseen. "Kun nyt oli kyseessä lähinnä vaurioiden korjaaminen, siirryttiin perisaatteessa jälleen sotavahinkolinjalle", Heikki Waris kirjoittaa. Ns. toinen korvauslaki vahvistettiin 13.8.1942. Suoritettavien korvausten rajakohdaksi määrättiin myöhemmin 31.5.1944.

Toisen korvauslain mukaan voitiin pellot ja metsät jättää korvauksen ulkopuolelle, ja korvattavaksi tulivat vain rakennukset ja irtaimisto. Myös rakennusten, viljelysten ja metsien kärsimät vauriot korvataisiin. Waris ottaa esimerkiksi kannakselaisen maanviljelinä, jonka tilan kokonaispinta-ala oli 46 hehtaaria ja peltopinta-ala 11 hehtaaria. 652 200 markan korvausanomuksesta hyväksyttiin 314 700 markkaa.

Toisen korvauslain periaatteista käytiin armoton kamppailu siirtoväen ja hallituksen välillä. Täyden korvauksen yläraja jäi 500 000 markkaan ja sen yli menevä omaisuus korvattiin jyrkästi alenevan asteikon mukaan. Menetetty omaisuus arvioitiin vuoden 1939 lopussa vallinneen hintatason mukaan. Korkean inflaation johdosta rahan arvo oli heikentynyt. Korvauksia, joista 10 000 markkaa maksettiin rahana ja loppuosa 8 ja 25 vuoden aikana lunastettavina obligaatioina, ei sidottu rahanarvon muutoksiin.

Siirtokarjalaiset kansanedustajat yrittivät saada toiseen korvauslakiin muutoksia, tosin huonolla menestyksellä. Johannes Virolainen arvioi siirtoväen kansanedustajien kannanotot liiankin tiukoiksi. Hänen mielestään toinen korvauslaki oli korvausmääriin nähden ensimmäistä lakia parempi. Toisen korvauslain aikana Suomi oli jälleen sodassa, joten valtiontalous on tiukoilla. Myös siirtoväen menetykset pienenivät ratkaisevasti Karjalan takaisinvaltauksen tuloksena.

Karjalaisten menetyksiä arvioimaan asetettiin kuhunkin palautetun alueen kuntaan yksi tai useampia arvioimislautakuntia, joissa oli kaksi korvauksen saajien ja kaksi valtion edustajaa sekä puolueeton puheenjohtaja. Lautakuntien työ oli hidasta, ja tämäkin aiheutti karjalaisissa tyytymättömyyttä. Kaikkiaan korvausanomuksia tehtiin 159 528 kappaletta. Jälleenrakentaminen nieli rahaa, joten Karjalaan palaajille alettiin maksaa ennakkokorvauksia, enimmillään 20 000 markkaa saajaa kohti. Vuoden 1943 loppuun mennessä lähes kaikki korvauspäätökset oli tehty. Rahaa kului kaikkiaan 9 miljardia markkaa kesäkuuhun 1944 mennessä.

Virolainen nostaa esille korvauslakikeskusteluun liittyvän mielenkiintoisen yksityiskohdan. Muun Suomen edustajat arvostelivat kovin sanoin siirtoväen edustajia. Tästä syntyi sisäpoliittinen kriisi, joka johti kahden kokoomuslaisen sanomalehden, Viipurissa ilmestyvät Karjalan ja sortavalalaisen Laatokan julistautumisen riippumattomiksi.


Takaisin Karjalaan

Karjalaisten halu palata takaisin kotiseudulleen yltyi kesällä 1941, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. "Saksa koettiin pelastajana eikä mikään voima kyennyt estämään paluuta Karjalaan, kun siihen näytti avautuvan mahdollisuus kesällä 1941", kirjoittaa Johannes Virolainen (1989).

Sodan jaloista evakuoitiin varovaisuussyistä rajan pinnassa olevien pitäjien asukkaat Virolahdelta Ilomatsiin ulottuvalta alueelta. Viipurin läänistä evakuoitavalla alueella asui noin 70 000 ihmistä. Rajakuntien lisäksi evakuoitiin myös Lappeenrannan kaupunki ja Lauritsalan kauppala.

Evakuointia johtivat sotilasviranomaiset. Jääkärieversti Johan Viktor Arajuuren (ent. Alroth) johtama sotilashallinto-osasto oli Mikkelissä. Osaston väestönsiirtotoimiston päälliköksi nimitettiin heinäkuussa 1941 Johannes Virolainen.

Virolainen oli Karjalan Liitossa Eemil Luukan ja Erkki Paavolaisen kanssa käymiensä keskustelujen perusteella ehdottanut Arajuurelle, että siirtokarjalaisten asioita hoitamaan saataisiin jo sotilashallinnon aikana mahdollisimman paljon heitä lähellä olevia luottamushenkilöitä, jotka tunsivat karjalan ja sen ongelmat.

Virolainen oli myöhemmin yhteydessä Karjalan Liittoon, jolta hän pyysi ehdotuksia kuntien esikuntien miehittämiseksi oikeilla henkilöillä. "Asian hoitamista helpotti merkittävällä tavalla se, että kansanedustaja Eemil Luukka lupautui toimimaan osaston ja siirtokuntien välisenä yhdysmiehenä. Luukalla oli jo silloin keskeinen asema Karjalan Liitossa, vaikkei vielä ollutkaan Liiton puheenjohtaja.

Luukka oli käytännön kunnallismies, hän oli Muolaan kunnan johtaja (silloin nimityksellä "kunnankirjuri"), hänellä oli hyvät yhteydet Karjalan kannaksen kunnallismiehiin ja hän tunsi myös hyvin Laatokan karjalan kunnallismiehiä."

Käytännön työstä vastasivat lääninhallitukset poliiseineen sekä Urho Kekkosen johtama Siirtoväen Huollon Keskus. Kekkonen oli ajautunut poliittisesti sivuraiteille; hän oli joutunut 1.12.1939 muodostetusta Rytin hallituksesta syrjään "sisäpoliittisista syistä" eikä häntä kelpuutettu Rytin toiseen hallitukseenkaan. Kekkonen ei päässyt myöskään Rangelliin tammikuussa 1941 muodostettuun hallitukseen. Johannes Virolaisen mielestä "Kekkosen asema ei ollut kesällä 1941 poliittisesti erityisen vahva eikä hänen esityksiään, jotka liittyivät siirtoväen ongelman ratkaisemiseen, oetettu Rytin, Tannerin ja Mannerheimin johtamassa Suomessa vuosina 1940–41 riittävän vakavasti."
Virolainen kirjoittaa, että Urho Kekkonen alkoi ottaa etäisyyttä Karjalan uudelleen asuttamiseen jo kesällä 1942. Hän aavisti, että sijoitukset Karjalaan menetettäisiin rauhan mukana. Silloisessa poliittisessa tilanteessa Kekkonen ei kuitenkaan voinut julkisesti jarruttaa Karjalan jälleenrakentamista. SHK:n keskuksen johtajan poissaolo arvovaltaisesta jälleenrakentamis-kokouksesta 5.12.1942 Viipurissa ihmetytti Virolaista erityisesti.

"Kesäkuun 4. päivänä 1942 – Mannerheimin 75-vuotispäivänä – olin hänen kanssaan tarkastusmatkalla Karjalan kannaksella. Yövyimme Muolaassa Salmenkaidalla siirtoväen majoitusta varten rakennetussa tilapäisessä pahviparakissa ja kuuntelimme radiosta selostuksia juhlapäivän vietosta ja Hitlerin vierailusta. Myöhään yöhön keskustelimme Kekkosen kanssa, meitä oli kaksi sotilashallinto-osaston nuorta luutnanttia hänen matkatovereinaan.

Keskustelu kohdistui luonnollisesti silloiseen tilanteeseen ja siihen, miten sota kehittyisi ja mitä tapahtuisi Karjalalle ja Suomelle, kun sota joskus olisi ohi. Kekkonen totesi silloin aika päättävästi: "Sota ei vielä ole lähelläkään loppuaan. Ja kun se joskus loppuu, voittaja ei ole Saksa!"

Virolainen ja Luukka laativat heinä-elokuun vaihteessa 1941 ehdotuksen palautetun alueen kuntien esikuntien kokoonpanoksi. Kunnan esikunnan päälliköksi oli nimitettävä mahdollisimman pätevä asianomaisen kunnan entinen kunnallismies, joka yleensä oli joko valtuuston puheenjohtaja tai kunnallislautakunnan esimies, joskus myös kunnankirjuri.

Virolaisen ja Luukan esitys valmistui 10.8.1041. Arajuuri kannatti ehdotusta ja Mannerheim hyväksyi sen. Näin kuntien esikuntiin nimettiin luottamusmiehet, jotka kantoivat käytännön kenttätyössä päävastuun palautetun Karjalan jälleenrakennustyöstä vuosina 1941–44. Muolaan kunnanpäälliköksi tuli Juho Juvonen ja esikunnan muiksi jäseniksi Mikko Mäkirinne sekä Heikki Kuisma.

Virolaisen mielestä oli tärkeää, että sotilashallinnon ja Karjalan Liiton välillä yhteys toimi hyvin. Virolainen västönsiirtotoimiston päällikkönä hoiti käytännössä yhteydenpidon. "Vaikka eräät siirtokarjalaisten johtohenkilöt jo syksystä 1941 alkaen arvostelivat kärkevästi sotilasviranomaisia siitä, ettei karjalaisten annettu vapaasti palata takaisinvallattuun Karjalaan, ei sotilashallinnon ja siirtokarjalaisten välille päässyt syntymään pahaa luottamuspulaa. Jos näin olisi tapahtunut, se olisi voinut johtaa tilanteen palautetulla alueella umpikujaan." Virolainen piti tärkeänä, että kansalaiset itse omien edustajiensa valityksellä pääsivät hoitamaan omia asioitaan. "Harvoin on Suomessa käytetty niin suuressa määrin väestön omia edustajia hallinnon keskeisillä paikoilla kuin juuri palautetussa Karjalassa."

Eemil Luukka teki syksyllä 1941 tutustumismatkoja vallatulle alueelle. Ensimmäinen matka suuntautui Karjalan kannaksen pahimmin hävitettyihin kuntiin. Tältä matkalta Luukka raportoi sotilashallinto-osastoa:

"Asuttamismahdollisuudet alkavaa talvea varten ovat tällä alueella varsin pienet, sillä huomattava osa alueesta on vielä sotatoimi-aluetta eikä siviiliväestöä siitä syystä voida sinne palauttaa. Säilyneitten rakennusten vähyys tietenkin asetaa omat rajoituksensa näin talvea vasten niilläkin alueilla, minne palaaminen muuten olisi mahdollista.

Asuttamiselle on ensiarvoisen tärkeätä, että kauppaliikkeitä saadaan piakaisesti perustetuksi. Erikoisia mahdollisuuksia tuntuu suurilla osuustoiminnallisilla kauppaliikkeillä olevan niin tavarain saantiin kuin kuljetuksiinkin, joten tätä linjaa pitäisi saada entistä enemmän kiinnostumaan asiaan, sillä osuustoiminnallisilla keskusliikkeilläkin on nyt velvollisuuksia hävitettyä Karjalaa kohtaan. ellei kuntiin saada elintarvikkeita ja rakennustarpeita välittäviä kauppaliikkeitä, ei elämä siellä pääse viriämään.

Maataloustöistä viljojen korjuu saatiin suurin piirtein suoritetuksi ennen talven tuloa, samoin perunannosto suurimmalta osaltaan, mutta kyntötyöt, jotka jo olivat hyvällä alulla, aikainen talventulo keskeytti. Metsätöiden järjestäminen on nyt tullut ajankohtaiseksi ja työtä kyllä riittää, ennen kuin kaikki murrokset ja paloalueet on raivattu. Eräitä metsätyömaita onkin jo avattu ja toisia on suunnitteilla. Tämä on senkin vuoksi tärkeätä, että työkykyistä väestöä saadaan metsätyöansioiden turvin jo talvella asettumaan Kannaksenkin kuntiin.

Väestön palautusta on koetettava jatkaa talven aikana siinä laajuudessa kuin se on mahdollista pitäen päämääränä sitä, että pääosa maatalousväestöä pääsee kotikuntiinsa ensi kevääseen mennessä, sillä Kannaksenkin pellot on ensi kesänä pyrittävä viljelemään.

Kun säilyneistä rakennuksistakin melkein kaikki ovat pikaisen pienemmän tai suuremman korjauksen tarpeessa, tarvitaisiin nopeasti kaikenlaatuisia rakennustarpeita. Sirkkelisahojen perustaminen on samasta syystä jälleenrakennustyön tärkeimpiä toimenpiteitä ja sähkövirran järjestäminen paikaisesti kuntoon antaisi näillekin kaivattua käyttövoimaa ja helpttaisi valaistuskysymystä.

Kannaksen rannikkopitäjissä on ennen niin virkeä kalastus pääsemässä alkuun. Pyydyksiä kunnostetaan, mutta lisää kalastustarpeita kaivattaisiin kipästi, sillä kalaa tuntuu meren rantavesissä olevan runsaasti. Kalastuksen vauhtiin pääsy olisi tällä hetkellä omiaan suuresti elvyttämään rannikkopitäjiä, sillä siitä saadaan tuloja heti.

Kuntien isäntämiehille pitäisi varata tilaisuus vielä tämän vuoden aikana tehdä matka Karjalaan kotipaikkaansa katsomaan (Omalla kustannuksellaan). Tämä on tarpeen siksi, että he voisivat ryhtyä suunnittelemaan rakentamis- ja viljelysmahdollisuuksiaan ensi kesää varten.

Yhteyden pitäminen kuntien esikuntien ja siirtopaikkakunnilla olevien hoitokuntien sekä siirtoseurakuntien omien kirkkoherrojen välityksellä vanhan kotipaikkakunnan ja Nyky-Suomen asuinpaikkakunnilla asuvien kanssa on myöskin osaltaan elvyttämässä ja auttamassa Karjalaan muuttanutta väestöä heidän tukalissa oloissaan asutuksen alkuaikoina.

Kuntien asioita hoitavat karjalaisista miehistä kokoonpannut esikunnat. Niiden kokoonpano tuntuu yleensä onnistuneelta. Kunnallismiesten henkilö- ja asiantuntemus on näissä oloissa korvaamaton ja kunnanmiesten terve talonpoikaisjärki, jos sille annetaan harkintavapautta, kykenee parhaiten suunnittelemaan ne muodot, missä jälleenrakennusta Karjalaan on ryhdyttävä toteuttamaan."

Luukka liitti kertomukseensa myös selostukset Raudun, Metsäpirtin, Vuokselan, Vuoksenrannan ja Kanneljärven kuntien edustajien kanssa käymistään keskusteluista:




Johannes Virolainen, Siirtokarjalaiset 1941–44, s. 136– 139
Kotiin palaavia karjalaisia odotti karu todellisuus. Venäläismiehityksen aikana jäljellee jääneet rakennukset olivat huonossa kunnossa: palautettu Karjala oli hävitetty ja raiskattu. Luukka käsitteli aihetta Muolaassa 1943 pitämässään puheessa:
"Niinä siirtolaisuuden aikoina oli mielenkiintoista kuulla karjalaisten puhuvan kodistaan ja kotiseudustaan. En ole tavannut yhtään joka olisi Karjalasta moittien kertonut. Puhuttiin hillitysti, puhuttiin niinkuin poismenneestä omaisesta puhutaan. Kaikki toivoivat takaisin pääsyä.

Tämä toivo on nyt toteutunutkin. Olemme saaneet takaisin kotiseudumme mutta emme samalla saaneet takaisin kotejamme jotka meiltä jäivät. Kodit on meidän uudelleen rakennettava. Ryssän saasta ja roska on meidän juurineen pois perattava ja puhdistettava kotipaikaltamme ja kotipihoiltamme samalla kun uudelleen rakennamme uutta kotia."


Vuoden 1942 loppuun mennessä Karjalaan oli palannut noin 230 000 henkilöä eli noin 56 prosenttia vuonna 1939 alueella asuneesta vestöstä. Asuntojen puute hidasti paluuta, vaikka monissa kunnissa rakentaminen olikin vilkasta: Muolaassa valmistui vuonna 1942 yhteensä 530 uutta asuinrakennusta, Heinjoella 318, Äyräpäässä 260, Kuolemanjärvellä 225 ja Uudellakirkolla 206. Näissä kunnissa rakentajien apuna oli sotilaita.

Vuodesta 1943 lähtien paluuhalut Karjalaan vähenivät. Silloin vain 30 000 siirtokarjalaista ilmoitti haluavansa palata kotiin vuoden 1943 aikana. Väestöä siirtyi Karjalaan aina toukokuuhun 1944 asti. Uuden evakuoinnin alkaessa Karjalaan oli palannut 281 896 henkilöä, noin 70 prosenttia vuoden 1939 väestömäärästä.

Vuosi 1943 oli Karjalan jälleenrakentamisen huippuvuosi. Merkittävä asema tässä työssä oli Palautetun alueen neuvottelukunnalla, jonka valtioneuvosto oli asettanut 19.2.1942. Neuvottelukunan puheenjohtaja oli Viipurin läänin maaherra Arvo Manner ja varapuheenjohtaja kansanedustaja Jussi Raatikainen (sd). Neuvottelukunnan jäseninä olivat Eemil Luukan lisäksi agronomi, toimitusjohtaja Paavo A. Viding, agronomi, johtaja A. E. Korhonen, metsäneuvos A. J. Valkama sekä Hangon kaupunginjohtaja Elis Vennström. Neuvottelukunnan sihteerinä oli kansanedustaja Erkki Paavolainen (kok) keväästä 1942 alkaen. Paavolainen erosi samalla Karjalan Liiton toiminnanjohtajan tehtävästä, ja hänen tilalleen valittiin Väinö Kaasalainen.

Palautetun alueen neuvottelukunta toimi maatalousministeriön alaisena ja se lähetti laatimansa ohjelmaehdotuksen maatalousministeirlle tammikuussa 1943. Kolmeksi vuodeksi laadittussa ohjelmassa tehtiin ehdotuksia muun muassa maa- ja metsätalouden harjoittamisen edellytysten parantamisksi. Ohjelmaluonnos oli käytännössä pohjana palautetulla alueella harjoitetulle maatalouden tekniselle edistämistyölle ja vuoden 1944 kesäkuuhun harjoitetulle maatalouspolitiikalle.

Virolaisen mielestä karjalaisen yhteiskunna elpyminen vuosina 1941–44 oli Suomen historiassa ainutlaatuinen tapahtuma. Suureet tuhot korjattiin ja hävitetyt yhteiskunnalliset instituutiot rakennettiin ennätyksellisen nopeasti. Vajaassa kahdessa vuodessa autioon ja tyhjään maakuntaan syntyi normaalisti toimiva yhteiskunta.

Luukan perhe ei palannut Karjalaan

– Helsinkii ku pommittivat, niin myö mäntii maalle Tarttilaan, Tyyne Luukka muisteli vuonna 1979.
– Kivennava ukot ollitt nii vihasii, miksei heitä laskettu menemää rajan pintaan asti. Ihme ettei ommaa kottii pääse.
– Takaisin paluusta oli puhe Tarttilassa... mutta siitä luovuttiin: Jäi ain vaa mänemättä, ku ol sellasta sekavaa.



"Matti Luukan pihapiiri Sääksmäen Tarttilassa. Asuinrakennus ja sauna rakennettiin Juho Rahkosen kanssa 1941 ja karjarakennus vuonna 1945."
– Kuva ja teksti allaolevasta teoksesta:


Uuteen elämään. Muolaalaisten
Seura 1948–88. 40-vuotishistoriikki.
Pertti Toukkari, s. 42–44.
Vientipaino Oy 1988
ISBN 951-99981-8-7

kts. myös Pekka Moisander, Muolaalaisten seura 60 vuotta


Lähtöä harkittiin vakavasti, ja Tarttilan maat oli jo ehditty vuokrata. Kesällä piti lähteä, mutta sitten alkoikin perääntymisvaihe.

Seitsemän kilometrin päässä Toijalasta sijaitsevan tilan maista oli Eemelin nimissä puolet ja Matti-veli omisti toisen puolikkaan 40 hehtaarin tilasta. Peltoa oli 16–17 hehtaaria, loput metsää ja suota.
– Matilla oli karjaa, ja kesällä tehtiin yhdessä töitä.

Eemil Luukka oli varakas mies. Vuonna 1948 hänen tulonsa olivat 619 000 markkaa ja omaisuutta verotettiin 1 030 000 markasta. Tuloistaan ja omaisuudestaan hän maksoi veroa yhteensä 186.406 mk. [Vuoden 1948 muuntokerroin on 0,22, ts. Luukan tulot olivat yli 136 000 euroa ja omaisuus noteerattiin 226 600 euron arvoiseksi.]

Monet luottamustoimet kasvattivat myös Luukan kukkaroa. Esimerkiksi Enso-Gutzeit Oy:n hallintoneuvostossa istumisesta Luukka sai tammi-maaliskuussa 1949 palkkaa 25 000 markkaa. Tämän lisäksi kolmesta kokouksesta palkkio oli 3000 markkaa.





LUUKAN PUHEITA JA PUHEIDEN AIHEITA

Kansallisarkisto
Luukan kokoelmat

>
Eemil Luukka (vas.) oli suosittu puhuja Muolaalaisten
seuran pitäjäjuhlissa sodan jälkeen. Kuvassa pitäjäjuh
laan osallistuneita Someron Kimalan vanhan metsä-
lehmuksen alla
1950-luvun alussa. Tyyne Luukka on ku-
vassa kolmas vasemmalta.


Luukan eduskuntapuhe 12.4.1944 Luukka Ribbentrop-sopimuksesta
Kansallinen itsekuri, syksy 1944 Kenraali Sihvon kunniaksi Leningradissa 1965
Helsinki 150 vuotta 8.4.1962 Kääpiötilojen elinmahdollisuuksista Novosibirskin nootti 1961
Karjalan Liiton 25-vuotisjuhlassa Karjalaisten vaikeuksista Karjalan kunnallisesta elämästä

Pysykää yhdessä, Forssa 1947 Karjalaisten vastustajat Kunnallisvaalien alla
Siirtoväen erillinen edustajaryhmä Hallintokuntien lakkauttamisesta Puhe pitäjäjuhlilla
Urjalan pitäjäjuhlilla 1946 Väestökysymyksestä Kodin merkityksestä 1943

Alustus Karjalan Liiton kokouksessa 30.3.1942 Radiohaastattelu 1949? Loimaalla 14.7.1940
Kivennapajuhlat, Hanko 1958 Kivennapajuhlat, Sahalahti 25.8.1957
Sananaparsia ruuasta ja syömisestä
Suojelupoliisin kuukausikatsaus 5/1960
Pienviljelyn ylistämistä Somerolla
Kansallis-Osake-Pankki
Puhe Lepaalla 8.7.1950 laitoksen 40-vuotisjuhlassa


Eemil Luukka ja Vilho Pyykkö 1950-luvun kesäjuhla-
tunnelmissa.
Uuteen elämään. Muolaalaisten
Seura 1948–88. 40-vuotishistoriikki.
Pertti Toukkari, s. 13.
Vientipaino Oy 1988
ISBN 951-99981-8-7





Eemil Luukka ja vuorineuvos
Juuso Walden (vas.) Valkeakos-
kella vuonna 1967.
Uuteen elämään. Muolaalaisten
Seura 1948–88. 40-vuotishistoriikki.
Pertti Toukkari, s. 15.
Vientipaino Oy 1988
ISBN 951-99981-8-7




"Muolaan veteraaneja Forssan pitäjäjuhlassa 1969.
Vasemmalta Mikko Mäkirinne, Eemil Luukka,
Jooseppi Hyytiäinen ja Einari Mustonen.
Uuteen elämään. Muolaalaisten
Seura 1948–88. 40-vuotishistoriikki.
Pertti Toukkari, s. 14.
Vientipaino Oy 1988
ISBN 951-99981-8-7






* * *

Meille jäi vapaus
Loimaa 14.7.1940

Mitä meille jäi. Meille jäi vapaus. Tämä on meille entisille lahjoitusmaaorjien jälkeläisille suuri oikeus. Aikana jolloin kansakunnat, suuretkin, sortuvat viikoissa on pienen kansamme Jumalan avulla ja ainakin toistaiseksi säilyttänyt vapautensa ja itsenäisyytensä.

Tulevaisuutta ei rohkene kukaan kosketella kun siitä ei tiedä muut kuin itse kansojen kaitsija. Meille karjalaisillekin on jäänyt vielä kotona opittu rakentamisen ja pellon perkauksen taito. Meille on jäänyt kokemuksen koulu. Meille on jäänyt laskelmoivan ja joustavasti uusiin oloihin mukautuvan elämisen taito... hevostenkasvatuksen ja sianhoiton y.m. maatalouden erikoistalojen taitamisen taito. Meille on jäänyt yhteenkuuluvaisuuden ja yhteistoiminnan ymmärtämisen taito. .. vahva usko oikeuden voittoon ja vahva usko isien Jumalaan ja hänen johdatukseensa...

Mitä olemme saaneet? Hyvät karjalaiset. Me olemme saaneet paljon. Me olemme saaneet jokainen kotoaan poisjoutunut täällä siirtolaisuudessa paljon hyvä osaksemme. Muu Suomi on jakanut kotinsa meidän kanssamme. Me olemme kodittomat saaneet täällä jo yli puoli vuotta nauttia heidän kotiensa lämpöä. Me olemme saaneet nauttia heidän avuliaisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan....

Koko Suomen kansa on tahtonut ottaa yhdessä kannettavakseen meidän kuormamme ja tämä on se joka suuresti helpoittanut sekä edelleen helpoittaa meitä alkaessamme jälleenrakennustamme kukin kohdallamme. Saamaamme apua ja ystävällisyyttä karjalaiset emme tule unhoittamaan.

Pika-asutuslaista: lain viipyminen on saattanut jo monta karjalaista tyytymättömäksi [...] suurista asioista, menee aikaa asian järjestelyssä, menee aikaa asutuslakia toimeenpantaessa. Odottavan aika on aina pitkä... Me itsenäiset ja vapaat isäntämiehet olemme saaneet olla syrjästä katsojina me ja eritoten meidän emäntämme jotka kodeissamme Karjalassa niin toimekkaina hääräilivät ovat nyt olleet monasti toimettomina.

– On varauduttava siihen että suurin osa karjalaisista jää ensi talveksikin entisiin olinpaikkoihinsa. Korvauslaki on vielä kesken... suuressa valiokunnassa... pari viikkoa ennen kuin asia saadaan päätökseen.

Kansan oikeustajunta on herännyt ja ... Kansan eri yhteiskuntaluokista on mies toisensa jälkeen noussut todistamaan ja vaatimaan että karjalaisille on tehtävä oikeutta. Me karjalaiset olemme tämän liikutuksella ja mielihyvällä todenneet.

Mikä on meidän karjalaisten kohtalo oleva? Olemmeko tuomitut sortumaan taloudellisesti. Emme ole. Mainitsin jo aikaisemmin että me karjalaiset olemme nyt tällä kertaa verrattavissa perheeseen joka on tulipalon kautta menettänyt kotinsa kaikkineen ja jonka nyt on tuumittava miten ja mihin paikkaan uusi koti perustettava ja rakennettava kun entinen rakennuspaikka ei ole enää käytettävissä. Kyllä siinä on tuumailemista. Katsokaamme mitä rakentamismahdollisuuksia meillä on.

Mainitsen tässä muutamia. Meidän maatalousväelle ryhdytään valtiovallan toimesta hankkimaan tilat. Vaikka ehkä monasti pienemmät kuin siellä Karjalassa, viljeltäväksemme ja omistettavaksemme. Meitä luvataan auttaa rakentamisessa ja meille luvataan antaa korvausta menetetystä omaisuudestamme...

Meillä karjalaisilla on jälellä ja tänä aikana varmastikin vielä kehittynytkin nopea käsityskykymme ja joustavasti uusiin oloihin sopeutuva karjalainen luonteemme... voimakkaaksi kehittynyt yhteenkuuluvaisuuden tunne ja yksimielisyydenkin taito... elävä tunto siitä että velvollisuutemme on tehdä kaikkemme yhteisen isänmaamme ja vapautemme hyväksi.

Hyvä isäntäväki. Rakkaat muolaalaiset.

Me karjalaiset olemme itse vakuuttuneita siitä että nyt uusiin oloihin jouduttuamme tulemme omalla tavallamme raikastuttamaan ja elävöittämään niitä maamme osia mihin joudumme pysyvästi asettumaan ja tällä tavoin kansamme Jumalaan turvaten ja hänen avullaan tulee piankin monin verroin saamme takaisin kaiken sen mitä me näinä kohtalokkaina päivinä olemme menettäneet.

Oikeudentunto ja rehellisyys ovat olleet tunnusomaisia kansamme elämässä hyvinä ja pahoina päivinä. Nyt on lisäksi saavutettu yksimielisyys. Säilyttäkäämme ne tunnukset edelleenkin niin kansamme pysyy ja säilyttää paikkansa kansakuntien joukossa.
(Loimaalla 14.7.1940)






Puhe marttojen juhlassa 26.2.1943

On ollut mieluista omin silmin sekä seurata sanomalehdissä kaikenlaista elämän elpymistä täällä sotien hävittämässä Karjalassa. Erikoisesti on tämän syksyn ja talven aikana saatu sanomalehdistä lukea muun hyvä ja mieluisan ohella myöskin selostuksia pidetyistä marttojen kokouksista. Tämä on luottamusta herättävää.

Usko Karjalan uudelleen elpymiseen tältäkin osalta vahvistuu. Naisten osuus jälleenrakennustyössä on suurempi kuin konsanaan normaalioloissa.

Maailmassa ja kansojen elämässä on törmännyt toisiaan vastaan kaksi voimaa. Toinen on sodan hävittävä ja kaiken elämän tuhoava voima. Toinen, jälleenrakentava voima [...] on aina ollut suurempi. Muutenhan olisi maailma jo aikaa sitten sortunut sotien hävityksiin.

Varmaan on naisen osuus aikaisempien sotien jälkeenkin ollut suuri. Meillä ei ole käytettävissä tietoja edellisen 1700-luvun alussa olleen suuren ja koko maakunnan hävittävän sodan jälkeisestä jälleenrakennuksesta, mutta myöhemmältä ajalta on jo tietoja olemassa.

Varsinkin lahjoitusmaaolojen loppuajoilta on säilynyt osaksi kirjallisena, mutta enemmän muistitietoja naisen osuudesta vieraan vallanpitäjän vaatimiin suuriin ropottisuorituksiin ja ne ovat olleet sen ajan oloihin valtavat.

On täytynyt ihmetellä millä ajalla lampuotitilan naisväki on ehtinyt omat työt tehdä, lapset ja vanhukset hoitaa, karjan vaalia ja perheen vaatettaa. Kun näistä ankarista ajoista on selvitty kunnialla niin on meillä tässä historian opetus tietonamme alkaessamme nytkin suorittaa tätä suurta urakkaamme, jälleenrakennustyötämme, tätä Karjalan heimon historiallista tehtävää.

(---)

Varsin keskeisenä elimenä maakuntamme jälleenrakennustyön suunnittelussa on ollut noin vuosi sitten valtion asettamalla Palautetun alueen neuvottelukunnalla.

Tämä neuvottelukunta on vasta äskettäin saanut valmiiksi ja jättänyt valtioneuvostolle käsiteltäväksi mietinnön palautetun alueen maataloustuotannon edistämisestä vuosina 1943–45, siis lähiaikojen ohjelman.

Ehdotusta ei ole julkaistu eikä ole tarkoituskaan julkaista ennenkuin valtioneuvosto on sen käsitellyt, mutta lienee paikallaan esittää tässä arvovaltaisessa kokouksessa kuitenkin muutamia kotitaloutta ja emäntäväkeä kiinnostavia tietoja ja perusteluja neuvottelukunnan mietinnöstä.
– Karjan tehostettu ruokinta: hyvistä siitosvasikoista korvausta vasikan ostajalle enintään 1500 mk/vasikka; ay ja maatiaisrotuisia siitosvasikoita 100 0000 kpl; siitoslampaita

Luukan mielestä puu- ja kasvitarhaviljelyksen uudelleen elvyttäminen oli kaikkein nopeimpia keinoja Karjalan jälleenrakentamisessa, "sillä marjapensaat ja hedelmäpuut käytännöllisesti katsoen ovat melkein kauttaaltaan tuhoutuneet. Kokemus ja harrastus ovat kuitenkin jäljellä, joten pitää tehostaa neuvontatyötä sekä avustaa vähävaraista väestöä hedelmäpuiden ja marjapensaiden hankinnassa." Myös kanatarhausta piti kehittää, kehruuta ja vaatetuskasvien, kuten pellavan ja hampun
viljelmistä edistää.

(---)

Toinen esimerkki. Naapurin isännältä olivat siemenkaurat tulleet syötetyksi. Pojat ja emäntäväki oli huolissaan mistä saataisiin siementä peltoon. Vanha isäntä sanoi, ei ole syytä hätäillä. Keväällä lumien sulettua kun korvasieniä eli morskeja alkoi ilmestyä kankaille, isäntä vei perheensä valtion metsiin vanhoille metsäpaloille sieniin kahdeksi päiväksi. Tulokset vietiin kaupunkiin ja niillä saaduilla rahoilla osti isäntä, ei ainoastaan kauransiemenensä, mutta myöskin pari säkkiä ruisjauhojakin kesän leipää varten.

Niin silloin. Missä määrin tällaiset joukkorynnistykset taikka erikoiskamppailut, kuten niitä nyt ehkä nimitetäänkin, ovat sovellettavissa, sitä lienee syytä myös Marttojen tuumailla. Varsinkin Kannaksen tuhoutuneissa metsissä pitäisi olla nyt hyviä korvasienisatoja poimittavissa, mutta niiden kauppaan saattaminen tarvitse joukkokeruuta ja muita järjestelyjä, jotta hanke muuttuisi kannattavaksi.

(Nämä esimerkit kerrottuna huomioitavaksi sikäli kun aihetta ilmaantuu)

Olen äskettäin lukenut kirjan Inkerin kansa, suomalaiset GPU:n kynsissä, ja siinä julkaistuissa kirjeissä paljastuu se uskonnollinen ja kotihenkeen perustuva henki, mikä vallitsi vieläkin Inkerin kansassa ja se voima mikä on ollut tämän Kullervon heimon voimana.
– Ja oman korpivaelluksemme aikana kävi selville ja tuli näkyviin se korkea kotikulttuuri, joka oli vallinnut Karjalan kodeissa. Vaellusvuosina tuli näkyviin se, että täällä yhtaikaa rinnan taloudellisen kehityksen kanssa, oli kehittynyt myöskin meidän henkinen valveutuneisuutemme.

Silloin tuli näkyviin se usein henkiseen aateluuteen verrattava rauhallisuus ja levollisuus, mikä oli vallitsevana siirtoväen keskuudessa talvisodan ja sen jälkeisinä aikoina, kun siirryttiin uusiin oloihin ja uusien ihmisten ihmeteltäväksi ja arvosteltavaksi.

Silloin tuli näkyviin myös se vakava uskonnollinen pohja, mikä meillä oli ja joka osoittautui parhaiten laulavan Karjalan kansan täyttäessä Kanta-Suomen usein melko tyhjät kirkot.
– Vieläpä huomattiin erinäisissä paikoin kirkossa koottavien kolehtienkin kasvaneen moninkertaiseksi, kun nämä kotinsa menettäneet karjalaiset tulivat kirkkokansaan enemmistöksi.
– Jos karjalaisten olisi täytynyt pysyvästi jäädä silloisille olinpaikoille olisi heistä piankin tullut paikkakunnan eturivin henkilöitä niin naisista kuin miehistäkin. – Vaalikoon jälleenrakentava Karjalan nainen kotien hoitajana edelleen samaa henkeä, olkoon se hänen tärkeimpänä jälleenrakennustehtävänään. Hoidettakoon kasvavaa nuorisoa edelleen siihen, että rinnan taloudellisen kehityksen kanssa myös usko Isien Jumalaan säilyy, ja että virret ja hengelliset laulut edelleen kaikuvat kodeissamme ja kokouksissamme ja ettei kirkkopolut pääse nurmettumaan ja että nuorisossamme edelleen säilyy vanhempien kunnioitus ja Jumalan
pelko.






Eduskunnan suljetut, salaisten istuntojen pöytäkirjat, 12.4.1944
TOINEN RAUHANKESKUSTELU EDUSKUNNASSA 1944

Rauhanopposition, ns. 33:n kirjelmä elokuussa 1943 johti keskusteluun rauhasta: Suomen irtautumiseen Neuvostoliittoa vastaan käydystä sodasta. Sotasensuuri kuitenkin vaiensi julkisen keskustelun. Tammikuun 20. päivänä 1944 Leningradin saartorengas murtui ja Saksa joutui perääntymään Baltiaan. Näin Suomen asema muuttui täydellisesti ja rauhanoppositio vaati, että Linkomiehen hallituksen olisi ryhdyttävä toimiin erillisrauhan solmimiseksi Neuvostoliiton kanssa.

Helmikuussa 1944 Helsinki joutui kolme kertaa ankarien pommitusten kohteeksi. Tilanne kiristyi kaiken aikaa. Vuodenvaihteessa oli saatu Tukholman kautta viitteitä siitä, että Neuvostoliittokin olisi valmis rauhaan. Paasikivi tapasi 16.2.1944 Neuvostoliiton Tukholman lähettilään Aleksandra Mihailovna Kollontain (1872–1952) Saltsjöbadenin Badhotellissa illalla klo 22.

Kollontai sanoi Paasikivelle, että Neuvostoliitto pitää kiinni vuoden 1940 rauhan rajoista, mutta lupasi esittää Moskovalle kysymyksen Hangosta ja Viipurista. Suomen itsenäisyyttä Neuvostoliitto kunnioittaisi, jos Suomen tuleva politiikka ei pakottaisi Kremliä muuttamaan kantaansa. Petsamosta, sotakorvauksista demobilisaatiosta ja suhteiden katkaisemisesta Saksaan ei Paasikivelle puhuttu mitään. Kollontai ei ollut perillä kaikista rauhanehdoista.

Kun Moskovan rauhanehdot tulivat,
Kollontai selvitti niiden pääkohdat 19.2. Paasikivelle, joka oli tullut uudelleen Saltsjöbadeniin. Pari päivää myöhemmin Molotovin sähke saapui, ja ehdot olivat kovat:

”I. Heti hyväksyttävä, ennen Moskovaan menoa:
a) Neuvostoliitto ei vaadi Suomea ryhtymään sotaan Saksaa vastaan, mutta suhteet on katkaistava. Jos Suomi haluaa olla neutraali, se ei voi sallia vieraiden sotavoimien oleskelua maassa. Ne on ainakin internoitava. Jos se on Suomelle ylivoimainen tehtävä, on Neuvostoliitto valmis antamaan välttämätöntä apua maa- ja ilmavoimien muodossa.

b) Vuoden 1940 rauhansopimus on kaikilta osiltaan palautettava voimaan. Suomalaiset joukot on vedettävä takaisin vuoden 1940 rajalle. Jos Suomen hallitus vastaväitteittä hyväksyy välirauhan ehdot, voidaan Moskovassa palata kysymykseen Hangosta, mutta tässä tapauksessa kompensaatiota vastaan.

c) Sotavangit sekä keskitysleireissä olevat ja työvelvolliset on luovutettava.

II. Moskovassa voi neuvotella kysymyksistä, jotka koskevat:
a) osittaista tai täydellistä demobilisaatiota
b) sotatoimien tai Neuvostoliiton alueen miehityksen yhteydessä aiheutettujen vahinkojen korvaamista
c) Petsamon piiriä.”

Paasikiven mielestä ehdot olivat niin "huonot, hirmuiset ja kuohuttavat", kuin voitiin odottaakin Suomen noudattaman "absurdin ja järjettömän" politiikan perusteella.

Hallitus avasikin eduskunnan suljetuissa istunnossa 29.2.1944 keskustelun rauhasta. Linkomiehen tiedonanto pyrki rauhoittamaan sodan jatkamisen kannalla olevia edustajia tähdentämällä, että Moskovan vaatimuksiin ei voitu suostua. Pääministeri Linkomies pyysi kuitenkin valtuuksia jatkaa rauhan saavuttamiseen mahdollisimman edullisin ehdoin tähtääviä suunnitelmia.

Linkomiehen tiedonanto pyrki rauhoittamaan sodan jatkamisen kannalla olevia edustajia tähdentämällä, että Moskovan vaatimuksiin ei voitu suostua. Pääministeri pyysi kuitenkin valtuuksia jatkaa rauhan saavuttamiseen mahdollisimman edullisin ehdoin tähtääviä suunnitelmia.

Kansanedustajien mielipiteet jakautuivat aiempien kantojen mukaisesti. Hallituksen taakse tulivat sosiaalidemokraatit, ruotsalaiset ja edistys. Maalaisliitto sen sijaan vastusti esitettyjen ehtojen mukaisiin rauhanneuvotteluihin ryhtymistä Kekkosta, Hannulaa ja Schildtiä lukuun ottamatta. Hallitus sain taakseen 105 kansanedustajaa ja Maalaisliiton ponsiesitys 80.

Linkomiehen hallituksen kanta voitti, mutta ”opposition laajuudesta ja vaikutusvaltaisuudesta voitiin päätellä ehtojen läpiajamisen muodostavan eduskunnassa vaikean ongelman”, kirjoittaa Tuomo Polvinen Paasikivi-elämäkerrassaan.

Keskustelut jatkuivat 14. ja 15.3 sekä 12.4.1944, jolloin Neuvostoliiton aselepo- tai rauhanehdot hylättiin. Kuitenkin sekä hallitus että eduskunta tähdensivät Suomen haluavan irrottautua sodasta.

Eduskunnassa käydyissä puheenvuoroissa sosiaalidemokraatit ja RKP:n edustajat olivat rauhan kannalla enemmän kuin keskustan ja oikeiston kansanedustajat.

Eemil Luukan puheenvuoro päätti keskustelun 12.4.1944.

"Ed. Luukka

Herra puhemies!

Hallituksen tämän päiväisessä tiedonannossa mainittiin yhtenä rauhan saannin ehtona Karjalan luovuttaminen. Vaikka eduskunta yksimielisesti hyväksyykin hallituksen tiedonannon, niin on asian tässä vaiheessa syytä esittää asiaa myöskin Karjalan kohdalta ja karjalaiselta näkökulmalta.

Karjala on irroittamaton osa valtakunnastamme. Ilman Karjalaa ei tämä valtakunta voi ajan mittaan pysyä itsenäisenä valtakuntana. Karjala on rajapyykki idän ja lännen välillä. Voitokas armeijamme on sen raskain veriuhrein valloittanut takaisin viholliseltamme. Heti taistelevan armeijamme jäljillä seurasi karjalainen väestö entisille asuinpaikoilleen rakentamaan ja viljelemään uudelleen sodan hävittämää maakuntaa. Maamme hallituksen ja eduskunnan yksimielisin päätöksin on tämä maakunta juhlallisesti ja perustuslaillisessa järjestyksessä yhdistetty muuhun valtakuntaan.

Karjala on elintärkeä osa valtakunnastamme maanpuolustukselliselta kannalta. Sen on historia jo aikaisemmin ja sen on myöskin nykyinen puolustustaistelumme osoittanut. Tarvitsee vain silmätä Suomen itärajaa osoittavaa karttaa voidakseen todeta, miten ratkaiseva merkitys Karjalalla ja nimenomaan Karjalan kannaksella on maanpuolustuksen kannalta.

Karjalan kannaksen puolustuslinja on tällä hetkellä noin 80 kilometrin pituinen, mutta Moskovan pakkorauhassa määrätyn kaakkoisen maarajan pituus on noin viisi kertaa niin pitkä eli noin 400 kilometriä. Sen puolustaminen vaatii joukkoja ainakin viisi kertaa niin paljon kuin sen linjan puolustaminen, missä armeijamme nyt seisoo.

Karjala on elintärkeä osa valtakunnastamme myöskin taloudellisessa mielessä. Sen 500,000 henkeen nouseva asukasmäärä edustaa enemmän kuin 1/8 osaa maamme väestöstä. Palautetun Karjalan maataloustuotanto edusti ennen sotia yli 10 % maamme maataloustuotannosta ja äskettäin on julkisuudessa esitetty asianomaisen hallituksen jäsenen haastattelu, jonka mukaan palautetun Karjalan sato edustaa jo kuluvana vuonna yhden kuukauden kulutusta koko maamme väestölle, eivätkä Karjalan viljelysmahdollisuudet ole vielä läheskään kaikki käytetyt. Edelleen on vielä tänä päivänä hallituksen tiedonannossa mainittu, että Karjalan osuus maamme vientiteollisuudesta oli 15 %. Karjalan sadolla on näinollen jo tällä hetkellä mitä suurin merkitys maamme elintarvetuotannolle, ja ensi vuonna tulee sillä ilmeisesti olemaan ratkaiseva merkitys kansamme toimeentulolle.

Koko sen ajan, minkä palautettu Karjala on jälleen ollut valtakunnan yhteyteen liitettynä, on sen väestö tulevaisuuteen rohkeasti luottaen rakentanut ja viljellyt Karjalaa koko maan turvaksi ja menestykseksi. Karjalan asukkaille on perustuslaissa turvattu samat oikeudet kuin maamme muittenkin maakuntien asukkaille niin asuinpaikkaan ja omaisuuteen kuin muihinkin kansalaisoikeuksiin nähden. Vaikka näin on ja vaikka Karjalan väestö ja sen edustajat ovat saaneet hämmästyksekseen ja pettymyksekseen todeta, että tänä aikana, jolloin voitokas armeijamme, vahvempana kuin milloinkaan, seisoo linnoitetuissa asemissaan valtakuntamme vapauden turvana, on Karjalan viholliselle luovuttamiseen valmista mielialaa hämmästyttävän runsain määrin esiintynyt laajoissa, jopa vastuunalaisissakin piireissä maassamme. Karjalan väestö ei ole voinut eikä voi ymmärtää tätä.

Samanaikaisesti on se edelleen voinut todeta, että ne karjalaisten taholta esiintyneet pyrkimykset, joiden tarkoituksena on ollut valtakunnallisen kokonaisuuden esiintuominen, Karjalan merkityksen selventäminen niin maanpuolustuksen kuin taloudellisenkin asemamme kannalta, on estetty pääsemästä julkisuuteen. Sensijaan on valtakunnallista puolustustahtoa heikentävää ja käsitteitä sekoittavaa rauhanoffensiivia saatu jatkuvasti maassamme harjoittaa vielä senkin jälkeen, kun vihollisemme rauhanehdot ovat tulleet julkisuuteen. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta yksipuolisesta holhouksesta saanen mainita, ettei karjalaisen väestön edustavimman kokouksen, Karjalan Liiton, vuosikokouksen julkilausumaa ole saatu julkaistuksi sanomalehdissä, vaikka koko julkilausuma oli valtakuntaa rakentavassa mielessä kirjoitettu.

Tämänpäiväisessä tiedonannossaan hallitus varsin lyhyesti mainitsee Karjalan ainutlaatuisesta merkityksestä maallemme. Hallitus ilmoittaa tiedonannossaan, että Karjalan puolesta täytyy olla edelleenkin valmis suuriin uhreihin. Tämä ei ole tarpeeksi selvästi sanottu. Ne uhrit ja uhraukset, jotka tehdään Karjalan puolesta ja Karjalassa, eivät ole yksinomaan Karjalan puolesta annettuja, vaan ne ovat valtakuntamme kokonaisuuden puolesta annettuja ja annettavia. Karjala ei voi eikä saa olla mikään kauppahinta, jolla muun maamme itsenäisyys näennäisesti koetetaan säilyttää. Jos Karjala luovutetaan taistelutta, niin on kohta koko maamme itsenäisyys mennyttä.

Meidän puolustustaistelumme ei ole vain taistelua Karjalasta, vaan se on taistelua valtakuntamme itsenäisyydestä ja kansamme vapaudesta sekä olemassaolosta. Niiden rauhanehtojen, mitkä jo aikaisemmin on eduskunnalle esitetty ja joiden tarkistettu painos nyt tänään on uudelleen esitetty, tarkoituksena on tehdä maamme täysin puolustuskyvyttömäksi, aiheuttaa täällä sisäisiä erimielisyyksiä sekä tuhota meidät taloudellisesti ja siten helpoittaa ei ainoastaan Karjalan, vaan koko maamme anastamista ja kansamme tuhoamista.

On selvää, ettei kansamme nyt eikä vastaisuudessakaan voi suostua ehtoihin, jotka merkitsevät maamme ja kansamme tuhoa. Myöskin on selvää, ettei valtiovalta tällaisten meille esitettyjen ehtojen perusteella voi lähteä neuvottelemaan rauhasta vielä vähemmin vapaaehtoisesti peräyttämään joukkojamme niistä vahvoista asemista, joissa ne nyt ovat.

Karjalan kansa ja sen edustajat täällä eduskunnassa vetoavat maan hallitukseen ja eduskuntaan, ettei missään vaiheessa vedetä armeijaamme vapaaehtoisesti sen nykyisistä asemista ennen kuin koko maamme alueellinen koskemattomuus ja itsenäisyyden säilyminen on taattu.

Karjalan kansalle on oikeus odottaa maan hallitukselta ja eduskunnalta vakuutusta siitä, että koko valtakunta, sen armeija ja kotirintama jatkuvasti seisovat yksimielisenä Karjalan turvana, niin kuin Karjala kautta aikojen on seissyt yhtenä miehenä valtakunnan vapauden turvana. Samalla Karjalan kansa odottaa, että tämä julkisesti ja selvästi tiedoitetaan koko kansalle."


Johannes Virolaisen mielestä (1983) Luukan puheesta kuvastui erityisesti siirtokarjalaisten usko oikeuteen, usko siihen, että oikeus aina lopulta voittaa. Kesällä 1944 ei uskolla oikeuteen ollut juuri mitään merkitystä. Sotilaallinen voima ja ihmisylivoima ratkaisivat.

Toisaalta Luukka pelkäsi, että Karjala luovutettaisiin ilman taistelua ja Suomen valtiovalta näin pettäisi karjalaiset. Hänen puheestaan ei ilmene, että keväällä 1944 ratkaisu ei ollut Suomen vaan suurvaltajohtajien käsissä. Liittoutuneitten johtajat Stalin, Roosevelt ja Churchill olivat sopineet vuosina 1942–43 Euroopan rajoista ja Suomen kohtalosta. Kolmen suurvallan konferensseissa ei kukaan puhunut Suomen puolesta, joten Stalin sai vapaasti sanella Suomea koskeneet ehdot.

* * *

Veteraanihaastattelussa (1963) Luukka kertoi käsityksiään
sodasta irrottautumsesta ja Ribbentrop-sopimuksesta.

– Me kuulimme kuiskintaa täällä Helsingissä...
– Kaikkihan tietysti toivoivat (sodasta) pois ja oli silloin siellä levitetty sellaista ennakkojuttua, että ennen kuin sireenit kukkiit niin ollaan taas Karjalassa 1941.
– Mutta mieliala oli silloin karjalaisten keskuudessa hyvin toivorikas. En tiedä, mistä se johtui.

Sodasta irrottautumisajatus jakoi 1944 Maalaisliiton kansanedustajat.
– Ryhmän enemmistö oli sodanjatkamisen kannalla, kun nykyinen presidentti Kekkonen oli jo toista mieltä.
– Kerran meitä informoitiin asiasta. Päämajasta kävi eversti Paasonen, mutta se ei tyydyttänyt eduskuntaa, sitten sen jälkeen kutsuttiin toinen mies, ja hän antoi toisenlaisen kuvan.
– Minä en ollut kumpaakaan kuulemassa, kun jouduin olemaan matkalla Karjalassa. Minähän sotavuosina kiertelin siellä Karjalan Liiton nimissä kaikissa näissä kunnanlautakunnissa kuulemassa ja tiedustelemassa ja ottamassa asioista selvää. – En tiedä, (tekikö aloitteen Mannerheim vai Maalaisliitto) Mannerheimin presidenttiehdokkuudesta... Juho Niukkanen oli siinä mukana, kun meillä oli sellainen ulkopoliitikko kuin Niukkanen, niin eihän meidän muiden tarvinnut olla mukana.


– Ryhmän kantaa Ribbentrop-sopimukseen en osaa sanoa... mutta me karjalaiset olimme hyvin huolestuneita. Silloin oli karjalaisten ministerinä Väinö Kaasalais-vainaa, ja hän kertoi minulle, kun juhannuksen aikaan (1944) olin täällä Helsingissä, kun ei muuallakaan kotipaikkaa ollut..niin me silloin hänen kanssaan keskustelimme ja olimme hyvin huolestuneita mitä siitä tulee.
– Olimme katsomassa silloin kun Väinö Kaasalainen kertoi mitenkä sopimukset on tehty. Hän kertoi totuudenmukaisesti ja katsoimme, että kun saksalainen divisioona tässä Helsingissäkin lähti marssimaan, niin ei se paljon mielialaa nostanut. Me olimme silloin siinä käsityksessä, että ei oikein muutakaan vaihtoehtoa ollut...



Karjalaisia velvoittava perinne

11.3.1955 kuoli runoilija Aleksanteri Aava, oikealta nimeltään Kuparinen lähes 73 vuoden ikäisenä. Hän julkaisi vuonna 1922 romaanin Huuhkan poika, joka kuvasi kannakselaisia lahjoitusmaaoloja...

Vaikka Aleksanteri Aava joutuikin kokemaan suuria vastoinkäymisiä – eivät nämä kovat iskut pystyneet häntä masentamaan, vaan hän kykeni runoissaan rohkaisemaan muitakin, antamaan karjalaisille uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen.

"Karjala elää uusilla asuinsijoilla" -teoksen alkulehillä on vielä kaksi Aavan runoa, joista kyllä menetetyn kaipaus näkyy, mutta samalla usko "selvän päivän eloon" elää.

Mikä on suruista suurin?

Mikä on suruista suurin,
painavin elon pahoista?


Sekö, jos kevättä toivot,
uneksut helosuvesta,
näetkin tulevan talven?

Eipähän, elävi toivo,
toivo toisesta suvesta!

Tuoko, jos tuvan sinulta
jonka teit mäelle kerran,
palo vei, sota hävitti,
aika kolkko kolkahutti?


Ei ole, rakennat uuden,
pirtin entistä ehomman,
puut veistät, pärehet kiskot,
sorjin salvaimet sahailet!



Runoilijalla on tässä sanottu meille karjalaisille tässä on velvottava perinne. Älköön karjalan heimolta eikä koko Suomen kansalta koskaan taittune talossa laulu eikä soitto.


* * *



Karjala 29.8.1944


* * *


Syksyllä 1944

[---] Ei ole asiallista syytä jättäytyä päivittelemään tapahtunutta ja maalailla synkkiä värejä tulevaisuuden taivaankanteen. "Rakkautemme isiemme maahan, itsenäisyyteemme ja vapauteemme ei ole koskaan tuntenut uhrauksien rajaa", lausuu ylipäällikkö päiväkäskyssään.





Forssan Lehti 9.9.1944


Tätä rakkautta me tällä hetkellä osoitamme parhaiten ja vakuuttavimmin siten, että omistaudumme arkiseen aherrukseen, kaikkeen siihen työn paljouteen, joka meitä odottaa.

Tätä rakkautta me lämpimimmin ilmaisemme siten, ette ryhdistäydymme henkisesti, karistamme mielestämme epäilykset ja epäluulot, ja osoitamme luottavamma tulevaisuuteemme, itsenäisyyteemme ja vapauteemme.

Suomalaiset. Tarttukaamme rohkein mielin rauhantoimiin, säilyttäkäämme kansallinen itsekuri, joka ei salli velvollisuuksista väistymistä missään kohdin ja nähkäämme edessämme vielä paljon antava elämä. Silloin me rakennamme tätä maata ja sen tulevaisuutta.


* * *

Kenraali Sihvon kunniaksi

Täytynee palata niihin oloihin jotka vallitsivat Karjalan Kannaksella n. 60 vuotta sitten ja paikallistaa lähtökohta Muolaan kunnan Lehtokylään, jonne Antti Sihvo tuli opettajaksi vuonna 1897.
– Koko Sihvon veljessarja on nähnyt kansamme kohtaloita laajemmalle ja pitemmälle kuin monet muut. Tämä näkemys sitten Aarne Sihvon osalta johti monine vaiheiden jälkeen Saksan ja Spalernajan kautta Karjalan rintaman ihailluksi rohkeaksi johtajaksi.

Hänen aloitekykynsä ja rohkeutensa on saanut sen aikaisen karjalaisen nuorison suorituksiin, jotka me hyvin tiedämme ja tunnemme ja jotka ovat saaneet tunnustuksen ja ihailunkin koko kansaltamme.

Nuoren Johtajan asetovereilla kautta maakunnan oli kotoa käsin omasta takaa samat lähtökohdat kuin Johtajallakin. Tästä saa selityksensä usein ihailtu keskinäinen luottamus ja yhteistunto joka on säilynyt ja antanut voimansa heimollemme myöhemminkin niin sodan kuin rauhankin päivinä.

--

Sortovuosien vaikeat ajat, jotka jatkuivat vähäisin helpoituksin vapaussotaan saakka. Näiltä vuosilta on peräisin meidän sen aikuisten koulupoikien isämaallinen innostus ja perinne ja niiltä vuosilta on alkanut tuloksellinen toiminta aatteellisissa seuroissa ja yhdistyksissä.

Voidaanpa sanoa että sortovuosilta saatuna perintönä on ollut meillä se elämänkatsomus, joka on määrännyt askeleemme myöhempinäkin aikoina.

Luukka siteerasi Sihvon muistelmateoksen loppusanoja: ”Mikä on ollut isänmaan ja kansamme kalleinta: vapaus."

Karjalan heimo elää nyt hajallaan oman vapaan kansamme keskuudessa. Heimomme on siirtynyt uusiin oloihin, mutta se ei ole unohtanut Karjalaa, eikä sen perinteitä, vaan uskoo oikeuden voittoon ja heimomme sekä kansamme onnelliseen tulevaisuutteen.

* * *

Luukan henkilökohtaisia muistelmia A. Sihvosta:
Kannaksen retki helluntain aikoihin 1938
Äyräpään järven ylitys varmuus
Mikko Kakin keskustelu. "Koulun Aarne, mitä Sinulle kuuluu?"

Maan väestönsuojelupäällikön esittely nuorelle ministerille syksyllä 1944.

Pariisin rauhanneuvottelut Paasikiven vastaus Karjalan Liiton lähetystön toivomukseen karjalaisesta rauhan valtuutetusta:

"Mutta tuleehan sinne asiantuntijana teidän luottamusmiehenne kenraali Sihvo ja se saa teille riittää"

Sihvo tuli mukaan mutta se matka oli hänelle raskas sekä karjalaisena miehenä että henkilökohtaisesti sattuneen tapaturman johdosta paluumatkalla oman maan kamaralla.

Yksittäisellä lapulla Luukka hahmottelee Sihvon elämää: valoisa luonne, luottamusta herättävä olemus.


* * *

Puhe Leningradissa keväällä 1965

Aeron kone oli lentänyt ensimmäisen kerran Leningradiin.

- .. meillä on tunne siitä, että olemme jälleen päässeet askeleen eteenpäin... Leningradista on tänään tullut Helsingin todellinen naapuri... naapurisuhteiden kannalta tärkeää."

Luukka kohotti maljan herra kenraalieverstille.


* * *

Helsingin kaupungin pääkaupungiksi tulon 150-vuotisjuhlassa 8.4.1962

Luukka siteerasi Aleksanteri I:n allekirjoittamaa hallituskonseljin johtosäännöstä:

"En tiedä, millä mielellä konselji, runsaat kaksi vuotta Turussa toimittuaan, sitten muutti uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin, mutta aikanakaan konseljin jäsenten myöhäisillä seuraajilla ja virkaveljillä ei tietääkseni ole ollut tyyssijaansa vastaan mitään valittamista. [---] täysi syy pitää pääkaupungin siirtämistä Helsinkiin historiallisen kehityksen valossa onnistuneena toimenpiteenä."

* * *

Kääpiötilojen elinmahdollisuuksista

Varsin laajoilla piireillä maassamme tuntuu olevan sellainen käsitys, että maanhankintalain toimeenpano ja muukin asutustoiminta on edistänyt kääpiötilojen muodostumista maahamme.

Tämä on harhakäsitys. Maanhankintalakia toteutettaessa on siirtoväkeen kuuluville entisten kääpiötilojen viljelijöille koetettava antaa jonkinverran suurempia tiloja. Tämän lisäksi on vanhojen pientilojen tuottokykyä parannettu antamalla lisämaita 22 000 tilalle... yhteislaitumia... Näin ollen, vaikka maanhankintalain mukaan onkin jouduttu jakamaan ja pienentämään suuria maatalousyksikköjä niin toisaalta on vastaavasti päästy kohentamaan kymmenien tuhansien kääpiötilojen viljelys- ja laiduntamismahdollisuuksia.

Kääpiötilojen elinkelpoisuus taas on varsin suhteellinen ja yksilöllisesti otettava asia. Jos uskoo sitä mitä eräät maamme korkeasti oppineista maatalousmiehistä – usein Ruotsista ja Tanskasta otettujen esimerkkien mukaan – esittävät pienviljelyksen ja kääpiöviljelyksen mahdollisuuksista ja kannattavaisuudesta niin mahdollisuudet näyttävät varsin vähäisiltä.

Varsinainen maalaiskansa näyttää taas olevan vahvasti toista mieltä (koska nälkää on jatkuvasti; ylipyyhitty).
--

Käsitykseni on että kääpiötilojen elinmahdollisuuksia voidaan huomattavasti parantaa nykyisestä mutta se on otettava eri maakunnissa eri tavalla, yleisohje ei käy.

Mitähän jos asiaa tutkittaisiin kerran pientilallisten omasta näkökulmasta käsin, seuraamalla heidän elämäntapojaan ja kuuntelemaan heidän käsityksiään kääpiötiloilla asumisen mahdollisuuksista.


* * *

Kansio 5
Novosibirskin Nootti 1961
muistiinpanoja

Nootin alkuperäiskappale saapuu tänä iltana Helsinkiin. Sen jälkeen kun suomenkielisen käännöksen sanamuoto on tarkistettu nootin sisältö tullaan välittömästi saattamaan eduskuntaryhmien tietoon niiden puheenjohtajien välityksellä Nootin yksityiskohtainen tutkiminen jatkuu hallituksen piirissä ja asiantuntijatasolla: Saukkonen, Kyttä, Kaitila, Taxell, Högström.

Saukkonen toivoi että isänmaallisten ryhmien kanssa neuvoteltaisiin ennen kuin mennään neuvotteluihin.

Högström että asiasta olisi neuvoteltava ryhmien kanssa menettelytavoista (vilautti enemmistöhallituksen mahdollisuuksia)


Yhteisesti pyysivät että ryhmiä pidettäisiin ajan tasalla.

Oma käsitys:

Tarkoitus osoittaa omilleen ja hallitukselle että seurataan tilannetta (Huolestuneisuutta mielissä). Selostettuani asian kulkua tiedustelivat oliko tietoa ... onko otettu yhteyttä Ruotsiin, kielsin (alleviivattuna) tietäväni.

Tiedustivat mennäänkö neuvottelemaan ja onko syytä vastata ja miten?

Kertasin uudelleen ... tiedonannosta ja sanoin että hallitus pitää ryhmien puheenjohtajien välityksellä tietoisena asioiden kulusta.

Kysyin pitävätkö he tätä muotoa sopivana ja he vastasivat myöntäen.


30.10. Atomipommi ja nootti illalla

31.10 Lähetystö Keskiv. uudelleen. Hallitus tutki ja tiedotti lehtiin sekä ed.ryhmiin
5.11. presidentin puhe
7.11. tiedustelu matkasta
8.11. vastauskutsu



* * *

Karjalan Liiton 25-vuotisjuhlassa

Kunniavieraana tasavallan presidentti Urho Kekkonen

Luukka siteerasi presidentin puhetta:

Selostettuaan KL:n merkitystä karjalaisten asioiden hoitajana elettyinä vaikeina vuosina Presidentti päättyi toivomukseen: "Toinen asia joka nousee mieleeni, kun ajattelen Karjalan Liiton työtä, on se vastuuntunto, millä tämä liitto on asioittansa hoitanut.”

Olot kaksi, kolme vuosikymmentä sitten olivat vaikeat ja silloin olisi voitu KL:n ja karjalaisten toiminta ohjata kokonaan toisille linjoille kuin mitä tapahtui.. Minä olen varma siitä, että tänä päivänä me kaikki olemme erittäin kiitollisia siitä, että KL on karjalaisten asioita hoitanut sillä suurella vastuuntunnolla, mitä on tapahtunut ja siitä myöskin KL:lle ja karjalaisille on annettava sydämestä nouseva tunnustus.... merkinnyt meille kaikille suomalaisille näinä vuosikymmeninä tavattoman paljon. Se on merkinnyt meille sellaista turvaavaa, kannustavaa tekijää, jonka avulla me olemme voineet päästä yli hyvinkin suurista vaikeuksista.


Luukka julisti vuosikokouksen alkavaksi.


* * *

Käsinkirjoitettu puheen runko

Paikallisten vaikeudet
Vieraat asunnossa vuosi kausia

Kotien rauha häiriintyy, uusi väestö levottomana??
Siirtoväkikin ihmisiä puutteineen ja kärsimyksineen

Epätietoisuus luovutusoloista
Verot lisääntyvät

Tämä kaikki tekee nykyajan elämän vastenmieliseksi ja tulevaisuuden kuvan synkäksi. Valitettavasti ei läheskään aina muisteta että nämä kaikki ovat sodan seurauksia ja että siirtoväki on syytön ja että sen kärsimykset ja taloudelliset menetykset ovat monin verroin suuremmat.

Rauha voitetaan työllä
Tanskan esimerkki
Kenen on tämä työ suoritettava
Työmiehen työpaikassa maanviljelijän saadakseen tilansa entiseen sodan edelliseen ja sitäkin parempaan tuottokuntoon

Karjalaisen kaksinverroin viljeltävä, raivattava ja rakennettava

Mitään näistä ei suoriteta yksin oman 8 tunnin työajalla


* * *

Puhe kunnallisen elämän kehityksestä Karjalassa

Luukka kiittelee karjalaisten kunnallismiesten osuutta maakuntansa olojen kehittämisessä nyt kuluneiden sotavuosien aikana.

"Kiinteämmin ja uhrautuvammin kuin varsinainen virkamiehistö ovat Karjalan kuntien johtomiehet olleet mukana kuntalaistensa kohtaloiden järjestelyssä. Evakuointien aikana ja jälkeen ovat he henkilökohtaisesti uhrautuen ja omia vaivojaan säästämättä koettaneet hoitaa kuntalaistensa asioita, sijoituksen ja majoituksen järjestelyä, tasoittaneet monasti uhkaavilta näyttäneitä riitaisuuksia, valvoneet siirtoväen oikeuksia ja ennen kaikkea olleet siirtoväen henkisenä tukena, rohkaisten masentuvia mieliä suurissa vaikeuksissa.

Sodan aikana tapahtuneesta Karjalaan muutosta vastasivat taas kuntien johtomiehet kunnan hoitokuntien ja esikuntien ominaisuudessa. Jälleenrakennus siellä tapahtui myös heidän johdollaan ja vastuullaan.

Toisen siirtolaiskauden alkaessa kuntien hoitokunnat ja muutkin kuntien johtomiehet olivat paikoillaan järjestelemässä asuinpaikkoja kuntalaisilleen ja hoitelemassa heidän moninaisia asioitaan.

Valtiovallan järjestäessä siirtoväen korvaus- ja maanhankinta-asioita ovat kunnan johtomiehet olleet korvaamattomia.





Forssan Lehti 15.7.1944

--

Karjalaisten kuntien toimintaa lopeteltaessa on kunnallismiehillä ollut vaikea tehtävä suoritettavana. Tehtävänä on ollut pala palalta purkaa sitä rakennelmaa, mitä on oltu mukana rakentamassa. Mutta kuten Rauhan ja Tiurunniemen sairaalain asioiden järjestely osoittaa, ovat karjalaiset kunnallismiehet osoittautuneet suurpiirteisiksi myöskin tässä purkamistyössä.

* * *

Pysykää yhdessä
Forssa 1947

Ensimmäiseen helluntaihin varautuessa saatiin kuulla kehoitus pysyä yhdessä.

Tämä sopii myöskin siirtoväelle ja se sopii myöskin Suomen kirkkokansalle. Pysykäämme yhdessä yksinäisyyden...

Meillekin kuuluu tämä kehoitus. Mekin olemme Jeesuksen todistajia ei ainoastaan sanoilla mutta myöskin teoilla.

... vanhat eivät jaksa mukautua uusiin olopaikkoihin. Kertokaamme ja lähettäkäämme heille terveisiä suullisesti sekä kirjallisesti näiltä Forssan juhlilta.

Meillä on velvollisuuksia kaatuneittemme omaisia kohtaan. Olemmeko jaksaneet muistaa tilojen jaossa muuttohommissa ja jälleen rakennuskiireissämme heitä.

Eiköhän ole itsekullekin meille ollut oma edun ja oman kodin rakentaminen ensimmäisenä.

* * *

Puherunko

Karjalaiset saaneet tukea ja myötämielisyyttä, mutta myöskin vastustusta. Mitkä piirit ovat vastustaneet karjalaisten asuttamista:

Lainsäädäntökomitea. Asutus... Haatajan vastalause
Maatalouspoliitikot
Täytäntöönpano:
Valtion viranomaiset, 3 professoria ja 2 tohtoria
Puolustusviranomaiset
Utin alue.

Maataloushallitus
Jokioinen

Maanluovuttajat
Maanomistajain yhdistys

Politiikka:
Asutusmäärärahat

Ruotsalaisalue
Ulkopolitiikkaa, skdl, ruotsalaiset

Korvauskysymys
Korvausasteikko
Liikemiehet
kuolinpesät
Holding-järjestelmä


Maan sanomalehdistö pidättyväinen

Elinkeinojen säännöstelyviranomaiset...
lausunnot pikkumaisia...
Vasemmiston säännösteharrastus



* * *

Puhe ennen joulukuun kunnallisvaaleja v.?
- Ensimmäiset sodanjälkeiset vaalit

Hämeenlinnassa 17.8. ja Villähteessä 7.9

Yhtenä tärkeimpänä lähiaikojen tehtävistämme on meidän heimomme osallistuminen kunnalliseen elämään uusilla asuinpaikoillamme.

Tulevan joulukuun alussa ovat kunnallisvaalit. Ensimmäiset joihin siirtoväki suuremmissa joukoin vasta pääsee mukaan....

On muistettava: se on pitkien sotavuosien aikana päässyt unohtumaan että tavallinen kuntalainen voi vaikuttaa kotikuntansa asioihin vain vaalilipun kautta äänestämällä haluamiaan henkilöitä kunnallisiin luottamustehtäviin.

... kaksin verroin tärkeämpi se on meille karjalaisille. Me kun tarvitsemme kunnallisia elimiä ja jos niiltä puuttuu henkilö- ja asiatuntemusta niin asiat eivät tule juuri parhaimmalla tavalla hoidetuksi.



Luukka korostaa karjalaisen henkisen perinnön tärkeyttä:

Ei ole eristäytymistä vaan karjalaiset tapamme, karjalaisen kielemme ja karjalaisjärjestömme ja karjalainen isiltä peritty elämänviisaus ja sopeutuvaisuus oleviin oloihin ovat itse kunkin meistä tunnusmerkkinä ja ohjeena.

Karjalaisuutemme on meidän ehkä itsemme sitä tietämättämmekin suuresti keventänyt kulkemaamme taivalta ja se on ollut meille yhdysside joka on liittänyt heimomme jäsenet näissä ankarissa kohtaloissa yhteen enemmän kuin koskaan ennen.

Vain yksimielisinä pysyen me voimme edustaa sellaista voimaa jonka avulla voimme kaikissa paikoissa saada äänemme kuuluville ja oikeutemme valvotuksi.



* * *


Siirtoväen erillinen edustajaryhmä

Karjalainen edustus eduskunnassa on yksimielisyydellään saanut paljon aikaan. Korvauslaki ja sen monet parannukset. Indeksit olisivat poissa maanhankintalaki rahoituslakeineen.

Oikeuksien säilyminen myös tärkeä... Tämä vaatii erillistä siirtoväen edustajaryhmää, jotka kukin puolueessaan valvoo ja kehittää siirtoväen asioiden ja oikeuksien säilyttämistä ja kehittämistä kunnes pääsisimme tasaveroisiksi.


* * *


Hoitokuntien lakkauttamisesta

Valtioneuvosto on päättänyt lakkauttaa viimeisetkin luovutetun alueen kuntien hoitokunnista kuluvan vuoden päättyessä.

[---] Kuntien toimintaa nyt lopetettaessa on niiden johtomiehillä ollut vaikeaa ja raskas tehtävä suoritettavana. On täytynyt pala palalta purkaa niitä rakennelmia, mitä on oltu mukana luomassa. Tehtävä on suoritettu suurpiirteisesti, mitä osoittaa mm. Rauhan ja Tiurunniemeen parantoloiden sairaspaikkojen luovuttaminen toisille jäsenkunnille hinnalla, joka takaa näille suurille laitoksille vankan taloudellisen aseman.

Siirtokuntien... johtomiehet ovat olleet, enemmän kuin itse ehkä sitä ovat käsittäneetkään, ratkaisevasti vaikuttamassa siihen, että siirtoväki on jaksanut kestää sortumatta eletyn vaellusvuodet ja voinut elinvoimaisena ryhtyä suureen jälleenrakennustehtäväänsä.

Heidän ansioitaan on suureksi osaksi – etten sanoisi ratkaisevasti – ollut se, että kaikki on olosuhteisiin katsoen mennyt hyvin ja rauhallisesti, ja että karjalainen heimo tänä päivänä katsoo luottavasti tulevaisuuteen toivoen itselleen ja koko kansallemme sopuisan mielen ja parempaa tulevaisuutta.

* * *

Puhe pitäjäjuhlilla?

1. Pitäjäjuhlilla olisi esitettävä tiedoitus vuoden aikana kuolleista pitäjäläisistä ja pidettävä muistohetki heidän muistolleen. Tässä yksi kohokohta ja syy juhlimiseemme.
2. -- kehottaa tukemaan karjalaisten nuorison sivistysharrastuksia tehokkaammin.
3. - kihlakuntien ja pitäjähistorioiden kirjoittaminen.


* * *

Urjalan pitäjäjuhlilla
Urjala 30.8.1946

Siirtoväen asema on vaikea... asuttaminen käy hitaasti. Korvaukset viipyvät: kaikki on samanaikaisesti kallistunut. Maan hinta menee kolmen vuoden vuokraan.

Vaikein maamiehen asema. Työmies saanut työpaikan, virkamies saanut viran. Talonpoika joka ei ole saanut maata tarvitsee irtaimiston ja eläimet vastaista tuotantoa varten.

Kaksi vuotta sitten asia vielä huonompia. Pohjois-Suomessa oli sota. Siirtoväellä ei heiniä eikä leipää omasta takaa. Korvauslaista ja maahankintalaista ei ollut tietoa. Tuntui kuin Karjalan heimo olisi jäänyt kokonaan sotapakolaisten asemaan ilman korvauksia ja ilman lain mukaan hankittavaa maata.

Ihmisten mieli oli silloin kuitenkin auttavampi. Silloin turvattiin varmaan enemmän rukouksin sen puoleen jonka kädessä meidän elämämme on.

Nyt näyttää kuin se asia taas unohtuisi. Luotamme taas enemmän lain pykäliin ja ihmisten voimaan.

Muolaalaisten kohdalta.. tiloja saatu Jokioisissa 59, Somerolla 135, Ypäjällä 67, Urjalassa 105.

– Muolaalaiset. Olemme täällä nyt yhteisissä juhlissamme. Monet meistä muistavat Mikkelisunnuntait entisellä kotikirkollamme. Silloin kokoonnuimme tapaamaan tuttavia niin kokoonnumme nytkin. Iloitkaamme jokaisesta uudesta valkeasta kodista. Kokoontukaamme yhteen kertoilemaan kuulumisiamme. Järjestäkäämme tällaisia juhlia. Tukekaamme toisiamme sekä henkisesti että taloudellisesti. Näin ahkerasti työtä tehden pääsemme päivä päivältä parempiin oloihin ja saavutamme Jumalan avulla myös paremmat aineelliset olot jotka menetimme joutuessamme pois Karjalasta.


* * *



Väestökysymyksestä kansallisessa mielessä

-- Meidän maassamme on syntyväisyyteen nähden eräitä osia nyt jo siinä asemassa että väestön luontainen lisääntyminen ilman muualta muuttoa alkaa olla jo melkein seisauksissa. Tälläinen on tilanne eräissä osissa maamme ruotsalaisalueilla ja niitä lähellä olevissa paikoissa, ja tästä kai osittain johtuneekin, että väestö siellä osaksi vaistomaisesti, osaksi tieten vastustaa muualta tulevaa siirtolaisuutta, säilyttääkseen asemansa ja taloudelliset saavutuksensa.

.. Mitään tähän verrattavaa ei tunnettu luovutetulla alueella, vaikka asutustiheys siellä monin paikoin varsinkin Karjalan kannaksella oli varsin suuri.

Karjalan kannaksen maalaisväestön keskuudessa oli syntyväisyys koko joukon suurempi koko maan keskimääräistä syntyväisyysprosenttia, mikä osaltaan todistaa Karjalan kannaksen väestön elinvoimaisuutta.

* * *


Kodin merkityksestä elämässämme

Muolaassa jatkosodan aikana
1943 (?) pidetyssä juhlassa

... Ja kuitenkin meillä oli siellä järjestetty asunnot ja sijaiskodit oman kansamme keskuuteen. Jumala oli ihmeellisesti järjestänyt ja lämmittänyt ihmisten mieliä niillä seuduilla mihin meidät johdatettiin ja kuletettiin.. vaikka näin oli, niin kuitenkin me olimme siellä vierailla veräjillä. Meiltä puuttui koti. Meiltä puuttui kotiseutu. Meiltä puuttui Karjalan kannas peltoineen ja järvineen, niittyinen ja metsineen.

Niinä siirtolaisuuden aikoina oli mielenkiintoista kuulla karjalaisten puhuvan kodistaan ja kotiseudustaan. En ole tavannut yhtään joka olisi Karjalasta moittien kertonut. Puhuttiin hillitysti, puhuttiin niinkuin poismenneestä omaisesta puhutaan. Kaikki toivoivat takaisin pääsyä. Tämä toivo on nyt toteutunutkin. Olemme saaneet takaisin kotiseudumme mutta emme samalla saaneet takaisin kotejamme jotka meiltä jäivät. Kodit on meidän uudelleen rakennettava. Ryssän saasta ja roska on meidän juurineen pois perattava ja puhdistettava kotipaikaltamme ja kotipihoiltamme samalla kun uudelleen rakennamme uutta kotia.

--- Kotiseudun pienviljeleminen ja Karjalan jälleenrakentaminen on yli/ikäisten ja anisten sekä alaikäisten suoritettava... Raskasta se on ollut mutta Jumalan ihmeellinen voima on tukenut jälleenrakentamia ja antanut heille voimaa. Miten se kaikki tapahtuu sen Te tiedätte paremmin kuin minä ja ei se selvityksiä enempää kaipaa.

---
Lehtileikkeitä, joista ottaa suoria sitaatteja filosofoidessaan kodin merkitystä: asuntona, perheenä, turvapaikkana ja lepopaikkana ihmiselämässä


Puhumattomuus on vienyt ja vie pilalle monen kodin, varsinkin nyt sodan aikana on vaara suuri kun osa perheen jäsenistä usein isä ja usein poika ja tytärkin on pitkän aikaa poissa kotoa, voi puhumattomuus ja voisinpa sanoa kirjoittamisen laiminlyöminen pilata ennen onnellisenkin kodin hengen.

Nuorien on syytä muistaa kodeissamme vanhempien kunnioitusta. Nuorethan ovat aina tahtoneet olla niin uudistushaluisia. Vanhat ovat taas luonteeltaan ja elämänviisauden opastamina puolestaan varovaisempia. Tästä johtuu usein ristiriitoja kodeissamme. Nuorten on muistettava että vanhempien kunnioittaminen on yksi sellainen asia josta on palkintona menestyksen lupaus elämässä.

Muistan omaa nuoruuttani. Silloin oli joukko vanhempaa väkeä joka tuomitsi nuoret suoraa päätä kelvottomaksi ja kuitenkin on tämä sama väki, silloinen nuoriso, kantanut miehuullisesti sekä talvisodan että tämän sodankin raskaan taakan. Vain tämän yhden esimerkin mainitakseni.

Maamme ja kansamme elämä ja tulevaisuus on verrattavissa kotiemme elämään. Samoin kuin kotimme ja perheemme on joukko eri luonteisia ja eri ikäisiä ihmisiä samoin kansamme joukko eri tavoin ajattelevia ja toimivia kansalaisia.

.. yhdestä köydestä vetäminen.... vaatii kansamme toimeentulo ja vapaus ja sen varjeleminen. Tämä on meidän nyt muistettava, sillä me elämme vaikeita aikoja. Suursota riehuu ennen kuulumattomalla raivolla ja laajuudella maailmassa ja kohtalomme on kiertänyt kansamme tavallaan sen pyörteisiin vaikka sodan painopiste jo pari vuotta onkin ollut poissa meidän rintamiltamme.

Aivan samalla tavalla kuin eripuraisuus saattaa hajoittaa kodin saattaa kansan ja sen johtajin eripuraisuus viedä suurenkin kansan perikatoon. Sellaisella pienellä kansalla kun me olemme on yksimielisyys suorastaan elinehto....

Sodan kirous painaa raskaasti ihmiskuntaa. Miljoonat nuoret ihmiset ovat menettäneet ja menettävät henkensä. Rintaman takana sortuu tuhansittain ihmisiä kerrallaan suurten kaupunkien pommituksissa eikä sodan loppua vielä näy.

Kaikenlaisia rauhanhuhuja liikkuu samanaikaisesti maailmassa, mutta ne ovat vain sodan uusimman aseen, propakannan tuloksia ja aikaansaannoksia.

Meidän maamme ja kansamme kohdalta asia on selvä. Alun kolmatta vuotta tähän löysiin seisovat poikamme rajalta eivätkä he voi sieltä pois lähteä, sen on yksinkertaisemmin ja lyhyimmin miestäni kertonut aikoinaan valheentorjuntapäällikkönä toiminut Lapatossu sanoessaan toissa jouluna radiossa, että hyvähän se olisi ollut poikiemme tulla rintamalta jouluksi kotiin, mutta kun se ryssä olisi painellut perässä, niin vaikeampaa olisi sen pois ajaminen sitten ollut.

Poikamme ovat katsoneet edullisemmaksi pitää ryssän kerta kaikkiaan omalla puolellaan rintamalinjoja, vaikka joulukin menisi. Kansamme rakastaa rauhaa ja hyviä suhteita toisten kansojen kanssa mutta samalla se vaatii oikeutta asua ja elää vapaasti tässä maassa jonka esi-isämme oja osaltaan mekin olemme viljelykselle raivanneet ja johon olemme kotimme rakentaneet ja nyt sodan jälkeen taas uudelleen parhaillaan rakennamme.

Sota voidaan voittaa kahdella rintamalla. Edellisen suursodan hävisi Saksa kun sen kotirintama liittolaisten nälkäsaarron ja suuren propakannan johdosta petti. Samoin kävi myöskin Venäjän. Vallankumous aiheutti kotirintaman murtumisen ja Venäjä oli pois pelistä silloin. Nykyisessä sodassa on kotirintama kestänyt melkein poikkeuksetta mutta sotarintamat ovat murtuneet. Sotaa käydään nytkin molemmilla rintamilla. Saattaa olla että nykysenkin sodan ratkaisee kotirintaman kestävyys.

Kotirintaman pysyväisyyteen vaikuttaa huomattavalta osaltaan myös se miten kansan elintarvetilanne tulee hoidetuksi. Tästä syystä nyt kaikki kansat pyrkivät omavaraisuuteen elintarpeiden ja myöskin muiden tärkeiden tavaroiden suhteen.

Meidän kohdaltamme oli tilanne vaikeimmillaan toissa talvena ja silloinkin etupäässä kuljetusvaikeuksien vuoksi. Nyt on ne otettu opiksi ja ellei mitään erikoisempia tapahdu niin saamme leipämme ensi talven ajaksi turvatuksi, jos saamme satomme kunnolleen talteen ja korjatuksi.

Jo viidettä vuotta alkava sota on ehkäissyt valtamerentaksien kauppamme ja sen vuoksi uhkaa meitä muun muassa varsin vaikea tilanne vaatteiden ja jalkineiden suhteen. Asia ei ole autettavissa ennenkuin rauha suursodan jälkeen palaa maailmaan. Erikoisarauhasta ei tässä suhteessa ole apua. Sotaa käyviltä vallilta ei liikene vaatetus eikä nahkatavaraa muille annettavaksi pitkiin aikoihin.

Samoin kuin poikiemme on seistävä etulinjoilla rintamillamme, samoin on kotirintaman kestettävä jos tämä kansa aikoo tässä maassa vapaana asua ja elää. Tähän tarvitaan kuten jo mainitsin yksimielisyyttä. Sitä on meillä tähän asti ollut ja pitäkäämme me kotirintamalaiset huoli siitä ettei eripuraisuus meidän kohdaltamme pääse vaikeuttamaan ilmankin vaikeata asemaamme kertoilkoonpa Tiltu Moskovasta taikka Lontoosta mitä tahansa.

Karjalaan palannut väestö on suorittanut suuria tekoja monessa mielessä. Voipa sanoa että suurteon on suorittanut jokainen joka on palannut tänne sodan hävittämään mutta mielle kaikille niin rakkaalle Karjalan kannakselle. Suurteon on suorittanut ja suorittaa se virkamies joka on palannut tänne puutteellisiin oloihin toimimaan täällä vailla kotia vailla asuntoakin ja vailla kaikkia niitä elämän mukavuuksia mitä muu suomi virkamiehilleen ja virkanaisilleen vielä sodankin aikana tarjoaa, vaikka vastaavanlainen virkapaikka heille itsekullekin olisi ollut hoidettavissa muualta suomessakin.

Suurteon on suorittanut se opettaja joka on tullut tänne opastamaan meidän lapsiamme opin teille vaikka olosuhteet ja työpaikat ovat täällä niin puutteellisia ja omat mukavuudet melkein olemattomat. Suurteon suorittaa se yhteiskunnallinen toimihenkilö joka on tullut auttamaan rakkaan Karjalamme jälleenrakentamista.

Suurimman panoksen Karjalamme jälleenrakennukseen panee kuitenkin maakuntamme maataviljelevä väestö. Virkamiesten ja muidenkin vakituista palkkaa nauttivien jokapäiväinen toimeentulo on kuitenkin ainakin rahallisesti katsoen turvattu ja heidän riskinsä sen vuoksi pienempi kuin niiden, jotka yrittävät ilman vakituisia tuloja saada kotinsa rakennetuksi ja rappeutuneet tilansa kuntoon ja sitä tietä saadakseen jokapäiväisen leipänsä sekä rakennetuksi itselleen kodin ja maanviljelykseen tarvittavat muut rakennukset.

Heidän keskuudessaan ja elämässään tapahtuu joka päivä ja monessa kohden sellaista mikä pitäisi tulla lähtemättömin kultakirjaimin kirjoitetuksi tämän kansan historiaan. Heidän keskuudessaan tapahtuu tekoja jotka ovat ilmiömäisiä sekä saavutuksiltaan että määriltään. Ne ovat vaikutuksiltaan niin väkeviä että tarvittaisiin armoitettu kuvaaja niiden kuvaamiseen ja kertomiseen. Tavallinen mies ei siihen kykene. Te jotka olette itse näitä suurtyön suorittajia ette niitä näe. Ne ovat elämässämme vain tavallisia ja jokapäiväisiä tapauksia.

Mihin kaikkeen kannakselaisen, muolaalaisenkin kestävyys voi venyt ja ulottua voin mainita äskettäin tekemiseni havaintojen perusteella seuraavan tapauksen. En kerro sitä sen vuoksi että se olisi itsessään niin erikoinen vaan kerron siksi että se tyypillisenä tapauksena on ainakin minuun vaikuttanut varsin väkevätehoisesti.

Heimalan tapaus.

Vanha emännän kertomus viime kesän tuloista, kevättöistä. Kertomus perhesuhteista. Kertomus tuvan rakennuksesta. Kertomus navetan ketosta.... tämänkesäisestä heinänteosta.. Omat havainnot asutuksen kunnosta, omat havainnot naapurin auttamisesta.. hyvistä perhenaapuruussuhteista ja omat havainnot tyytyväisestä mielestä ja tulevaisuuteen luottavaisuudesta.

(Me täällä juhlissa olijat rakennamme nyt tätä rakasta Muolaatamme uudelleen.) Rakasta Muolaatamme rakennetaan uudelleen. Tänne nousee sadottain uusia valkeita koteja. Täällä on keskinäinen avunanto nyt tällä kertaa varmasti monin verroin suurempi naapurien kesken monin verroin suurempi kuin aikaisemmin ehkäpä siitäkin syystä kun sitä nyt entistä enemmän tarvitaan ja ehkäpä osaltaan siitäkin syystä, kun olimme jokainen jonkun aikaa ilman kotia ja usein vailla naapurin auttavaa kättäkin.

Älkäämme antako tämän naapurin auttavan kätemme lyhentyä ja väsyä. Autettavia on niin paljon meidän keskuudessamme monesta kodista on ainoa mies rintamalla eikä voi poistua vartiopaikaltaan. Hänen perheittään on tuettava.

Monesta kodista on ainoa kodin rakentaja taistellut viimeisen taistelunsa. Hänen kodistaan ja perheestäänkin on huolta pidettävä. Monessa kodissa on jälleenrakentaja vailla kättä tai jalkaa. Hänenkin kotinsa olisi jälleen rakennettava. Tämä kaikki olisi meidän suoritettava oman jälleenrakennuksen lisäksi. Tähän kaikkeen tarvitaan oikeata kodin henkeä. Tarvitaan auttavaa mieltä.

Älkäämme antako kodin hengen ja avun tarpeessa olevan auttamishengen vaipua sillä tässä työssä on siunaus mukana Raamatussa sanotaan, joka köyhää auttaa hän lainaa Jumalalle. Miten ja missä muodossa kukin tämän auttamistehtävämme suorittaa se on meidän oma asiamme ja olosuhteista riippuu miten kulloinkin on toimittava.


* * *


Alustus Karjalan Liiton kokouksessa 30.3.1942

Käydyt kaksi sotaa ovat olleet tuhoisia Karjalan kirkolle ja seurakuntien omaisuudelle. Meidän kauniit kirkkomme ovat joko tuhotut tai häväistyt ja revityt. Meidän hautausmaamme ovat raiskatut, ja ryöstetyt. Hautakivetkään eivät ole saaneet olla paikoillaan. Vainolaiset ovat niitä kuljetelleen omille sotilashaudoilleen tai käyttäneet rakennustensa kivijalkoihin y.m. meidän pyhimpiä tunteitamme halveksivaan tarkoitukseen.

Meidän seurakuntatalomme ja rukoushuoneemme on myöskin tuhottu ja meidän kauniit pappilamme ovat myöskin suureksi osaksi hävitetyt. Seurakuntien taloudelliset vahingot ovat suuret ja henkiset ja kulttuuriarvot korvaamattomat.

Luterilaisista seurakunnista on 26 seurakuntaa menettänyt kokonaan kirkkonsa ja yhdenkään seurakunnan kirkkoa ei voida ilman suurempaa korjauksia käyttää. 8 seurakuntataloa ja 32 pappilaa on tuhoutunut...

Kreikkalaiskatolinen kirkko: 21 kirkkoa tuhoutunut, 25 rukoushuonetta ja 29 virka-asuntoa.


* * *


Radiohaastattelu 1949?

Vuoden päättyessä [---] kulunut vuosi ollut taistelua parempien elinehtojen puolesta. Karjalaisten juhlista ovat enimmän väkeä koonneet kokoon ne monet kymmenet pitäjäjuhlat, joita tänä vuonnakin on vietetty entisten kotipitäjien merkeissä. Näihin juhliin on kokoontunut väkeä tuhat määrin kautta koko Suomen. .. tilaisuuksia, jotka nähtävästi tulevat jatkuvasti olemaan entisten kotipaikkayhteyksien merkeissä tapahtuvia kokoontumistilaisuuksia.

– Erinomaisia saavutuksina... suuret maakuntajuhlat

--- siirtokuntien lopettamisesta annetun lain mukaan päättyy siirtokuntien toiminta tämän vuoden mukana. Valtioneuvoston päätöksellä lakkautetaan huomattava osa kuntia jo syyskuun lopulla ja viimeisetkin, mm. Viipurin ja Sortavalan kaupunkien hoitokuntien toiminta päättyy nyt vuoden vaihteessa.

Katkeruus menetetyn omaisuuden pienentyneestä korvauksesta, oman kodin menetys ja asutustoiminnan viipyminen ja toisaalta odotettua pitkäaikaisemmaksi muodostunut ja vieläkin ehkä kauan aikaa kestävä pakkomajoitus, omaisuuden luovutus, lisääntyneet verot y.m. seikat synnyttävät hankauskohtia siirtoväen ja paikallisen väestön välille.

Lisäksi saattaa näitä ilmetä erilaisista elintavoista ja erilaisista katsantokannoista, jopa eri uskonnoistakin johtuvina, mutta sikäli kun siirtoväki pääsee asumaan omiin koteihinsa, viljelemään omaa maataan ja puolin ja toisin opitaan lähemmin tuntemaan kanssaeläjien elintapoja, nämä hankauskohdat häviävät ja mielipiteet alkavat tasaantua.

Tätä siirtoväen ja paikallisen väestön välien tasoittamista ja lähentämistä olisi käsitykseni mukaan edelleenkin kehitettävä. Keinoja on monta. Menemällä mukaan uuden kotipaikkansa sekä taloudellisiin että aatteellisiin yhdistyksiin ja myöskin ottamalla osaa kunnalliseen ja seurakunnalliseen elämään, opitaan yhä enemmän tuntemaan toinen toisiamme ja antamaan arvoa toisten mielipiteille ja ajatuksille kuin myöskin elintavoille.

Kun karjalainen siirtoväki pääsee muuttamaan pois pakkovuokralaisuudesta omaan kotiinsa, on usein seurauksena, että se kylmä suhde, jokia on aikaisemmin vallinnut entisen talonväen kanssa muuttuu lämpimäksi ystävyyssuhteeksi, jopa kestiystävyydeksi ja niin pian kuin siirtoväki pääsee omalle tilallaan työskentelemään poistuu arvostelu myöskin karjalaisten laiskuudesta, ja edelleen niin pian kuin joustavuudestaan tunnettu karjalainen kokousväki pääsee mukaan taloudellisiin yrityksiin sekä aatteellisiin yhdistyksiin, on selvää, että kehitys nopeasti käy myönteiseen suuntaan, ja mikä kaikkein tärkeintä, että siirtoväki sekä paikallinen väestö ei katso taaksepäin vaan eteenpäin... että me tasavertaisina Suomen kansalaisina koetamme ahkeralla työllä ja kanssaveljiämme tukemalla rakentaa itsellemme ja lapsillemme parempaa tulevaisuutta kuin mitä se on ollut meidän paljon kärsimään joutuneelle sukupolvellemme.



* * *

Loimaalla 14.7.1940

Karjalan väestö on ennenkin elänyt vaikeita aikoja. Kun venäläiset 1708–10 valloittivat karjalan kannaksen annettiin mm. Muolaa lahjoitusmaaksi Viipurin komentantille. Kannaksen väestölle tuli ankarat ajat. Heitä raahattiin ja metsästettiin pakkotöihin Pietaria rakentamaan ja sinne Nevan soihin sortui tuhansia karjalaisia ja inkeriläisiä. Muistot tästä ankeasta ajasta säilyivät muistikuvina ja kertomuksina kansan suussa vielä meidän päiviimme. Mehän karjalaiset muistamme kuinka meitä lapsina peloiteltiin kasakoilla ja baskiireilla.

(Meidät) alistettiin lahjoitusmaaherrojen alustalaisiksi, ja kesti tämä aika ... 150 vuotta.... vasta vuonna 1867 valtiopäivillä tehtiin päätös Karjalan lahjoitusmaiden ostamisesta valtion varoilla omiksi talonpojille. Tämä suuri maareformi toteutettiin vuosien kuluessa ja Karjalan talonpojat ovat saaneet aikanaan ja koron kanssa täysin maksaa valtiolle tilojensa lunastushinnan vaikka heidän maansa keisarin mahtikäskyllä ilman rahaa ja hintaa isiltä pois otettiin.

-- (Maareformin) avulla luotiin itärajalle ja varsinkin kannakselle itsenäiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun kehittynyt väestö. Sen avulla laskettiin vankka perustus myöhemmin toteutuvalle maamme itsenäisyydelle. Mitä olisi tullut maamme itsenäisyystaistelusta jollei Karjalassa olisi ollut vapaata ja isänmaallista talonpoikaisväestöä silloin. Tämä on syytä muistaa taas nytkin kun olemme sodan jälkiselvittelyissä ja suuret taloudelliset kysymykset ovat ratkaistavanamme.



* * *

Vuosien 1918–1919 nälkäkuurin jälkeen tuli meille kiire pyrkiä omavaraistalouteen leipään ja myöskin särpimeen nähden. Vuonna 1920 oli peltoa Muolaassa 5086 ha, 1929: 7412 ha ja 1937 noin 11.100 ha... lisäystä 600 ha 17 vuodessa... plus Äyräpäänjärven vesijättömaa.

Tämä on saavutus johon en ole kuulut minkään toisen kunnan väestön pystyneen vaikka peltoa on tehty paljon muuallakin.


Meillä oli työn alla Suulajärven laskuhanke. [...] lupapäätös Muolajärven ja Parkkilanlammin laskemiseen ja lähellä ratkaisu vaihettaan Äyräpään lasku joka toteutettuna olisi antanut kyntömaata noin 6 000 ha. Parasta viljelysmaata mitä Suomesta voi löytyä ja nämäkin etuudet meidän on täytynyt jättää.

* * *

Mitä meille jäi. Meille jäi vapaus. Tämä on meille entisille lahjoitusmaaorjien jälkeläisille suuri oikeus. Aikana jolloin kansakunnat, suuretkin, sortuvat viikoissa on pieni kansamme Jumalan avulla ja ainakin toistaiseksi säilyttänyt vapautensa ja itsenäisyytensä.

Tulevaisuutta ei rohkene kukaan kosketella kun siitä ei tiedä muut kuin itse kansojen kaitsija.

Meille karjalaisillekin on jäänyt vielä kotona opittu rakentamisen ja pellon perkauksen taito. Meille on jäänyt kokemuksen koulu. Meille on jäänyt laskelmoivan ja joustavasti uusiin oloihin mukautuvan elämisen taito. [...] hevoskasvatuksen ja sianhoiton y.m. maatalouden erikoisalojen taitamisen taito. Meille on jäänyt yhteenkuuluvaisuuden ja yhteistoiminnan ymmärtämisen taito. [...] vahva usko oikeuden voittoon ja vahva usko isien Jumalaan ja hänen johdatukseensa...

Mitä olemme saaneet?

Hyvät karjalaiset. Me olemme saaneet paljon. Me olemme saaneet jokainen kotoaan poisjoutunut täällä siirtolaisuudessa paljon hyvää osaksemme. Muu Suomi on jakanut kotinsa meidän kanssamme. Me olemme kodittomat saaneet täällä jo yli puoli vuotta nauttia heidän kotiensa lämpöä. Me olemme saaneet nauttia heidän avuliaisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan...

Koko Suomen kansa on tahtonut ottaa yhdessä kannettavakseen meidän kuormamme ja tämä on se joka suuresti helpoittanut sekä edelleen helpoittaa meitä alkaessamme jälleenrakennustamme kukin kohdallamme. Saamaamme apua ja ystävällisyyttä karjalaiset emme tule unhoittamaan.

* * *

Pika-asutuslaista: lain viipyminen on saattanut jo monta karjalaista tyytymättömäksi.. suurista asioista.., menee aikaa asian järjestelyssä... menee aikaa asutuslakia toimeenpantaessa. Odottavan aika on aina pitkä... Me itsenäiset ja vapaat isäntämiehet olemme saaneet olla syrjästä katsojina me ja eritoten meidän emäntämme jotka kodeissamme Karjalassa niin toimekkaina hääräilivät ovat nyt olleet monasti toimettomina.

On varauduttava siihen että suurin osa karjalaisista jää ensi talveksikin entisiin olinpaikkoihinsa.

Korvauslaki on vielä kesken. .. suuressa valiokunnassa.. pari viikkoa ennen kuin asia saadaan päätökseen.

Kansan oikeustajunta on herännyt [...] Kansan eri yhteiskuntaluokista on mies toisensa jälkeen noussut todistamaan ja vaatimaan että karjalaisille on tehtävä oikeutta. Me karjalaiset olemme tämän liikutuksella ja mielihyvällä todenneet.

Mikä on meidän karjalaisten kohtalo oleva?

Olemmeko tuomitut sortumaan taloudellisesti. Emme ole. Mainitsin jo aikaisemmin että me karjalaiset olemme nyt tällä kertaa verrattavissa perheeseen joka on tulipalon kautta menettänyt kotinsa kaikkineen ja jonka nyt on tuumittava miten ja mihin paikkaan uusi koti perustettava ja rakennettava kun entinen rakennuspaikka ei ole enää käytettävissä. Kyllä siinä on tuumailemista. Katsokaamme mitä rakentamismahdollisuuksia meillä on. Mainitsen tässä muutamia.

Meidän maatalousväelle ryhdytään valtiovallan toimesta hankkimaan tilat. Vaikka ehkä monasti pienemmät kuin siellä Karjalassa, viljeltäväksemme ja omistettavaksemme. Meitä luvataan auttaa rakentamisessa ja meille luvataan antaa korvausta menetetystä omaisuudestamme. [...] Meillä karjalaisilla on jälellä ja tänä aikana varmastikin vielä kehittynytkin nopea käsityskykymme ja joustavasti uusiin oloihin sopeutuva karjalainen luonteemme, [...] voimakkaaksi kehittynyt yhteenkuuluvaisuuden tunne ja yksimielisyydenkin taito. [...] elävä tunto siitä että velvollisuutemme on tehdä kaikkemme yhteisen isänmaamme ja vapautemme hyväksi.

Hyvä isäntäväki. Rakkaat muolaalaiset.

Me karjalaiset olemme itse vakuuttuneita siitä että nyt uusiin oloihin jouduttuamme tulemme omalla tavallamme raikastuttamaan ja elävöittämään niitä maamme osia mihin joudumme pysyvästi asettumaan ja tällä avoin kansamme Jumalaan turvaten ja hänen avullaan tulee piankin monin verroin saamme takaisin kaiken sen mitä me näinä kohtalokkaina päivinä olemme menettäneet.

Oikeudentunto ja rehellisyys ovat olleet tunnusomaisia kansamme elämässä hyvinä ja pahoina päivinä. Nyt on lisäksi saavutettu yksimielisyys. Säilyttäkäämme ne tunnukset edelleenkin niin kansamme pysyy ja säilyttää paikkansa kansakuntien joukossa.


* * *

Kivennapajuhlissa, Hanko 10.8.1958
– Luonnoslehtiön sivuilta

Karjalan Liiton tervehdys

1940 KL perustettiin.. oikeustaistelu.. kunnat - seurakunnat

1948 Pariisin rauhan jälkeen.. kunnat ja seurakunnat lakkautettiin... luotiin uudet pitäjäseurat

10 vuotta kulunut? Karjalaisuus edelleen korkeassa vireessä. Pitäjäseurat + säätiöt toimineet ennätysmäärän pitäjäkertomuksia. Juhlat tulleet perinteellisiksi 1000-lukuisina kansanjuhlina. Toisetkin ottaneet oppia karjalaisia paikalliset pitäjäjuhlat tulleet muotiin ja saaneet uutta virikettä meistä.

Karjalaisten työ uuteen vaiheeseen: vanhoilla helppo, nuorilla vaikeudet. Syntymäpaikka ei ilmoita.. murre ei sano.. meillä tietoisuus ja elävä muisto kotiseudusta.. heillä ei. Meillä murre – heillä ei. Meillä muistot karjalaisuudesta yhdistystoiminnasta – heillä ei. Meillä historiantuntemus ja kansantietous Karjalasta – heillä ei. Nuoret ovat vähemmistönä koulussa, seurustelussa, urheilujärjestötyössä. Tämän nuorison käsiin jää karjalaisuuden säilyttäminen ja vaaliminen.

Nuorison mahdollisuudet:

Tietoa on saatavissa, paljon opinteillä... opintoavustukset.. On apulähteet... aikaisempi kirjallisuus, pitäjähistoriat, kaunokirjallisuus

Tämä ei riitä. Nuorison opastettava nykyajan keinoin, vanhat ei tarvita. Karjalan Liitossa paljon tuumittu. Mistä nuoriso hakee tietoa? Kirjoja paljon, lehtiä paljon, elokuvat, televisio.

Liiton toimenpiteet
Paavolaisen kirja, Sellainen oli Karjala
Nuorisolle ihanteita

Paloposken kirja, Värikkäitä elämisen kohtaloita

Muut toiminta:

Vanhempien velvollisuudet. Omat kertomukset kotiseudusta, vanhoista tavoista, ihmisistä.

Pitäjäkirjat aarreaitta.. Kivennapa - Kaukolampila(?)



* * *


Kivennapajuhlat, Sahalahti 25.8.1957

Karjalan Liiton merkitys: On arvosteltu että KL tahtoo eristää karjalaisia pois kokonaisuudesta ja viivyttää sulautumista. Toisaalta taas ettei olla kylliksi tarmokkaita vaalimaan karjalaisuutta uusissa oloissa.

Puuttumatta jälkimäiseen väitteen eräitä näkökohtia KL:n merkityksestä tämän päivän kulmasta. Kaikki myöntävät että Karjalan Liiton perustaminen ja toiminta asutus- ja korvauskysymysten hoidossa oli välttämätöntä. Eduskuntaryhmä oli n. 1/8 osa eduskunnasta, nyt alle 10.

Liiton merkitys kasvaa:
Talouskysymykset, kylmät tilat, kuivatukset, tulvatilat.
Korvausasiat.

Nuorison opinnot, kulttuurikysymykset.

Karjalan kysymys

Meidän asiamme hoitaa ettei unohdu. Liitto arvovaltaisin karjalaisista. Ei juhlapuheet, ei takasivun kirjoittelu.

Liiton toimenpiteet

Vuosikokous...

Toivo nuorisoon

Nuorisolla hyvät mahdollisuudet enemmän kuin ennen.

Pienten kansojen turva on ollut korkea sivistys ja hyvä ammattitaito. Ne antavat varmimman takeen niin yksityisille kansalaisille kuin kansoillekin.

Laskisin karjalaisuudenkin ylläpitämisen tämän opinteille osoitetun ja ohjatun nuorisomme harteille ja ohjattavaksi sikäli kun me vanhemmat siirrymme ajallamme syrjään.


* * *

Sananparsia ruuasta ja syömisestä

Sananparsia syömisestä, pieni koneella kirjoitettu lappunen eri pitäjistä:

Syyvä pittää jottei laihu, työtä tehhä jottei köyhy. (Sakkola)

Kuka ei syö iltasta, sil surma hioo kirvestä. (Joutseno)

Illal syö vaikka härkä, ni aamul on jo nälkä. (Sakkola)

Huttu o hyvä hampail, ja vaika (?) vatsal. (Sakkola)

Kaali on miu kaimai, velli miu veljiäi, putro paras ystävä. (Uusikirkko)

Vatsa on ko rekor(?), mut ei kasva kukkasii. (Vuoksenranta)

Kylläistä vatsaa ei voi vaihtaa köyhä miehe mökkii. (Räisälä)

Kylläise vatsa kans makkaa ko kahe keske. (Räisälä)

Vesj ei oo hyvä ko vennee al. (Antrea)

* * *

Äiti sanoi "jot nyt tul nii kiire lähtö ettei kerint antaa pojilekkaa selkää, jot oisiit matkal siivollaa".

Toinen emäntä pani pyykillä olevia jäätyneitä hameita päälleen sanoen "jot kyl ne siin kerkiäät notkistummaa".

* * *

Ruokasutkauksia Luukka hyödynsi, mm. Varkaudessa kaupunkijuhlilla, josta Leo Sarkeala lähetti 10.1.1962 kirjeen ministeri Luukalle:

Lehtileikkeen mukaan "kaupunkijuhlien ehkä hauskin ja välittömin vieras oli varmaankin sisäministeri Eemil Luukka. Kaupungin tarjoamilla juhlapäivällisillä (...) ministeri piti leppoisan ja huumorilla höystetyn kiitospuheen (...)

Ruuasta ministeri kiitteli monin karjalaisin sananparsin: "Hyvä on täyven vassan vieressä nukkua". "Syö iltasella vaikka härkä, niin aamulla on nälkä" ja "Mie en vaihtaisi vatsaani edes köyhän miehen mökkiin..."

Karjalaissyntyinen ministeri jätti itsestään varkautelaisille erittäin miellyttävän ja sympaattisen kuvan". Warkauden Lehti, "Päivystäjä"





Suojelupoliisin kuukausikatsaus toukokuulta 1960,
henkilökohtainen


Asekätkö

Pihtiputaalla.. varatuomari Kai Gummeruksen huvilan kellarissa 12.5.1960 etsintä, jollin löydettiin avonaisesta kellarikerroksesta maahan kaivettuina osittain ruosteen turmelemia 7 kpl venäläisiä pikakiväärin lipaslaatikoita käsittäen 21 kp. ns. lautaslippaita sekä lahonneista patruunalaatikoista noin 36.000 kpl. konepistoolin ja noin 10.000 kpl kiväärin patruunoita. Löydetty materiaali luovutettiin sotilasviranomaisille. Koska on ilmennyt seikkoja, joiden perusteella on syytä epäillä kätkön sisältäneen myös konetuliaseita, jotka olisi siitä kuljetettu muualle, jatkaa Keski-Suomen lääninrikospoliisi tutkimuksia. – Aselöytö liittyneen sotien jälkeen paljastettuun asekätkentään.

Rajatapahtumat

.. avustivat sallalaiset autoilija Raimo Johannes Alakurtti, nuoriso-ohjaaja Matti Juhani Kumpuniemi, työmies Seppo Martti Törmänen ja euralainen opiskelija Pertti Kalevi Pakkala Sallan pitäjän Selkälän kylän korkeudella 14.7.1959 salatein Suomeen tulleen Neuvostoliiton kansalaisen kartoittaja Anatolin Judovitsh Eisenmannin edelleen pakomatkallaan Haaparantaan.

Tornion raastuvanoikeus tuomitsi. 9.5.1960 mainitut avustajat kunkin 50 päiväsakkoon à 200 mk eli 10 000 markan sakkorangaistukseen avunannosta luvattomaan rajaylitykseen.

3. ti 24.5.1960 kello 13.10 havaitsi K-S R:n Vainikkalan vartion puomivartio Neuvostoliitosta Vainikkalanaan saapuvasta kansainvälisestä junasta valokuvattavan rajaa junan ylittäessä sitä. Passintarkastaja piti valokuvaamiseen syyllistyneen USA:n kansalaisen, opettajatar Barbara Alice Saltziederin kamerasta filmin toimittaen sen suojelupoliisin huostaan. S. päästettiin jatkamaan matkaansa samassa junassa. Suojelupoliisin toimesta kehitetystä filmistä poistettiin rajalla otettu kuva ja muut lähetettiin postitse omistajalleen.

5. 27.5.1960 klo 9.00 lensi venäläinen helikopteri valtakuntien välisen rajan yli Kuusamon Tammelan kylän kohdalla... Neuvostoliiton rajaviranomaiset ovat selittäneet tapahtuman johtuneen suunnistusvirheestä.

6. Norjalainen käännytettiin Kuusamon Lämsän kylässä... 19 km päässä rajasta.. aikeissa mennä Neuvostoliittoon avioliitto- ym. asioissa ilmenneiden vastoinkäymisten vuoksi. Pettersen luovutettu Norjan poliisiviranomaisille.

C

Suomen alueelta tavattuja lentolehtisiä


Torstaina 21.4.1960 löysi LR:n Utsjoen vartion partio Tsharsjokskaidin maastosta Kevajoen suun läheisyydessä NTS:n lähettämän lentolehtisen. Koska mitään merkkiä siitä, miten lehtinen oli paikalle joutunut, ei löytynyt, on ilmeistä, että se on peräisin maamme yli lentäneestä ilmapallosta.

II
A. Järjestötoiminta.


Osanotto vasemmistopuolueiden järjestämiin vappujuhliin oli tänä vuonna suurimmassa osassa maata tavallista vähäisempää. Sama toteamus pitää paikkansa myös mielenosoituskulkueiden suhteen, joihin esim. Helsingissä osallistui noin 2000 henkilöä vähemmän kuin viime vuonna.

Äärimmäisen vasemmiston kokouksissa on jatkuvasti tuotu esille kielteinen suhtautuminen Suomen Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan paljastamista kohtaan. Sitä on pidetty ulkopoliittisia suhteita vaarantavana ja sotahenkeä lietsovana mielenosoituksena. Suunnitteilla oli tämän johdosta suuren vastamielenosoituksen järjestäminen Helsingissä patsaan paljastamispäivänä, mutta hankkeet sen aikaansaamiseksi kuivuivat vähin erin kokoon sekä saamattomuus että varovaisuussyistä, niin että lopputuloksena oli vain 2500–3000 henkeä kerännyt laimeahko vastalausekokous Hakaniementorilla 2.6.1960.

SKP:n piirijärjestöt ovat pitäneet julkisia vuosikokouksiaan, joissa käytetyissä puheenvuoroissa on mm. korostettu Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä sattuneen lentovälikohtauksen aiheuttamaa yleismaailmallista jännitystilaa. Samalla kun on syytetty läntisiä taantumuspiirejä tällaisen tilanteen aikaansaamisesta, on myöskin hyvin voimakkaasti hyökätty muutamia meikäläisiä oikeistojärjestöjä vastaan ja väitetty niiden mainittuun lentovälikohtaukseen ottaman asenteen sekä yleisen toiminnan suunnan vaarantavan Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita.

Useita vuosia kestänyt kamppailu SAK:sta huipentui 14.3.1960 pidetyssä valtuuston kokouksessa, jossa ns. skogilais-kommunistinen ryhmä voitti sosialidemokraattisen ryhmän äänimäärin 48–3 äänestettäessä SAK:n ulkopuolella olevien ammattiliittojen hyväksymisestä keskusjärjestön jäsenyyteen. Kokouksen jälkeen SAK:n puheenjohtaja Reino Heinonen ilmoitti eroavansa paikaltaan. SAK:n eheyttämispyrkimykset näyttävät tämän johdosta lopullisesti rauenneen.

Sanotun valtuuston kokouksen jälkeen sosialidemokraattien hallinnassa olevissa SAK:n alaisissa a/liitoissa on ryhdytty toimenpiteisiin keskusliitosta eroamiseksi. Näitä hankkeita on tosin viivästyttänyt se, että useat ammattiosastojen jäsenet ovat haluttomia eroamaan keskusliitosta, koska ovat vuosien mittaan tottuneet olemaan sen jäseniä, vaikka eivät hyväksykään SAK:n nykyisen johdon politiikkaa. Tällä hetkellä vaikuttaa kuitenkin siltä, että SAK:n rinnalle tullaan perustamaan toinen keskusjärjestö, johon sekä SAK:sta eronneet ja vastedes eroavat liitot että osa SAK:oon jäävien liittojen jäsenistä liittyvät.

Sekä ns. skogilaisten että kom. hallinnassa olevat a-liitto- ja -osasto ovat pitämissään kokouksissa käsitelleet SAK:n valtuuston päätöksiä ja antaneet niille hyväksymisensä. Samalla on erittäin voimakkaasti tuomittu SAK:sta jo eronneiden ja eroa suunnittelevien a-liittojen ja -osastojen toiminta. Propagandakamppailu tämän asian johdosta jatkuu.


* * *

Puhe Somerolla – pienviljelyn ylistystä

Someron puhe: Kalevalan juhla, kulttuurijuhla – tieteellisesti jaoitella(?) Riidellään lähteistä, unohdetaan elämän opetukset. Unohdetaan Kalevan ihmiset heidän taistelunsa, Väinämöisen taistelut, seppä Ilmarisen ponnistelut ylivoimaisilta näyttäviä esteistä vastaan.

Nykyaikainen asettelu: kaupunki-maaseutu, vanha propleemi. Kalevalan juhlassa puhuttava maaseudusta. Pienviljelijä/käsite: terve elämänmuoto. Ihminen hankkii itse omalla työllään elatuksensa luonnon antimista.

– Pienviljelyksestä vanhentuneita käsityksiä: se on oikaistava.

Tanskalaisia ajatuksia pienviljelystä: pienviljelijäkoulun johtaja B. Klongart
Jyllannista: Aihe: Nuoriso pyrkii vieraantumaan järjestötoiminnasta.

Pikkumiehen asenne, vaatimattomuus on vanhentunut ja tarpeeton. Pienviljelyjä itsenäisenä talousmuotona on edullisin maatalouden muoto. Uuden ajan pienviljelijä ei ole mökin mies. Hän on maamies, joka hoitaa määrätyn suuruista maataloutta ja joka on löytänyt – tai joka on autettava löytämään se talousmuoto, joka sopii juuri tälle tilasuuruudelle

– Erityisen arvokasta pienviljelijä liikkeessä on sen "kolmisointu": ammatillinen, sosiaalinen ja yleisinhimillinen eli henkinen puoli, jotka kaikki on saatava sisältymään tulevaisuudenkin pienviljelijäliikkeeseen.

Muiden ammattijärjestöjen on pienviljelijäliikkeeltä opittava vapautumaan taipumuksesta tulla "yksisilmäisiksi" ammattikunniksi ja sen sijaan kehityttävä avarakatseisiksi liikkeiksi, missä koko ihminen – ammatti-ihminen, sosiaalinen ihminen ja henkevä ihminen saa ravintoa viihtyäkseen.

Uuden ajan pienviljelijän pitäisi tulla pätevämmäksi ammatissaan, ei ainoastaan pätevämmäksi kuin isänsä vaan pätevämmäksi kuin kaikki muut maanviljelijät. Hänen tulee olla johtaja, joka kykenee rationalisoimaan ja koneellistamaan siellä missä sitä vaaditaan ja tekemään se sopusoinnussa taloudellisuuden kanssa, mutta myös löytämään ko. alat.

Nuorella pienviljelijällä täytyy olla yhteiskunnallinen sosiaalinen taju ja tahto. Kouluopetus on muutettava nykyaikaisemmaksi. Nuori pienviljelijä tarvitsee yleisinhimillistä sivistystä. Hänen pitää voida välttää yksipuolisen ammatillisuuden ja erikoistumisen kirous. Hän tarvitsee henkisiä elämyksiä. Ihminen on nykyisin elettävä henkistä elämäänsä kokonaan omaan laskuunsa.

– Näin tanskalainen, Onko meidän omat opit vastaavia.. ei ole. Meillä on omat propleemat. Saako kaupunki ylivallan vai voidaanko maaseutu nostaa tasaveroiseen asemaan.

Kaupunki – suurteollisuus hävittää ihmisen – maaseutu nostaa ihmisen.

Kuulijani.

Suomen kansa valmistautuu vaaleihin.. Kilpalaulanta. Näissä vaaleissa ratkaistaan suuria asioita. Periaatteellisia: Suomen ulko- ja sisäpolitiikka, talouspoliittiset asiat.

Someron puhe: Maaseudun elämästä annettu vääriä kuva... toisaalta liian ihanteellinen, toisaalta loukkaava. Maaseudun väestö tyhmää, saamatonta.


* * *

Kansallis-Osake-Pankki 30.1.1952

"Tällaisessa arvovaltaisessa seurassa joka niin herkästi tuntee ja tietää kansallisen talouselämämme päävaltimon lyönnit, ei liene tarpeellista lähteä enää todistelemaan sitä merkitystä tällaisella suurpankilla yhä monipuolistuvine toimintamuotoineen on taloudessamme.

Sen sijaan muistuu mieleen seuratessa viime päivinä prosenttikysymystä vanha tarina eräästä kannakselaisesta kauppiaasta, joka ihmetteli sitä, että nykyään puhutaan liikkeen tuotosta monissa prosenteissa'. Hän itse kun ei ollut koko pitkän kauppiasuransa aikana saanut koskaan enempää kuin 1 % voittoa. Tiedusteltaessa, miten näin vähällä on voinut tulla juttuun ja vaurastua hän vastasi, että 'minkä ruplalla ostin, sen kahdella myin'.

--- Täysi tunnustus on annettava pankin asiakkaille, niille jotka luottamuksella ovat antaneet varansa pankin hoidettavaksi alkaen pienistä lesken ropoon verrattavista talletuksista aina miljoonatalletuksiin asti."


* * *

Puhe Lepaalla 8.7.1950
– laitoksen 40-vuotisjuhla,
Suomen puutarhaviljelijäin Liitto 25 v


(Päätoimittaja Sorvali, Maakansa

Puutarha aate on niin hyvä aate että toivoisin Maakansankin siitä joskus kirjoittavan. Jos tästä on jotain hyötyä niin lähetän Sinulle. Monin Terveisin Eemil L.)

"Puutarhan tuotteiden käyttö ei ole enää meidänkään kylmässä maassamme varakkaiden kansankerrosten erikoisoikeus... kuuluvat jokapäiväiseen leipään. Itse puuharhanhoitokaan ei ole enää sama kuin mitä se oli silloin, kun Lepaan puutarhaopisto 40 vuotta sitten perustettiin. Ei ole enää vallitsevana muotona idylliset ja romanttiset herraskartano- ja pappilapuutarhat, joista vain pieni osa kansasta sai lyhyen kesän aikana hakea virkistystä.

[---] Hyvin hoidetun puutarhan merkitys maamme maisemissa on siksi silmiinpistävä ettei sen esittämiseen tarvitse paljon sanoja tuhlata ainakaan näin maallikon puheenvuorossa.

[---] voimakkaan sysäyksen.. sotien jälkeen suuresti paisunut asutustoiminta ja sitä kautta maanomistusolojen muuttuminen yhä pienviljelysvaltaisemmaksi.

– Maamme puutarhaväellä on täysi oikeus koroittaa äänensä entistä paremmin ja vaatia puutarhaopetuksen, niin korkeamman kuin alemmankin tehokkaampaa hoitamista, sillä opetus olomme eri elinkeinoryhmien kesken eivät ole olleet tasassa. Esimerkkinä voidaan mainita, että meidän maassamme tulee ensi talvena toimimaan kaupallisella alalla kokonaista neljä korkeakoulua suomalainen ja ruotsalainen Helsingissä ja toiset kaksi ruotsalainen ja suomalainen myöskin Turussa.

Korkeinta puutarhaopetusta ei vaan ole saatu aikaan vastaavalla tavalla järjestetyksi puutarhaväen tarmokkaista ponnistuksista huolimatta. Toimikunnan viimeistä esitystä että valtion olisi käytävä apurahoin tukemaan puutarha-alan opettajiksi aikovia henkilöitä, jotka opiskelevat ulkomaalaisissa puutarhakorkeakouluissa on pidettävä erittäin onnistuneena ja käytännölliseen ratkaisuun tähtäävänä toimenpiteenä oloihimme sopivan yliopistollisen opetuksen aikaansaamiseksi lähimmässä tulevaisuudessa."


Eemil Luukka ja maanhankintalaki (1945)


Eduskunta ryhtyi nopeasti välirauhan solmimisen jälkeen syksyllä 1944 valmistelemaan sodanjälkeistä asutustoimintaa. Siirtoväki oli jatkosodan aikana jakaantunut, keväällä 1942 luovutetun alueen väestöstä noin 70 prosenttia oli palannut entisille asuinsijoilleen, osa talvisodan evakoista oli jäänyt Kanta-Suomeen. Kesällä 1944 siviiliväestön evakuointi Kannakselta oli paikoin kaoottista pakoa lähestyvän suurhyökkäyksen tieltä; tosin Raja-Karjalan siirtoväki pääsi Kanta-Suomeen hallitummin, ja Keski-Karjalasssa lähtö voitiin siirtää syksyyn. Satojen tuhansien ihmisten sijoittaminen muuhun Suomeen oli viranomaisille valtava urakka. Alkumajoituksen jälkeen oli ryhdyttävä siirtoväen pysyvän sijoittamisen järjestämiseen ja taattava rintamamiehille maansaantioikeus.




"Vuokrausvelvollisia ovat tilat, joissa on 10 ha tai sitä enemmän peltoa. Lain mukaan 10 ha suuruisesta viljelmästä voidaan vuokrata 0,50 ha ja lisäksi jokaiselta 10 ha:n rajan ylittävältä peltohehtaarilta enintään 10 prosenttia.

Halukkaita vuokraajia ilmaantuessa viljelmän haltijoiden on näin ollen etunsa mukaista ryhtyä oma-aloitteisesti ja epäselvissä tapauksissa vuokratoimikunan apua hyväksi käyttäen ensi tilassa toteuttamaan vapaaehtoisen vuokraamisen toimeenpanoa. Tästä on myöskin se etu, että viljelmän haltija voi tällöin itse valita alueellseen siirtoviljelijän, jolloin on suuremmat mahdollisuudet välttyä mahdollisista erimielisyyksistä ja riidoista."
Forssan Lehti 21.9.1944

Maanviljelysneuvos Tatu Nissisen johtamassa komiteassa, jonka valtioneuvosto asetti tehtäväänsä 29.9.1944, oli mukana osastopäällikkö Veikko Vennamo, professori Nils Arthur Osara, agronomi Väinö Huuhtanen, FT Juho Jännes, hallitusneuvos Weio Vilho Henriksson, agronomi Hans Perttula, maanviljelijä Eeno Pusa, kansanedustajat Juhani Leppälä, Janne Koivuranta, Walfrid Eskola, Matti Heikkilä, Henrik Kullberg ja Matti Lepistö. Nissisen komiten työn apuna oli vuoden 1940 pika-asutuslaki ja 1943 valmistunut rintamasotilaiden asuttamismietintö.

Komitea sai työnsä päätökseen 1.12.1944. Mietinnön perusteissa kerrotaan, että maata hankitaan luovutetuilta ja vuokratuilta alueilta siirtyneille ihmisille sekä sotainvalideille, rintamasotilaille, sotaleskille ja heidän perheilleen. Mukaan otettiin myös sotaorvot. Tulevan lain piiriin tulisivat myös asutustoimenpiteiden vuoksi tiloilta poisjoutuvat työntekijät ja vuokramiehet. Asutustoiminnan tehtävänä olisi myös jakaa lisämaita liian pienille tiloille.

Varsinainen laki luonnosteltiin maatalousministeriön asutusasiainosastossa maalaisliittolaisten ministerien, Eemil Luukan ja Kalle Jutilan johdolla; valmistelutyössä oli myös kuusihenkinen ministerivaliokunta. Nissisen komitean tehtäväksi muodostui lakiluonnosten tarkastaminen.

Maataloussiirtoväkeä oli jatkosodan jälkeen tullut Kanta-Suomeen noin 300 000, joilla oli huomattava määrä maatalousirtaimistoa. Tämän väestöryhmän sijoittaminen tuottavaan työhön oli tärkeää elintarviketuotannon kannalta.

Kovassa kiireessä työskennellyt komitea ei päässyt yksimielisyyteen, vaan mietintöön liitettiin seitsemän eriävää mielipidettä. Esimerkiksi Eeno Pusa olisi halunnut, että käsittelyn pohjaksi olisi otettu vuoden 1940 pika-asutuslaki, ja sitä olisi täydennetty lyhyehköillä lisälaeilla.

Asutuskomitea jatkoi työtään vielä mietinnön ensimmäisen osan valmistumisen jälkeen kolme viikkoa, jona aikana se kuuli asiantuntijoita, ministeri Viljami Kalliokoskea, professori P. Tuorilaa, professori M. J. Kotilaista ja varatuomari Mauno Laisaarta.

Mietinnön toiseen osaan kirjattiin myös kaksi eriävää mielipidettä, joissa vastustettiin muun muassa vanhan pellon laajaa käyttämistä asutustoimintaan. Matti Heikkilä, Juho Jännes ja Henrik Kullberg pitivä toiveajatteluna, että pellon menetys voitaisiin korvata maanviljelyä tehostamalla.

Eriävissä mielipiteissä arvosteltiin myös komiteamietinnön liialliseen optimismiin perustuvaa toiveajattelua.

Nissisen komitea antoi mietintönsä valtioneuvostolle lakiesityksen muodossa, mikä nopeutti huomattavasti maanhankintalain säätämistä.

Hallitus käsitteli maanhankintalakia lähes kaksi kuukautta. Lakia valmisteli erityinen ministerivaliokunta. Pääministeri Paasikivi oli omilla asiantuntijoillaan (professorit Kyösti Haataja ja Rurik Pihkala) valmistuttanut oman vastaehdotuksensa, jonka hän myös esitti valtioneuvostossa. Paasikivi halusi lakiin tarkan asteikon, jonka mukaan pakkolunastaminen suoritettaisiin. Näin vältyttäisiin loukkaamasta perustuslaillista omistusoikeutta. Pääministeri korosti myös sitä, että elintarviketuotannon edellytykset huononisivat ja viranomaiset voisivat toimia mielivaltaisesti maanomistajia kohtaan.

Iltakoulussa tammikuun 10. päivänä päästiin vihdoin maanhankintalakiin, pelkästään siihen, kuten oli päätetty. Aluksi Luukka selosti lyhyesti ministerivaliokunnan esitystä. Sen jälkeen pyysi Paasikivi esittää oman alustuksensa.

Hän aloitti korostamalla, että oli jo torpparivapautusasiassa ollut koko ajan mukana. Nyt hän on keskustellut Haatajan ja Pihkalan ynnä muiden kanssa ja tullut toisenlaiseen tulokseen kuin ministerivaliokunta. Hän ihmetteli, ettei valiokunta ollut hyväksynyt ainoatakaan kansantaloudellisen neuvottelukunnan lausunnon kohtaa. Otti esimerkiksi oman tilansa, jossa on 50 hehtaaria salaojitettua peltoa. Siitä tulisi tila neljälle perheelle. Tilalla on nyt 5 perhettä, jotka jäävät asuttamatta, jotta neljälle karjalaisperheelle saataisiin tila. Ohjelma menee yli voimiemme. Kansa ei oikeastaan jaksaisi suorittaa muuta kuin sotakorvauksen. Karjalaisten takia on kuitenkin yritettävä.

"Pika-asutuslaissa kiirehdittiin liikaa. Laki oli susi alusta alkaen. Nyt tulevat karjalaiset, rintamamiehet, lisämaansaajat, muonamiehet lisää. Kaikkia emme jaksa. Olen sitä mieltä erityisesti seuraavissa kohdissa:
– Rajoitettava asutustoiminta karjalaisiin ja annettava rintamamiehille vain asuntotiloja, maata vain silloin, kun se ei aiheuta haittaa siirtoväen asuttamiselle.
– Maatalousväekä ei tarvita lisää. Peltoa vain tarvitaan lisää.
– Hallituksen esitys tyylillisesti raskaasti kirjoitettu. Sen kirjoitustyyliä olisi parannettava."
V. J. Sukselainen, Halusin valtiomieheksi, s 193

* * *

Kyösti Haataja, Paasikiven asiantuntija asutusasioissa, oli Johannes Virolaisen mielestä "maa-asioissa konservatiivi, hän oli kiinnostunut Hitlerin toteuttamasta perintöpolitiikasta, jonka mukaan maatiloilla noudatettiin ns. yksinperimysjärjestelmää. Hän kävi sodan aikana Saksassa tutustumassa tähän saksalaiseen perintöjärjestelmään ja sitä koskevaan lainsäädäntöön. Hän asennoitui yleensä siirtoväen asutukseen vähintäänkin nihkeästi ja liittyi siihen Jänneksen, Pihkaloiden ja muiden tuottajien ryhmään, joka vastusti varsinkin valmiin pellon käyttämistä karjalaisten asutukseen.

Paasikivi uskoi siinä määrin Haatajaa maa-asioissa, että kun Teknilliseen korkeakouluun nimitettiin vuonna 1955 maanjakotekniikan professori, jota virkaa hakivat tohtorit Lappi ja Viiala, ja asiantuntijoiden lausunnot jakautuivat, Haataja asetti Viialan ennen Lappia, minkä johdosta Paasikivi kovalla äänellä melkein huusi ennen presidentin istuntoa: "Kun kerran Haataja asettaa Viialan ensimmäiselle tilalle, nimitän Viialan, vaikka koko valtioneuvosto olisi Lapin kannalla. Ja hän myös nimitti."
Johannes Virolainen, Karjalaiset Suomen kohtaloissa, s. 275

* * *

"Iltakoulu 10.1.45

Läsnä kaikki + Vennamo

1) Vuori: Kolmessa ministeriössä vesistöasioita. Ehdotti ministerivaliokuntaa: Luukkaa, Gartzia ja itseään sekä puheenjohtajaksi Kekkonen.
Hyväksyttiin.

2) Luukka: Maanhankintalaki.
Selosti lyhyesti ministerivaliokunnan esitystä.

Paasikivi pyysi esittää oman alustuksensa. Olen ollut torpparivapautusasiassa koko ajan mukana, keskustellut nyt muun muassa [professorien Kyösti] Haatajan ja [Rurik] Pihkalan ynnä muiden kanssa ja tullut toisenlaiseen tulokseen kuin valiokunta. Ihmetteli, ettei ministerivaliokunta ole hyväksynyt ainoastakaan kansantaloudellisen neuvottelukunnan lausunnon kohtaa. Otti esimerkiksi oman tilansa, 50 hehtaaria salaojitettua peltoa. Tulisi tila neljälle perheelle. Nyt on minulla viisi perhettä. Ne jäävät asuttamatta, jotta neljä karjalaisperhettä pääsisi tilalle. Ohjelma menee yli voimiemme. Kansa ei oikeastaan jaksaisi suorittaa muuta kuin sotakorvauksen. Karjalaisten takia on kuitenkin yritettävä. Pika-asutuslaissa kiirehdittiin liikaa. Laki oli susi alusta alkaen. Nyt karjalaiset ja lisäksi rintamamiehet, lisämaan saajat ja muonamiehet. (1) Sotakorvaukset, (2) karjalaiset, (3) rintamamiehet (4) lisämaa. [YLIVIIVAUS MYÖHEMMIN TOISELLA KYNÄLLÄ.] Kaikkia emme jaksa. Olen eri mieltä: (a) Rajoitettava asutustoiminta karjalaisiin ja rintamamiehille annettava vain asuntotiloja. (Maata vain silloin, kun ei aiheuta haittaa siirtoväen asuttamiselle.) Maatalousväestöä ei tarvita lisää. Peltoa vain tarvitaan lisää. Esitti vertailua Ruotsin ja Tanskan oloihin. Ne, jotka sotkevat tähän asiaan koko maailman, ovat tosiasiassa karjalaisten vastustajia. 125.000 hehtaaria peltoa on aivan riittävä. Se on puolet karjalaisten menettämästä. Selosti eri tapoja ottaa maata. Oli valmis kannattavaan prosenttiperiaatetta. Paasikiven mielestä alle 15 hehtaarin tiloista ei olisi kuitenkaan otettava. [Siirtokarjalaisten edustaja, johtaja [Enok] Pusa, joka kannattaa samaa, ottaisi 288.000 hehtaaria. Puhujan ehdottama 125.000 hehtaaria saataisiin pienemmällä luovutusprosentilla. Pihkala ei haluaisi ottaa alle 25 hehtaarin tiloista mitään. Viittasi Mäen tutkimukseen siitä, mitä maanluovutus vaikutta tuotantoon. Ei ole puolustettavissa, että karjalaisille annettaisiin suurempia tiloja kuin heillä on ollut. Erikoisen hyvät edut niille, jotka asettuvat viljelyskelpoiselle maalle. (c) Ruotsinkielisten asema olisi järjestettävä niin, että heillä ei ole mitään sanomista. Kun Nissisen komitea sanoo, että karjalaiset olisi asutettava ryhmiin, tätä sovellettava myös ruotsinkielisiin. Puhtaasti ruotsalaisiin pitäjiin ei olisi asutettava muita kuin porkkalalaisia. Kaksikielisiin myös [asutettava] hyvin varovasti. Taloudellinen rasitus ei tietenkään saa tulla pienemmäksi. (d) Pitäisi olla jonkinlainen ylimaaoikeus, jotta kirjavuus lain sovellutuksessa vältettäisiin. (e) Ehdotus hallituksen esitykseksi on raskaasti kirjoitettu. Sitä olisi tyylillisesti korjattava.

Vuori: Kiinnitettävä päähuomio sosiaaliseen ja poliittiseen puoleen. Ne viittaisivat siihen tulokseen, johon ministerivaliokunta on tullut. Ei katsonut väitettä tuotannon alenemisesta riittävästi perustelluksi. Uskoi, että peltoalaa on lisättävä. On annettava arvoa sille huomautukselle, että juuri asutettu väki ei ole sopivinta suorittamaan raivausta. Jos lisämaata haluavat pienviljelijät jätetään syrjään, asia on vaikea hoitaa. Jokin aikajärjestys tietysti voitaisiin määrätä maansaannissa. Vastusti metsämaiden antoa. Kaikki liika metsä olisi tässä yhteydessä sosialisoitava. Vain kotitarvemetsä viljelijöille.

Jutila: Pääministeri kosketellut juuri keskeisimpiä kohtia. Siirtoväki saatava tuottavaan työhön. Asuntotontteja laajoille piireille voidaan järjestää. Meidän maatalousväestömme toisin kuin rRuotsin ja Tanskan suorittaa paljon metsätöitä. Torpparivapautuksen suurin vika oli, että tehtiin liian pieniä tiloja. Voisimme aika paljon vähällä vaivalla täydentää viljelmiä. Menisin siihen varovassa muodossa. Viljelykelpoista maata olisi mahdollisimman paljon otettava. Asuntotonteista ei tule pulaa. Luovutusvelvollisuutta määrättäessä olisi taloudellisia näkökohtia otettava huomioon. Ei kiinnittäisi huomiota tilapäiseen omistajaan, vaan tilan kuntoon. Ei kannattanut rintaperillistä vailla olevilta koko tilan ottamista. Riittäisi 125.000 hehtaarin otto, jos ripeästi ryhdytään raivauksiin.

Helo: Vaikka valiokunnan mietintö ei suuremmalta kannalta täytä vaatimuksia, ei halua siitä sanottavammin poiketa. Yhtyy kyllä moneen kohtaan pääministerin lausunnossa. Peltoa olisi lisättävä, vaikka autarkiaan ei pidäkään pyrkiä. Meillä tulee olla sellainen ulkopoliittinen suuntautuminen, että huomattava osa kansasta tulee saamaan teollisuudesta elatuksensa. tuotanto tulee kyllä pienviljelykseen siirryttäessä pienenemään, mutta sosiaalinen näkökohta on siitä huolimatta otettava huomioon. ei voida komentaa ihmisiä soita raivaamaan kuten rintamalla tulisi [YLIVIIVAUS MYÖHEMMIN TOISELLA KYNÄLLÄ.] Raja olisi avattava, jotta karjalaiset pääisisivät takaisin. Kun siihen ei ole mahdollisuutta, ei voida jättää asutusta puolitiehen, kuten pääministerin ehdotus merkitsisi. Valtion omaisuutta ei olisi vähennettävä. Ei edes korvausmetsiä. On tätä mieltä myös korvauslain kohdalla.

Gartz: Otettava enemmän mahdollisuutemme huomioon kuin on tehty. Tällä hetkellä ei ole varaa hätiköimiseen. (a) Miten tämä vaikuttaa sotakorvauksiin? (b) Miten elintarvikkeiden saantiin? (c) Miten vienti- ja teollisuusmahdollisuuksiin? Metsien jako ei vaikuta vain puutavaran saantiin, vaan myös kasvuun. Näistä kolmesta kohdasta ei [ole] riittävää selvitystä. Rajoitettuun asutukseen voitaisiin mennä. Meidän on ruvettava voimaperäisesti kehittämään Pohjois-Suomea. Tietysti ehdot siellä [tehtävä] edullisemmiksi asutustilallisille. Onko todella aivan välttämätöntä jakaa maa tänä kesänä? Eikö vuokrasysteemiä voida jatkaa? Onhan vielä selvittämättä, miten saataisiin uusille tiloille rakennukset. Halukkaampi antamaan yhtiöiden metsät valtiolle kuin pirstottaviksi.

Pekkala: Ei ole koskaan tyydyttävästi selvitetty asutuksen asemaa kan­santaloudessa. Viittasi Haatajan vastalauseeseen Jutilan komitean mie­tintöön. Selosti valtion metsämaiden asutuksesta saatuja kokemuksia. Ei ole selvää, että viljelyskelpoinen alue on aina raivattava pelloksi. Myönsi peltoalan liian pieneksi. Raivattavaksi sopivaa on riittävästi. Sosiaaliset ja poliittiset näkökohdat puhuvat valmiin pellon jakamisen puolesta. Ei luo­ta kansanhuoltoministeriön tutkimuksiin, jotka puhuvat suurviljelyksen puolesta. (Svento: Muistatko, mikä oli Marxin kanta.) Metsätalous pystyy elättämään väestönlisäyksen. Ei olisi koskettava valtion metsiin. Yhtyi Vuoreen metsien sosialisoimisessa. Alkuaan oli tarkoitus antaa talonpojal­le vain kotitarvemetsä. Myöhempi liberalistikatsantokanta on ollut vahin­goksi. Täytynee suurin piirtein kulkea valiokunnan ehdottamia linjoja. Paasikivi: Vuoren, Pekkalan ynnä muiden metsien sosialisoimiskysymys voitaisiin jättää tällä kertaa sivuw1. Valtion metsät tuottaneet varsin hei­kosti. Lisämaakysymys [on] niin suuri asia, että se olisi otettava erikseen. Yhtyi Heloon siinä, että mahdoton sota on johtanut tähän. Karjalaiset on nyt hoidettava. Jos saamme aikaan 26.000 viljelystilaa, meille pystytetään muistomerkki. Asia on kiireellinen. Raivaaminen ehditään aina suorit­taa, ennen kuin rakennukset ovat valmiit. Raivaaminen voisi tapahtua yhteiskunnan kustannuksella. Edellytän kyllä, että hallituksen enemmis­tö on eri mieltä kuin minä, mutta aion silti esittää oman ehdotukseni, jota Haataja nyt tekee. Ruotsalaisten kansankäräjäin lähetystö kävi luonani. Samoin karjalaisten lähetystö. Arveli olevan muita keinoja kuin vastike­maa, joka viime kerralla nosti maan hintaa kovin.

Aura: Voin yhtyä suurin piirtein pääministeriin. Emme pysty esimer­kiksi rakentamaan näin paljon. Yhtyi Heloon siinä, ettei valtion metsiä ole pirstottava. Meidän pitäisi saada aikaa käsitelläksemme asian perus­teellisesti.

Kekkonen: Kukaan ei enää voi toistensa mielipiteisiin vaikuttaa. Sosi­aalisesti katsoen totaalinen ohjelma. En voi sanoa, voitaisiinko toteutta­minen jakaa kahteen osaan, mutta koko luettelo on otettava lakiin. Jos esitetään järkevä ehdotus, joka ottaa sosiaaliset ja poliittiset näkökohdat huomioon, olen valmis harkitsemaan. Sama koskee prosentuaalista luo­vutustaulukkoa. Katsoi, että ruotsalaisten asia voitaisiin järjetää veI voit­tamalla heidät lunastamaan oma maansa. Eikö voitaisi uuden pellon saa­miseksi panna raivauspakko luovutusvelvollisille? Pohjoiseen meneville voitaisiin antaa huomattava palkkio.

Paasikivi: Minun asiantuntijani ehdottavat ylimääräistä palkkiota Poh­jois-Suomessa 300.000;- ja Etelä-Suomessa 150.000;- viljelykelpoiselle maalle meneville.

Leino: Seuraus sodasta tämä reformi. Lakiin sisältyy myös maataloustyö­väki. On pidettävä yllä työväen kiintymystä maahan. Pika-asutuslaista on sanottu, että tämä [professori T. M.] Kivimäen tekele on hänen pienimpiä poliittisia virheitään. Kiire on. Koko sodan ajan on puhuttu rintamamies­ten maansaannista. Vakavia seurauksia, jos ei anneta. Sehän olisi petos. Ei kannattanut pelkkiä asuntotontteja, joitka eivät tuota mitään. Rakennukset kalliita ja vaikeasti aikaansaatavia. Mikäli sijoitetaan ruotsinkielisiä rin­tamamiehiä, voidaan asia hoitaa. Suomen maatalous elää metsän turvin. Siksi oloissamme talonpoikaismetsien sosialisointia ei voida ajatella. Jos metsät sosialisoidaan, on myös suurtilat sosialisoitava. Asuhlstehtävä [on] raskas, mutta hyödyttää tulevaisuudessa. Karjalaisen on vaikea raivata. Tehtävä kuuluu niille, joilla on kalusto ennestään. Näille tehtävä on puolta helpompi. Ne velvoitettava. Yhtyi Pekkalaan siinä, ettei ole samantekevää, mistä uutta peltoa tehdään. Uuden pellon teko entisillä tiloilla suunnatta­va soille. Mikäli saamme ihmisiä tuottavaan työhön, se helpottaa myös sotakorvauksia. Uutisraivaus olisi lisärangaistus karjalaisille. Maanhan­kintalaki on kaikkein edullisin niille piireille, jotka sitä nyt vastustavat. Paasikivi: (Katsoi Leinon tehneet turhan letkauksen. Haataja [on] toimi­nut 40 vuotta alalla.) Kukaan ei ole tahtonut antaa raivaustyötä yksin karjalaisten asiaksi. Kysymys siitä, paljonko voimme suorittaa. Jos liikaa yritämme, karjalaiset jäävät syrjään. Sekä Lex Kallio että vuoden 1936 asutuslaki jääneet kuolleeksi kirjaimeksi.

Hiltunen: En ole voinut muuhun tulla, kuin että suurin piirtein olisi Nissisen linjaa seurattava. Peltoa niin paljon, että asukas sen turvin voi rakentaa rakennukset ja raivata lisää peltoa. Minun puolueeni ei ole lu­vannut maata rintamamiehille. Silti on lupaus pidettävä. Siinä yhdyn pääministeriin, että ensin voidaan asuttaa siirtoväki, sitten rintamamie­het. Lisämaakysymys voitaisiin siirtää. Tämän eduskunnan olisi hoidet­tava asia. Miksi ei voitaisi ottaa huomioon, jos joku raivaa uutta peltoa luovuttaakseen sen. Kannatti ajatusta maaylioikeudesta. Ruotsinkielisiä ei haluaisi sortaa, mutta ei olisi aivan oikein jättää suuria tiloja ruotsalai­sella alueella, jos suomalaisalueella joudutaan olemaan hyvin radikaale­ja. Koko maassa 2.500 muonamiesperhettä. Se ei paljon merkitse, vaikka kaikki näistä saisivat esimerkiksi kymmenen hehtaaria.

Iutila: En ole kovin kaukana pääministerin kannasta. Maataloutta ei ole liikaa rasitettava. Radikaalisia uudistuksia sodan jälkeen ei voida välttää. Paras toimia nopeasti.

Luukka: Antoi tunnustuksen pääministerin syventymiselle asiaan. Esitti omaa kantaansa. Ehdotti, että lauantaina ja maanantaina jne. käsiteltäi­siin asiaa, jotta ensi viikolla päästäisiin päätöstä tekemään.

Takki: Kansantaloudellisen neuvottelukunnan lausunto ja pääministerin lausunto pakottaneet harkitsemaan. Viittasi [professori Bruno] Suviran­nan esitelmään "Pako maataloudesta" noin kymmenen vuotta sitten. Olisi samanaikaisesti nähtävä korvauslakiesitys. Indeksiklausuli voi vai­kuttaa 8.000 tilaan, jotka voisivat jäädä muodostamatta.

Keskustelu katkaistiin ja [sitä] jatketaan ensi tilassa. Varattiin ensi viikon torstai, perjantai ja lauantai asiaa varten. Sovittiin, ettei kukaan pyydä sitä virallisessa istunnossa pöydälle. Korvauslaki esitellään samanaikaisesti.

3) Hillilä: Jokin aika sitten [liittoutuneiden valvonta]komissio teki ilmoi­tuksen asekätköstä Helsingissä. Ilmoitus on oikea. Tänä iltana valtiollinen poliisi löytänyt uuden muusta osasta maata. Sitä paitsi on [olemassa valvonta]komission uusia ilmoi­tuksia, joita ei vielä ole todettu. Henkilökohtaisesti olen vakuuttunut, et­tä kätköjä on kaikkialla maassa. Määrätyille porvarillisille piireille asia ei liene ihan vieras. Kysymys on vakava. Aseet on kätketty suojeluskuntien hajoittamisen jälkeen. Tästä tehtävä johtopäätökset. Puolustusvoimien eräät elimet ovat vastuussa. Ehdotti että (a) Puolustusvoimien toimes­ta nopeasti tutkittava ja rangaistava. (b) Maaherrat jne. henkilökohtai­seen vastuuseen, että asia selkiää. (c), (d), (e), (f). [ASlAKOHDAT YLIVIIVATTU MYÖHEMMIN TOISELLA KYNÄLLÄ. MUISTIINPANOON NIIDEN KOHDALLE ON JÄTETTY (?MYÖHEMPÄÄ TÄYDENTÄMlSTÄ VARTEN?) TYHJÄÄ.]

Paasikivi: Tästä täytyy tulla loppu. Olisi hyödyksi, jos käsittely lykätään ja minä käyn Hillilän kanssa Mannerheimin luona.

Hillilä: Tämä on ilmoitusasia. Marsalkkaa ehkä ei tarvita. Muut voisi panna käskynä, kunhan Valve pannaan vastuuseen (a)-kohdasta.

Paasikivi: Päämajassa olevien kenraalien ja everstien olisi pantava oikea henki asia kulkemaan. [YLIVIIVAUS JA SITÄ SEURAAVA TÄYDENNYS MYÖHEMMIN TOISELLA KYNÄLLÄ.] Mannerheimin pantava auktoriteettinsa vaakaan.

Hillilä: Sovin ennen joulua [suojeluskuntien entisen ylipäällikön, kenraa­liluutnantti Lauri] Malmbergin kanssa, että hän matkustelee ja selvittää asiat. Mitään ei ole tehty.
Puhutaan M[annerheimi]n kanssa ja Hillilä ryhtyy kaikkiin toimenpiteisiin." .
Kauko Rumpunen ja Ohto Manninen (toim.), "Faktillisesti tämä tarkoittaa antautumista". Jatkosodan hallitusten iltakoulujen pöytäkirjat, s. 281–286.

* * *

Paasikivi kommentoi päiväkirjassaan hallituksen iltakoulua 10.1.1945:

1) Ehdotus ei onnistunut, ei tarkoituksenmuk. voi tulla ankarampi isku kuin välirauha. Ei ollenkaan otettu huomioon Kamr. N:n lausuntoa.

Hirmuinen asia. Menee yli voimien. Esim.: minun tilani. – 4 karj. 5:stä jäisi puille paljaille.

2) Tähän astinen kulku.

3) Siis on neljä suurta tehtävää, jotka kukin vaatisivat kaiken ponnistuksemme:
a) sotakorvaus b) karjalaiset c) rintamamiehet ja sotainvalidit, sotalesket, -orvot d) lisämaa.
Näiden selvittäminen yhtä aikaa ei ole mahdollinen. Täytyy rajoittaa.

4) Välttämättömiä ovat
a) sotakorvaus ja
b) karjalaisten asian selvittäminen. – Siihen kaikki huomio ja kaikki ponnistukset, jotka jäävät sotakorvaukselta.
Muut pois.

Rintamamiehille ja invalideille asuntotontteja. Muuta maata ainoastaan, mikäli ei vaikeuta karjalaisten asiaa.
5) Suomen maatalouden tila. Kts. R. Pihkalan kuvioita.
Siis:
Meillä tarvitaan välttämättä lisää ja paljon peltoa, mutta ei maatalousväkeä. Tarvitaan teollisuutta ja teollisuusväkeä lisää.
Ei saa pirstoa Suomen peltoja.

[---]

8) Siis: 125.000 ha peltoa riittää aivan hyvin. On jo miltei liikaa. Olisi sanottava:

9) Periaatteet:
Maata otetaan:
a) valtiolta
b) evankelislut. ja kreikkalaiskatol. seurakunnilta
c) kunnilta
d) rappiotilat
e) keinottelijat
f) yhtiöt, säätiöt yms.
g) yksityiset, jotka eivät maanviljelijöitä
h) tarpeen vaatiessa muitla maanviljelijöiltä rajoitetussa määrässä. Mutta 8 §:n rajoitus ei riitä.

[---]

11) Ruotsinkielisten kuntien ja kaksikielisten kuntien asia jäjestettävä laissa. [---] 13) Karjalaisia tuskin ehditään asuttaa kahdessa vuodessa. Ehkä menee viisi vuotta.


Paasikiven kanta jäi kuitenkin vähemmistöön: hallitus ei hyväksynyt vastaehdotusta äänin 11–4. Vain Carl Enckell, Sakari Tuomioja ja Ralf Törngren kannattivat sitä. Enemmistössä olivat vasemmiston ja Maalaisliiton ministerit. Kommunistit olivat keskustelleet asiasta Zdanovin kanssa tammikuun lopulla 1945, jolloin sisäasiainministeri Yrjö Leino esitti, etteivät kommunistit vastustaisi maanhankintalain hylkäämistä eduskunnassa. "Näin saataisiin vaalitaistelussa vahva ase agitaatiotyössä, jota tehtiin talonpoikien keskuudessa porvarillisia puolueita vastaan. Hallituksessa tätä kantaa ei kuitenkaan voitu tuoda esiin, ja siksi kommunistit kannattivat siellä lakia", kirjoittaa Hannu Immonen.

Paasikiven esityksen katsotaan myötäilleen oikeistopuolueiden yleistä suhtautumista siirtoväen asuttamiseen. Keijo Kulhan mukaan oikeisto ajoi asutuskysymyksessä yleensä enemmistönsä, siis Kanta-Suomen väestön etuja, joka katsottiin siirtoväen pääosan piirissä vastustukseksi. Oikeisto lähti siitä perusohjeesta, että yksityinen maanomistusoikeus on periaatteessa loukkaamaton, vaikka edellisten vuosikymmenien asutuslainsäädännössä oli löydettävissä vastakkaisia menettelytapoja. Haatajan ja Pihkalan mallissa korostettiin tarkkaa maan luovutusasteikkoa ja maan luovuttajille maksettavaa käypää hintaa.

Samaisesta Leinon Zdanoville antamasta raportista ilmenee, että Paasikivi vaati äänestyksen jälkeen, että lakiehdotus oli vielä annettava asiantuntijaprofessorien tarkastettavaksi, koska maanhankintalakiehdotus oli toimitettu erittäin huonosti. Maatalousministeri Eemil Luukka ei kuitenkaan suostunut tähän, vaan kieltäytyi lähettämästä lakia uudelleen tarkastettavaksi. Paasikivi raivostui Luukan vastustuksesta, mutta hallitus päätti olla muuttamatta lain perusteita.

Paasikivi vaati lakiin tehtäväksi toimituksellisia korjauksia. Kun niitä lähemmin tutkittiin, ilmeni, että niiden perusteella laki olisi tullut täyteen "poikkeuksia" ja "varauloskäytäviä", jotka olisivat mahdollistaneet erilaisia sovellutuksia lähes kaikissa tapauksissa. Hallitus ei suostunut tähänkään.

Leino hämmästeli Paasikiven esiintymistä. "Hän muuttui aivan toisenlaiseksi ja tappeli jokaiseen lakiin esittämänsä muutoksen puolesta 'kuin leijona'. Silti esitys hyväksyttiin vastoin Paasikiven tahtoa, vaikka hän uhkaili vielä silläkin, ettei Mannerheim tulisi allekirjoittamaan lakia siinäkään tapauksessa, että eduskunta hyväksyisi sen", Hannu Immonen kirjoittaa.

J. K. Paasikiven merkittävin ehdotus maanhankintalakiin oli kielipykälä, maaylioikeuden perustaminen, joka tosin jäi pois eduskuntakäsittelyssä, raivauksen edistämisestä sekä raivaamattoman ja rakentamattoman alueen vastaanottajan palkitsemisesta ja vapaaehtoisen maanhankinnanjärjestelystä erityisellä lailla, joka tosin vesitettiin valtioneuvostossa.

Myös tasavallan presidentti Mannerheim oli tyytymätön hallituksen esitykseen. Hän kieltäytyi aluksi antamasta eduskunnalle Nissisen komitean mietinnön pohjalle rakentuvaa esitystä ja halusi antaa Haatajan ehdotukseen pohjautuvan esityksen. Mannerheimin luona kävivät ministerit Eero A. Wuori, Eemil Luukka, Yrjö Leino, Ralf Törngren ja Onni Hiltunen selostamassa presidentille yksityiskohtaisesti asiaa. Mannerheim halusi varmuuden siitä, ettei maataloustuotanto häiriinny, vaikka maanhankintalakiesitys annettaisiinkin hallituksen kannan mukaisesti.

Mannerheimin kantaa esiteltiin myös sosiaalidemokraattisessa eduskuntaryhmässä. Tannerin mukaan yhtenä ratkaisuna oli mainittu, että vuoden 1940 pika-asutuslaki astuisi voimaan, eikä eduskunnalle annettaisi lainkaan lakiesitystä. Myös hallituksen eroaminen olisi mahdollinen.

Paasikivi kävi 25.1.1945 Mannerheimin luona peräti kaksi kertaa taivuttelemassa tätä ja lisäksi vielä päivällisellä.
Paasikivi kirjoittaa päiväkirjassaan:

"26.1.1945: Mannerheim oli sanonut minulle, että hän maanhankinta-asiassa hyväksyy vähemmistön ehdotuksen. Minä aina kehotin häntä hyväksymään enemmistön ehdotuksen, jotta ei synnyt komplikationeja. 25.1.45 oli kaksi kertaa Mannerheimin luona ja illalla päivällisellä. Mannerheim suostui siihen, että antaa diktamin, mutta hyväksyy enemmistön ehdotuksen. 26.1.45 Valtioneuvoston lähetystö kävi Mannerheimin luona pyytämässä, että hän antaisi enemmistön ehdotuksen eduskunnalle.

26.1. Olen viime päiväinä ollut miletei joka päivä Mannerheimin luona, toisinaan kaksi kertaa päivässä. Minulla on tosiaan ollut tavattomasti työtä, niin paljon, että politiikka on jäänyt hoitamatta."

"29.1.45 presidentin plenumissa esillä mm. maanhakintalaki. Mannerheim hyväksyi enemmistön ehdotuksen, mutta saneli diktamenin [lausuman pöytäkirjaan] (kts. sitä). Olin tehnyt ehdotuksen täksi diktamiksi. Mannerheim hyväksyi sen muuttaen sen loppuosaa, joten se tuli paremmaksi. Plenumin jälkeen keskustelimme kauan Mannerheimin kanssa."


Mannerheimia ja Paasikiveä tukivat julkisuudessa kansantaloudellinen neuvottelukunta, Agronomien yhdistys ja puolisen sataa arvovaltaista julkisuuden henkilöä.

Monenlaisen taivuttelun ja painostuksen jälkeen Mannerheim hyväksyi lopulta valtioneuvoston enemmistön kannan mukaisen maanhankintalakiesityksen, mutta saneli pöytäkirjaan, kuten Immonen kirjoittaa, pääasiassa Paasikiven laatiman lausunnon:

"Siirtoväen mahdollisimman pikainen asuttaminen ja heidän olojensa järjestäminen on välttämätön. Tämä tärkeä, mutta samalla laaja ja vaikea tehtävä olisi suoritettava niin, ettei maataloustuotantoa ja taloudellisia oloja järkytetä. Valtioneuvoston enemmistön ehdotus ei mielestäni tässä suhteessa anna riittäviä takeita.

Olen kuitenkin päättänyt ottaa huomioon nykyiset monimutkaiset olosuhteet olla käyttämättä tasavallan presidentille hallitusmuodon mukaan kuuluvaa oikeutta hyväksyä vähemmistön ehdotuksen ja teen sen toivossa, että esityksen hallitusmuodon mukaisessa jatkuvassa käsittelyssä huomioonotetaan kaikki mahdollisuudet täydellisen yksimielisyyden saavuttamiseksi nykyisissä vaikeuksissamme."


"... Luukka onnistui erinomaisesti luotsaamaan maanhankintalain ohi näiden "hirviöiden, skyllan ja kharybdiksen", Mannerheimin ja Paasikiven. Hän kuunteli vaieten Paasikiven purkauksia, ja kun ukko hiukan rauhoittui, hän esitteli asian – ja esitys päätettiin antaa.

Luukka kertoi, että Mannerheimin kanssa hänellä oli erikoislaatuisia vaikeuksia. Kun tämä täytti 75 vuotta 4.6.1942 – jopa Hitler saapui Ruokolahden Immolan lentokentälle Mannerheimia onnittelemaan, ja sotapojille tarjottiin valtion puolesta votkapaukut – Suomen eduskunta kävi puhemiestensä Väinö Hakkilan, E. M. Tarkkasen ja Toivo Horellin välityksellä ilmoittamassa Marskille, että eduskunta lahjoittaa hänelle sen talon, missä hän asui Kaivopuistossa. Asiaan tuli kuitenkin pieni mutka. Talon omistajalta ei ollut kysytty mitään, ja kun myöhemmin kysyttiin, omistaja ei ollutkaan valmis myymän taloa.

Tuli aika nolo tilanne, ja kun Marskille asiasta ilmoitettiin, tämä halusi saada oikean maatilan. Maatalousministeriön asutusasiainosasto alkoi kovalla kiireellä etsiä sopivaa tilaa. Sen piti olla riittävän suuri, siellä piti olla hyvät metsästysmahdollisuudet, tilan piti sijaita järven rannalla ja suhteellisen lähellä Helsinkiä.

Asutusputiikki ryhtyi työhön käskettyyn ja päätyi Lohjalla sijaitsevaan Kirkniemen kartanoon, jonka omisti tunnettu vapausaatteen ajaja ja myöhäisaktivisti Kai Donner [po. Uno Donner]. Mutta nyt nousi esiin uusi mutka. Lohjalla oli asianomaisen maanlunastuslautakunnan puheenjohtajana todella aktiivinen asutusmies, maanmittausinsinööri Harald Harras – "Harald Hirmuinen", kuten hänen tittelinsä kuului. Harras katsoi, että hänen päätehtävänsä oli muodostaa tiloja karjalaiselle siirtoväelle eikä suurille herroille. Hän sanoi, että tila on jo suunniteltu käytettäväksi asutukseen – ei siitä enää ylimääräisille riitä.

Mannerheimin maansaantia varten oli säädettävä erikoislaki – totta kai ylipäällikkö oli tilan ansainnut siin kuin hänen sotilaansakin – ja laissa määrättiin, paljonko hän saa maata. Mutta käytännössä hankaluudet jatkuivat pitkään. Kun keskustelin Harraksen kanssa, hän valitteli, että homma on mennyt muuten hyvin, karjalaiset ovat saaneet kymmeniä tiloja Kirkniemen kartanosta: on vain kaksi hankalaa tapausta, maansaajien puolelta eräs sinun sukulaisesi, jolle ei näy mikään lepäaavan ja marsalkka Mannerhein, joka on niin konstias maansaaja, että meinaa hermot mennä.

Loppujen lopuksi molemmat, niin kotikyläni siirtokarjalainen talonpoika kuin Mannerheim, saivat tilansa. Toinen heistä, Karjalais-Pekka rakensi talonsa muutamassa vuodessa ja pani poikiensa kanssa sen hyvään kuntoon. Mutta Mannerheimiltä jäi tilan kunnostus kesken – erottuaan presidentin virata maaliskuun alussa 1946 ja jouduttuaan muuttamaan ulkomaille terveyttään hoitamaan. Hän tunsi kyllä suurta mielenkiitnoa Kirkniemen kartanoa kohtaan ja suunnitteli päärakennuksen suurta remonttia. Piirustusluonnokset kulkivat monta kertaa Kirkniemen ja Sveitsin väliä. Mutta hänen aikansa loppui kesken. Hän ei enää ehtinyt nauttia kauniin tilan suomasta virkistyksestä, levosta ja rauhasta. Eduskunnan lahja jäi hiljalleen rappeutumaan, se joutui palvelemaan muita tarkoituksia. Vasta kesällä 1988 tämä arvokas historiallinen kartano julistettiin suojelukohteeksi.

Luukalla on suuret ansiot myös siinä, että hän oli ajamassa läpi siirtoväen korvausoligaatioiden indeksitakuuta ja erityistä hoding-järjestelmää, jotka villin inflaation vuosina säilyttivät siirtoväen saamien korvauspapereiden reaaliarvon suhteellisen vakaana."
Johannes Virolainen, Karjalaiset Suomen kohtaloissa, s. 276, 277

KUUNTELE:
Maanhankintalaki ja asutustilat
Kesto: 17’44’’

(Rytin, Mannerheimin ja Paasikiven kanta kohta 9'30...)


Toukokuun 5. päivänä 1945 säädettiin maanhankintalaki, jonka nojalla siirtoväelle ja rintamamiehille perustettiin joko viljelytai asuntotiloja ja asuntotontteja. Asutustoimintustoiminnan käytännön toteutuksesta vastasi maatalousministeriön asutusasiain osasto, jonka päälliköksi nimitettiin Veikko Vennamo.
Vennamoa haastattelee toimittaja Jorma Savinen.
(Tänään iltapäivällä -lähetys vuodelta 1995).
http://ra.yle.fi/ramgen/opintoradio/arkistonhelmia/020522_02.ra

Hallitus hyväksyi 25.1.1945 Nissisen komitean kannan, ja maatalousministeri Eemil Luukka, joka oli nimitetty Paasikiven hallitukseen siirtoväen edustajaksi, esitteli maanhankintalakiesityksen 31.1.1945 eduskunnan lähetekeskustelussa. Hän vaati lain nopeaa voimaan saattamista. Maatalousvaliokunnan mietintö valmistui 6.3.1945. Lakiesitykseen oli tehty lähes sata muutosta.

Suuren valiokunnan käsittelyssä 12.3.1945 esitettiin muutoksia kielikysymykseen. Pääministeri Paasikivi puhui pitkään suuren valiokunnan ensimmäisessä istunnossa. Hän korosti pienen vähemmistön oikeusasemaa: "Ruotsinkielisen vähemmistön tulee tuntea itsensä turvatuksi ja sen olot pitää järjestää sillä tavoin, että se itse tuntee viihtyvänsä tässä maassa. Ruotsin ja koko Pohjoismaiden erityinen mielenkiinto meidän maatamme kohtaan on olennaisesti sen varassa, että he tuntevat kiinnostusta ruotsinkielistä kansanosaa kohtaan."

Paasikiven mielestä Suomella ei ollut varaa suututtaa Ruotsia, sillä sotakorvaukst olivat vuoden 1945 aikana mahdollista maksaa vain Ruotsin tuella. Tätä korosti myös pääministeri Mauno Pekkala eduskunnan täysistunnossa 27.3.1945.

Ruotsalaispykälä muotoutui lopulta suuressa valiokunnassa seuraavanlaiseksi: "Siirtoväen sijoittaminen on toimitettava siten, ettei yksikielinen kunta muutu kaksikieliseksi tai ettei kaksikielisessä enemmistökieli vaihdu, kuitenkin niin, ettei maan luovutusvelvollisuuden aiheuttama taloudellinen rasitus tule ruotsinkieliselle maanomistajalle lievemmäksi kuin muille."

Keijo K. Kulhan mielestä "huomioon ottaen lain valtavan merkityksen asutusreformina on kieliasiaa pienenä yksityiskohtana suhteettomasti paisuteltu."

Asia palautui eduskunnan jatkettuun toiseen käsittelyyn, jossa hyväksyttiin suuren valiokunnan vapaaehtoista asutustoimintaa koskeva kanta; kielikysymyksessä sen sijaan hallituksen ehdotus meni läpi.

Ruotsalaiskysymys oli ollut ajankohtainen jo pika-asutuslakia säädettäessä. Silvo Hietanen kirjoittaa, että ruotsinkieliset havahtuivat loppukesästä 1940: käytiin pitkä kiista ruotsin- ja kaksikielisissä kunnissa olleen maan käytöstä. Vastikemaan hankinta-ajan pidentämisen nimissä käyty kamppailu ruotsalaismaasta sai myös ulkopoliittista sisältöä.

Vastikemaa-asia ratkesi toukokuussa 1941 karjalaisten voittoon, mutta sillä ei ollut enää käytännön merkitystä, jatkosota muutti tilanteen.




Karjalaisten sijoituskunnat
kts. luovutettukarjala.fi

Monien kansanedustajien mielestä tuleva laki olisi pitänyt jättää tuleville valtiopäiville, joiden kokoonpanossa kansan tahto näkyisi paremmin; olosuhteet olivat huomattavasti muuttuneen vuoden 1939 jälkeen, jolloin josta "pitkä parlamentti" oli istunut. Maanhankintalakia koskeva työ valmistui kaksi päivää ennen uusien valtiopäivien kokoontumista. Tässä vaiheessa hallitus kiinnitti huomiota lain pikaiseen valmistumiseen. Ministeri Pekkala toivoi, ettei eduskunnasta löydy lain kiireellisyyden vastustajia niin paljon, että alin voimaantulo lykkääntyisi. Maatalousministeri Luukka piti lain pikaista hyväksymistä tärkeänä nimenomaan vuodenajan vuoksi.

Maanhankintain kiireellisyydestä äänestettäessä 159 edustajaa kannatti, 14 vastusti, kolme ei ottanut kantaa ja 23 edustajaa oli poissa istunnosta. Kiireelliseksi julistamisen jälkeen eduskunta hyväksyi äänin 164–11 maanhankintalain 2.3.1945. Eduskuntakeskustelussa tehtiin kolme lain hylkäämisehdotusta muun muassa yleisen moraalin ja oikeustajun vuoksi. Tasavallan presidentti vahvisti maanhankintalain 5.5.1945.

Lain mukaan maan saantiin oikeus kuului henkilöille, jotka tilan tai tilanosan omistajina, haltijoina, koeviljelijöinä tai pitkäaikaisina vuokraajina olivat saaneet toimeentulonsa kokonaan tai osaksi maataloudesta tai joilla erityisellä asuntotontilla oli ollut valmiina tai rakenteilla oman perheen asunto.

Sodan seurauksena maata oli oikeus hankkia myös sotainvalideille, sotaorvoille, ja sotaleskille sekä heidän perheilleen. Maansaantiin oikeutettuja olivat myös perheelliset rintamasotilaat ja asutustoimenpiteiden johdosta tiloiltaan pois joutuneet työntekijät ja vuokramiehet.

Määrätyin rajoituksin voitiin antaa myös lisämaata liian pienille tiloille ja perustamalla yhteislaitumia.

Pika-asutukseen tuli ottaa ensisijaisesti valtion maata, sitten vapaaehtoisin kaupoin. Vasta tämän jälkeen oli oikeus turvautua pakkolunastukseen.

Laki määräsi ensisijaisiksi maanluovuttajiksi valtion, rappiotilojen omistajat, tilakeinottelijat, yhtiöt, seurakunnat, kunnat, säätiöt ja muut yhteisöt sekä harrastelijaviljelijät. Näiden maa voitiin käyttää asutukseen kokonaan tai osittain, mutta varsinaisilta maanviljelijöiltä voitiin lunastaa vain tietyn valtioneuvoston määräämän asteikon mukaan.

25–35 ha maatalousmaata omistaneet tilat joutuivat luovuttamaan alarajan kohdalla 10 % ja sen ylimenevältä osalta 45%. Jos tilalla oli maatalousmaata 100–200 ha, luovutusprosentit olivat 45 ja 75.

Kts. ENSISIJAISET JA TOISSIJAISET MAANLUOVUTTAJAT.
PELLON, MUUN MAATALOUSMAAN JA MAATALOUSKELPOISEN
MAAN LUOVUTUKSESSA KÄYTETTY ASTEIKKO (MAANHANKINTALAKI 1945)

Luovutetun alueen kansanedustajista ottivat keskeisesti kantaa asutuskysymykseen muun muassa Toivo Ikonen, Eemil Luukka, Juho Niukkanen, Juho Paksujalka, Matti Pärssinen, Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen. Vennamo ja Virolainen olivat myös merkittävinä viranomaisina toteuttamassa asutustoimintaa. Maalaisliiton rooli oli tärkeä myös siksi, että molemmissa Paasikiven hallituksissa ja Pekkalan ministeriössä puolueella oli maatalousministeri paikka: Eemi Luukka, K. T. Jutila, Vihtori Vesterinen ja Paavo Viding.

Emeritusprofessori Pekka V. Virtasen mielestä "MHL:n toteuttamisen raskain käytännön vastuu oli maanmittausinsinöörien harteilla heidän toimiessaan maanlunastuslautakuntien puheenjohtajina. Lauri Kantee on kertonut, että maatalousministeri Eemil Luukan kanta vaikutti ratkaisevasti siihen, että maanmittausinsinöörit nimitettiin näihin tehtäviin.



Lauri Kantee 1989.
Pertti Toukkari


Luukan tavoitteena oli, että lain toimeenpano tapahtuu sen kirjaimen ja hengen mukaisesti sekä nopeasti. Hän luotti maanmittausinsinööreihin sen perusteella, että hän oli kotipitäjässään uskottuna miehenä toimiessaan havainnut, että maanmittausinsinööri osaa tulkita lakia, jaksaa kuunnella ihmisiä, mutta – mikä tärkeintä – kuunneltuaan ja harkittuaan hän uskaltaa tehdä myös päätöksen."
(Lauri Kantee, Siirtoväen asuttamisen merkityksestä/Maanmittaus Suomessa 1633–1983. s. 320. Maanmittaushallitus, Helsinki 1983.)
kts. Pekka V. Virtasen artikkeli "Asutustoiminta itsenäisessä Suomessa" (Maankäyttö 1/2006)
Kansatieteilijä, FT Pirkko Sallinen-Gimpl korostaa väitöskirjassaan, että "maansaannin merkitys oli sekä sosiaalisesti että henkisesti siirtoväelle arvokasta". Perinneaineisto ja haastattelut todistavat, että siirtokarjalaiset kokivat tärkeäksi oman maatilan saannin ja omiin oloihin pääsyn. Oma maatila merkitsi ihmisarvoista elämää. "Elämä sai tarkoituksen ja raivattava tila tuntui haasteelta, johon saattoi täysin voimin vastata. Näissä lausumissa välittyy lähinnä juuri sodan, evakuoinnin ja vieraissa asumisen hankaluudet kokeneen sukupoven ääni. Seuraavalla sukupolvella saattoi olla jo toisenlainen ajattelutapa nopeasti muuttuvassa ja teollistuvassa Suomessa."
Siirtokarjalainen identitteetti ja kultturien kohtaaminen, s. 24

Syksyllä 1945 maatalousministeri Eemil Luukka esitti kantanaan, että pika-asutukseen oli suhtauduttu suuremmalla ymmärtämyksellä kuin maanhankintalain toimeenpanoon, joka oli kohdannut huomattavaa vastustusta ensisijaisten maanluovuttajien, kuten puutavarayhtiöiden, erilaisten harrastelijaviljelijöiden ym. taholta (Karjala 21.10.1945).

Vuoden 1946 alussa käsitteli Luukka uudenvuodentervehdyksessään siirtoväkikysymystä: ... jälleenrakennustyö oli saatu käyntiin, joskaan ei niin nopeasti ja tehokkaasti kuin siirtoväki oli toivonut.... maan yleinen mielipide oli tukenut valtiovaltaa sen ponnisteluissa siirtoväen aseman parantamiseksi...

Luukka kiitti yksityisiä asiaa edistäneitä henkilöitä ja järjestöjä, mainitsi erityisesti ne maanluovuttajat, jotka olivat vapaaehtoisesti valtion pakkotoimenpiteitä odottamatta luovuttaneet maata siirtoväen asutukseen, vaikka maan luovuttaminen tuntui vaikeammalta kuin muusta omaisuudesta luopuminen.

Karjalan Liiton hallituksen kokouksessa eduskuntatalossa 9.10.1946 Luukka taas arvosteli suurimpia lehtiä, jotka jatkuvasti hyökkäävät siirtoväkeä vastaan.
– Parhaillaan on käynnissä raskas kamppailu [...] hyökkäyksiä milloin maansaanti- milloin korvauskysymystä vastaan. Maanhankintalain toteuttaminen on vaikeassa vastamäessä. Erikoisen surullista on todeta, että KKO on ryhtynyt painostamaan siirtoväkeä purkamalla tarkastusoikeuksien päätöksiä siirtoväen vahingoksi.
– Rakennus- rehu-, teollisuus- ja kauppa-alan kysymyksissä kohtaamme kaikkialla vastustusta. Näiden kysymysten ajaminen vaatii kaiken tuen maakunnasta. Toisaalta liiton talousasiat ovat vaikeassa asemassa. On paljon työtä ja huolta, mutta vähän varoja. Poliittinen tilanne on synkkä.

* * *

Selostus maanhankintalaista ja sen toteutumisesta

Nyt on Karjala menetetty ja karjalaiselle talonpojalle on luotava uusi tulevaisuus. Se voi tapahtua vain siten, että hänelle annettaan nopeasti oma tila, elinkelpoinen tila sellaisesta ympäristöstä, mikä vastaa hänen entisiä olosuhteitaan. ... Me käsitämme kaikki, että itsenäisinä eläneet karjalaiset talonpojat eivät ryhdy eikä heitä saa yrittääkään painaa maatyöläisten ja muonamiesten epäitsenäiseen asemaan. Heille on luotava taloudellisesti itsenäisten yrittäjien asema.
- Puhe

---

Viljelysolosuhteet eivät maamme eri osissa ole suinkaan yhtäläiset, vaan ne ovat eteläisissä ja lounaisissa osissa paremmat kuin muualla. .. asutustoiminnan painopisteen täytyy olla maan eteläisissä ja lounaisissa osissa. Asutusta ei pidä lähteä levittämään liian kauaksi pohjoiseen ja liian karuille maille. Tätä ei ole vaatimassa asuinkaan vain asuttavan väestön oma etu, vaan myös yleiset maataloutemme rakenteeseen ja vastaiseen kehitykseen liittyvät näkökohdat.

Siirtoväen mieliala on siinä määrin kärjistynyt, että sen odotusaikaa ei ole varaa pitkittää ja sen oikeutettuja toivomuksia jättää täyttämättä.

Yhteiskunnan etu ja maalaisliiton poliittinen asema vaativat, että puolueemme tekee asutuskysymyksen myönteisen ja kiireellisen ratkaisun hyväksi kaiken mikä tehtävissä on."
- Luukan puhe, Kansallisarkisto Luukka-kokoelmat



Johannes Virolaisen mielestä maanhankintalakia laadittaessa ja sovellettaessa tarvittiin juuri tällaista Luukan kaltaista sovittelijaa.
– Esimerkiksi juuri Paasikivi ja Mannerheim eivät voineet nousta Luukan persoonaa vastaan, koska näkivät että mies vilpittömästi ajaa karjalaisten asiaa, ilman omia pyyteitä.

"Eemil Luukka oli siirtoväen asioita hoitavana misterinä Paasikiven ensimmäisessä hallituksessa marraskuusta 1944 maaliskuuhun 1945 sekä toisessa hallituksessa maaliskuusta 1945 maaliskuuhun 1946.

Luukan tehtävänä oli puolustaa siirtoväen oikeutta, mikä edellytti sitä, että myös yksityisten omistamista tiloista oli otettava maata asustukseen. Jos omistaja oli ns. harrastelija, joka sai pääosa toimeentulostaan muusta kuin maataloudesta, hänen luovutusprosenttinsa oli korkea, saattoipa hän menettää tilansa kokonaan."

Paasikivellä oli maatila, Jukola, Keravalla, ja viranomaiset ottivat sen asutukseen.
"Hän kiukutteli Luukalle sanoen: Te itsepäiset karjalaiset saatoitte asiat tähän tilaan. Viette minultakin tilan ja teette minusta keppikerjäläisen!" Virolainen kirjoittaa muistelmissaan. [Paasikivi joutui v. 1947 luovuttamaan tilastaan 27 hehtaaria MHL:n velvoittamana.]
"Luukka kertoi Virolaiselle, että talvella 1946 Paasikivi kiukutteli Luukalle, kun hänen oma Keravalla sijainnut Jukolan tila joutui asutukseen. 'Te karjalaiset olette suuria syyllisiä siihen, että sota 1939 syttyi. Itsepäisyytenne vuoksi kävi niin kuin kävi', Paasikivi pauhasi. 'Nyt sinä Luukka, karjalaisena asutusministerinä otat minultakin maat pois ja teet minusta keppikerjäläisen!' – Myös Mannerheim huolestui siitä, että Luukka pakkolunastaisi liikaa ruotsinkielisten maita asutukseen."
Johannes Virolainen Pertti Toukkarille 1979

"Johtaessani sodanjälkeistä pakko-ottoa Mannerheim kutsui minut luokseen Tamminiemeen, jossa hän presidenttinä asui.

Kuten aavistin, kysymyksessä olivat maanluovutusasiat. Mannerheim halusi tietää, otetaanko häneltä asutukseen lahjaksi saatu Kirkniemen kartano Lohjalla. Seisoimme juhlavasti Tamminiemen alakerran salissa. Ilmoitin, että näin ilmeisesti käy, koska presidentin maanomistus ei ole poikkeusasemassa.

Mannerheim oli hämmästyneen näköinen ja ilmoitti pätevien lakimiesten sanoneen hänelle, että näin ei käy. Laki suojelee.

Vastasin, että lakimiehet ovat väärässä, olivatpa he miten päteviä tahansa.

Tällöin Mannerheim poistui ja sain selville, että viereisessä huoneessa oli helsinkiläinen asianajaja Julius Lagus. Olin tutustunut häneen jo ennen sotia, kun hän ajoi maatalousministeriössä puunjalostusteollisuuden etuja.

Kesti jonkin aikaa ja sitten Mannerheim tuli takaisin harmistuneen näköisenä. Hän totesi, että olin oikeassa. Häntä oli harhautettu.

Ilmeisesti Mannerheimin asiantuntijat olivat laskelmoineet, että kun presidentti tekee selvän ilmoituksen pakkolunastuksen esteestä, niin minun ryhtini ja luonteeni ei kestä.

Ehkäpä tästä Mannerheim oli vihastunut lakimiehilleen, mutta joka tapauksessa minun kohteluni muuttui kerta kaikkiaan.

Hän oli ystävällinen ja pyysi minulta rehellistä neuvoa.

Istuuduimme. Sanoin, että jos tilasta tehdään säätiö, niin on mahdollista lieventää maan pakko-ottoa.

Mannerheim uskoi minua ja säätiö syntyi. Maata pakkolunastettiin mutta lievemmin.
Veikko Vennamo, Kulissien takaa. Elettyä Mannerheimin, Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston aikaa, s. 77–78

"Jos Luukalla oli hankaluuksia pääministerin tilan luovutuksen kanssa, paljon suurempia vaikeuksia hänellä oli asutusasioissa presidentti Mannerheimin kanssa. Marsalkka kuunteli asutusasioissa omia asiantuntijoitaan, jotka edustivat pääosaltaan suurmaanomistajia. He suhtautuivat kriittisesti asutustoimintaan yleensäkin ja erityisesti peltojen ottamiseen karjalaisten tiloiksi.

Professorit Haataja, Jännes ja Rurik Pihkala suunnittelivat jo talvisodan jälkeen, että karjalaiset viljelijät olisi asutettava pääasiassa Oulujokilinjan pohjoispuolelle, Pohjois-Suomen soille, missä kyllä olisi riittävästi tilaa karjalaisten viljelijöiden heilua."


* * *

LUUKAN SUHTAUTUMINEN MAANHANKINTALAIN
NS. RUOTSALAISPYKÄLÄÄN

Vuoden 1945 maanhankintalaki aiheutti reaktioita ns. ruotsinkielisissä piireissä. Ruotsalaisen kansanpuolueen hyväksymässä ohjelmassa 1937 todettiin, että puolue haluaa säilyttää ruotsalaisten asuma-alueet ja ruotsalaisen maanomistuksen. Tämä on Keijo K. Kulhan mukaan nähtävä myös puolueen periaatteellisen suhtautumisen taustana suhtautumisesta sodanjälkeiseen siirtoväkikysymykseen.

Vuonna 1944 RKP kannatti rintamamiesten, sotainvalidien, -leskien ja -orpojen vapaaehtoista asuttamista. Koska Pohjanmaan ruotsalaisseuduilta oli maata saatavissa vähän, toivottiin, että halukkaat voitaisiin siirtää Etelä-Suomen ruotsalaisalueille. Kesäkuun 2. päivänä vuonna 1945 RKP:n puoluepäivät pidettiin maanhankinta-asetuksen antamisen aikana.

Puolueen julkilausumassa korostettiin, että hallituksen pitää toteuttaa maanhankinta-lakia tarkoin lain mukaisesti: ruotsinkielisten ja suomenkielisten suhde ei saa muuttua.

Vuoden 1946 puoluepäivät kiinnittivät huomiota sijoitussuunnitelmaan ja kielisuhteeseen; samalla kiiteltiin Paasikiveä, joka oli antanut tukea kieliasiassa. Vuoden 1947 julkilausumassakin tähdennettiin, ettei kielellinen suhde saa muuttua yksikielisissä ruotsalaisissa ja kaksikielisissä kunnissa. Merkikoivistohankkeesta käytettiin ilmaisua “vansinnigt företag”.

Kun käytännön asutustoiminta pääsi vauhtiin, RKP:n eduskuntaryhmä seurasi tarkoin tilanteen kehittymistä ja maan ruotsinkielisten reaktioita kielikysymyksessä. Pohjanmaalla syksyllä 1945 tapahtuneen liikehdinnän todettiin menneen liian pitkälle. Ralf Törngren piti epäviisaana hyökätä voimakkaasti ministeri Luukkaa vastaan. Mustamaalaaminen pitäisi suunnata Vennamoon ja Virolaiseen.

Mauno Laisaari ei muista keskustelleensa erityisesti ruotsalaispykälästä Luukan kanssa.
– Ei meillä ollut siitä sen suurempaa juttua. Tosin maanhankintalain ruotsalaispykälä oli meille täysi yllätys Karjalan Liitossa. Se oli väärä juttu ja jäi vääräksi. He saivat Hangon, ja myöhemmin Porkkalan luovutuksesta uusia tiloja läheltä, Etelä-Suomesta ja Uudeltamaalta. Heidät kuitenkin vapautettiin omaisuudenluovutusverosta, kuten karjalaisetkin.
– Kun alueet palautettiin, niin ne ruotsinkieliset, jotka olivat luopuneet pika-asutustilasta, saivat tilansa takaisin. Mutta omaisuudenluovutusveroa he eivät maksaneet koskaan, vaan jäivät sen ulkopuolelle. Varsinainen ruotsalaispykälä merkitsi sitä, että ruotsinkieliset tilanomistajat voivat korvata maanluovutusvelvollisuutensa rahalla, saivat hankkia korviketilan tms.
– Maatalousvaliokunnassa pykälä olisi hylätty, mutta se jäi kuitenkin lakiin, kun Paasikivi ilmoitti muussa tapauksessa eroavansa presidentin paikalta. Toivo Ikonen, Karjalan Liiton kiinteistötoimiston päällikkö, oli silloin maatalousvaliokunnassa.

Karjalan Liiton hallituksen kokouksessa 9.10.1946 Juhani Raatikainen sanoi, että kielipykälä perustui Ruotsin lupaamaan poliittiseen tukeen rauhanneuvotteluissa. – Tätä seikkaa hyväksi käyttämällä puhuttiin presidentti ympäri. Kyllä Ruotsi tiesi jo silloin, minkä verran sillä oli haluja auttaa meitä. Jokainen meistä tietää, ettei Ruotsi pannut tikkua ristiin rauhanneuvotteluissa meidän hyväksemme.

Vuonna 1946 Luukka sivusi puheessaan ruotsalaispykälää puheessaan, jonka tarkenpaa paikaa tai aikaa ei arkistolähde paljasta:

"Omanvoitonpyynti, jopa häikäilemättömyyskin ja toisten hädällä etuileminen on osoittautunut valitettavan yleiseksi. Eikä tässä ole eroitusta suomalaisen eikä ruotsalaisen eikä myöskään siirtoväkeen kuuluvien henkilöiden välillä.... Kun melkein jokaisesta maanluovutusasiasta käytetään kaikki lain suomat ja juristien keksimät viivytykset aina valtion viranomaisia myöten. Kun ruotsalaista omistamaa maata koetetaan, jopa ulkopoliittisiksi väitetyillä syillä, estää joutumasta asutukseen tasaveroisesti suomalaisalueiden kanssa ja lain mukaan ensisijaisilta otettava maa yritetään saada säilymään n.s. harrastelijamaanviljelijöillä ja siirtää asuttaminen etupäässä maatilataloudesta elävän talonpoikaisväestön pelloille ja raivaamattomille alueille, niin on selvää ettei kaikki tämä ennusta mitään hyvää kansamme tulevaisuudesta.

[---] Esimerkkejä tästä hiljaisesta oikeustaistelusta, jossa toisella puolella on maan rahapääoma, veronmaksajin omaisuudessa ja toisella puolen siirtoväki, valvomassa etujaan perustuslain suomin oikeuksin, voisi jatkaa, mutta lienee nämä esittämäni jo riittävät osoittamaan, mistä tässä on kysymys. Tämä taloudellinen kamppailu jatkuu edelleen ja estää sitä niin kauvan kuin viimeinen Holdingin osuustodistus on siirtoväeltä pois lunastettu. Jos siirtoväki nyt näissä suurissa kysymyksissä hajaantuu eri leireihin niin ei sen voimat riitä suojelemaan ja valvomaan meillä nyt olevien etuuksien ja oikeuksien säilymistä."



Johannes Virolainen kertoi, että "ruotsalaispykälän kanssa Luukalla oli vaikeuksia Paasikiven kanssa. Hän yritti tietysti saada sen niin hyväksi mahdollista karjalaisten kannalta."
– Paasikivi sitä poliittisista syistä tärkeänä. Hän sanoi, että jos ruotsalainen maanomistus meidän maassamme lopetetaan, niin silloin Ruotsi ei enää tunne meitä kohtaan mitään mielenkiintoa.

Virolaisen mielestä (1983) Luukka kuitenkin tuli Paasikiven kanssa hyvin toimeen, verrattuna vaikkapa Luukan jälkeiseen asutusministeri Vidingiin, jonka Paasikivi kiivastuksissaan uhkasi erottaa.

Paasikiven Päiväkirjat I:

"5.2.45 [kirjeen suomennos] Kansanedustaja Henrik Kullerg, Helsinki
Kiitän tämän kuun 2. päivänä päivätystä kirjeestänne, jonka olen tänään vastaanottanut. Ystävälliset sananne ilahduttivat minua suuresti. Olen vilpittömän tyytyväinen, mikäli olen hiukan voinut myötävaikuttaa järjestettäessä asiaa, jonka katson olevan sekä oikeudenmukainen että maamme kannalta tärkeä.

Olen tänään puhunut ministeri Luukan kanssa herra Vennamon esiintymisestä valiokunnassa. Ministeri Luukka lupasi osaltaan myötävaikuttaa ongelman ratkaisemiseen hallituksen esittämällä tavalla. Minä tulen puolestani myös seuraamaan asian kulkua ja tekemään parhaani viedäkseni kielipykäläasian onnellisesti päätökseen.
Kunnioittaen J.K.P."

"III 23.5.1946 Kullberg soitti minulle ruotsinkiel. maanhank. sijoitussuunnitelmasta, josta neuvoteltu 6 kuukautta.

... Kullberg pyysi minua tarttumaan asiaan. Ensi sunnuntaina alkaa ruots. puoluekokous, ja siinä tulee tästä asiasta ikävä keskustelu. Aamupäivällä kirjoitin Pekkalalle kirjeen pyytäen häntä järjestämään asian. Kehotin ratkaisemaan asian valtioneuvostossa. Huomautin asian merkityksestä sekä sisä- että ulkopoliittisesti.

Eilen puhuin siitä Vidingin kanssa telefonissa kehoittaen neuvottelemaan Kullbergin kanssa ja sopimaan asian. Jo ennen Luukan eroa hallituksesta asia pitää olla selvä
. (---)

Refl. Suomen kansa on poliittisesti ja erittäinkin ulkopoliittisesti vähälahjainen. Eivät ymmärrä, että tässä on kysymys paljon tärkeämmistä asioista kuin 350 perheestä. Valitettavasti minä en voi puhua tästä asiasta niin selvästi kuin pitäisi, koska herättäisi huomiota venäläisissä. Suomessa on tosiaan ylen vaikea hoitaa asioita.

M. Pekkala ilmoitti, että asia oli ollut ministerivaliokunnassa, jossa oli kaikkien hallituksessa olevien puolueiden edustajia. Kaikki muut paitsi Viding hyväksyivät ruotsalaisten välitysehdotuksen. Minä kehoitin vakavasti hoitamaan tämän asian ja korostin sen merkitystä sekä sisä että ulkopoliittisesti. Lupasivat hoitaa asian."


JKP 16.8.1946

"Sitten otin puheeksi maanhankintalain asutussuunnitelman ruotsinkielisillä alueilla. Sanoin, että minun mielestäni se asia on selvä. Minä olen itse kirjoittanut 92 pykälän laissa ja sen on valtioneuvosto hyväksynyt. Ja eduskunnan edessä olen selvästi sanonut, mitä se tarkoittaa. Jos eduskunta ei olisi hyväksynyt tätä tulkintaa, niin eduskunnan olisi pitänyt muuttaa 92 pykälä, mutta eduskunta hyväksyi sen muuttamatta. Tämän mukaisesti minä myös kirjoitin vastaavan pykälän toimeenpanoasetuksessa.

Jos nyt tulee eduskunnan puolelta sellainen lausunto, että toimeenpanoasetus ei ole lain mukainen, vaan on lainvastainen ja että minä siis olen antanut lainvastaisen asetuksen ja itse kirjoittanut puheena olevat pykälät, niin minä en voi sitä sietää, vaan tulen vetämään siitä johtopäätökset ja asialla tulee olemaan suuret poliittiset seuraukset.

Kehoitin vakavasti valtioneuvostoa ratkaisemaan asian ensi viikolla, jotta asia saataisiin pois päiväjärjestyksestä.
Sanoin myös, että asia on valtakunnalle yleispoliittisesti tärkeä. Nyt on kysymys ainoastaan 350 karjalaisperheestä ja se on suhteellisen pieni asia.

(—)

Sanoin myös, että minä en voi sallia, että lain tarkoitus aiotaan tehdä tyhjäksi virkamiesten toimenpiteen kautta. Koko valtioneuvosto on yksimielinen paitsi Viding, joka koettaa estää asian ratkaisua. Asia oli jo valmis, kun Luukka joutui pois hallituksesta, mutta Viding on sotkenut asian.”

JKP 23.8.1946:

“Viime aikoina olen ollut pakotettu tarmokkaasti toimimaan saadakseni maanhankintalaissa edellytetyn ruotsinkielisten ja kaksikielisten seutujen sijoitussuunnitelman järjestykseen maanhankintalain 92 pykälän ja toimeenpanoasetuksen mukaisesti. Pohjanmaan ruotsalaisen seudun kohdalta asia on järjestyksessä, mutta etelä-Suomessa on asiaa viivytelty.

Koko viime talven asiaa harkittiin Luukan, Kuhlbergin ja asiantuntijain kanssa ja sen piti olla valmis. Kehotin Luukkaa järjestämään asian sovussa ruotsalaisten kanssa. Mutta Viding, tultuaan hallitukseen, on sitä lykännyt ja on tehnyt suunnitelman niin, että suomalainen väestö voisi lisääntyä 4 %, ruotsalaiset ovat suostuneet siihen, että 2 % on korkein.

Asetuksessa sanottu, että suhteen pitää pysyä oleellisesti samana. Vaikka minä asutuslakia eduskunnassa käsiteltäessä kolme kertaa (maatalousvaliokunnassa, suuressa valiokunnassa ja eduskunnan täysi-istunnossa) lausuin hallituksen kannan ja vaikka eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen muuttamattomana ja siis myös sen tulkinnan, minkä hallitus määräykselle antoi, niin sosialidemokraattinen edustaja Eskola otti asian esille maatalousvaliokunnassa väittäen, että asetus ei ole lainmukainen, ja maatalousvaliokunta päätti pyytää perustuslakivaliokunnalta lausuntoa.

(—)

Refl. Ei mikään asia tahdo mennä, ellei sitä pakolla aja. Suomen kansa ei ole poliittisesti, ainakaan ulkopoliittisesti, lahjakasta. Nyt on kysymys ainoastaan 350 siirtolaisperheestä, joille annetaan tietysti maata muualta. Ja näin pienen asian vuoksi tahtoo sotkea suuren valtakunnallisen asian. Ei ymmärrä, että me olemme kulkemassa isoloitumista kohden, joka olisi meidän kuolemamme.


Paasikivi kirjoittaa moneen otteeseen päiväkirjoissaan ruotsinkielisen kulttuurin puolesta. 6.1.1954 hän keskustelee Kekkosen kanssa koulukomitean mietinnöstä, jossa "heikonnetaan ruotsin kielen asemaa".

"Kaikki, mikä koskeen ruotsin kieltä ja ruotsalaista vähemmistöä, sivuaa ulkopolitiikkaa. Meillä ei ole varaa heikontaa suhteita Ruotsiin. Siihen vaikuttaa ruotsalaisen vähemmistön asema Suomessa.

On tärkeää, että goodwill Ruotsissa ja pohjoismaissa ja sen kautta koko länsimaailmassa säilytetään ja sitä vahvistetaan. Sitä ei saa heikentää. Suomen kielen asemasta ei nyt ole kysymys. Midän pitää nyt suojella ruotsinkielistä vähemmistöä. Meillä pitäsi minun mielestäni saada kaksikielinen sivistynyt piiri lisääntymään. Suomalaisten pitää oppia paremmin ruotsia ei kouluopetuksen lisäämisellä, vaan käytännöllisellä harrastuksella.

Tämä kaikki koskee ulkopoliittisia suhteita ja sentähden presidentin toimialaa. Minä en tule tässä suhteessa antamaan perään niin kauan kuin olen presidenttinä. En tule suostumaan mihinkään, mikä heikentää suhteita pohjoismaihin ja vähentää sympatiaa pohjoismaissa.

Kekkonen sanoi olevansa samaa mieltä. Menee Ruotsin bondeförbundetin vuosikokoukseen. Virolainen menee Belgiaan ja Simonen Lontooseen, engl. yhdistyksen kokoukseen. Täten suhteet länteen päin, kun on riittävästi pidetty huolta itään päin.

Minä sanoin: Se on oikein hyvä."

* * *

Johannes Virolainen tuo maanhankintalain kielipykälään mielenkiintoisia näkökulmia:

"Sodan jälkeen vuonna 1945 säädettyyn maanhankintalakiin Paasikivi ajoi läpi erityisen kielipykälän, jonka mukaan ruotsinkielisissä ja kaksikielisissä kunnissa, joissa ruotsi oli enemmistön kieli, kunann kielisuhteet saivat asutuksen johdosta nousta enintään 2 %:lla. Tämä tietysti rajoitti suomenkielisten karjalaisten sijoittamista useisiin uudenmaan rannikon sekä turun ja Porin läänin eräisiin kuntiin."

Karjalalaiset kalastajat olisivat halunneet perustaa Pernajaan ns. Merikoivisto-nimisen kunnan. Lakialoitteen perusteluissa huomautettiin, että Perjajassa oli seitsemän suurmaanomistajaa, jotka omistivat yhteensä yli 9000 hehtaaria maata ja lisäksi laajoja vesialueita. Merikoivistoon voitaisiin sijoittaa sekä siirtokalastajia että menetetyn Suomenlahden rannikon viljelijöitä. Aloite kuitenkin hylättiin.

"Ruotsinkielinen väestö katsoi tämän aloitteen vääräksi, jopa sopimattomaksi, koska siinä yritettiin jakaa vanha ruotsalaispitäjä ja siten heikentää ruotsalaisen väestön perinteisiä asuinsijoja."

"Paasikivi piti ikävinä sellaisia puheenvuoroja, joissa me karjalaiset vuosina 1945–50 arvostelimme ruotsalaisen maan suojelemista karjalaisten asutukselta. Mutta meille kysymys oli myös hyvin vaikea, sillä mitä vähemmän etelästä saatiin maata, sitä pohjoisemmaksi karjalaisia oli asutettava."

"Kiivas taistelu ruotsalaismaan suojelemiseksi siirtokarjalaisilta kyllä suurin piirtein onnistui 1940- ja 1950-luvuilla, vaikka 1950-luvulla jo eräät ruotsinkielisetkin maanomistajat alkoivat pitää sitä "Helsingin herrojen keksintönä". Mutta kun 1960-luvulla alkoi maan itä-, keski- ja pohjoisosien väestön "invaasio" etelään, eivät ruotsalaisalueetkaan tältä hyökkäykseltä säästyneet. Sellaiseet ruotsinkielisen väestön "linnoitukset" kuin Espoo, Kirkkonummi, Helsingin maalaiskunta, Sipoo, Porvoon seutu ja myös suuri osa läntisen Uudenmaan ruotsalaisalueita suomalaistuivat muutamassa vuodessa. Silloin ei kukaan enää puhunut "kielipykälästä", jolla olisi estetty näiden alueiden teollistaminen ja suomalaisten työntekijöiden siirtyminen suurteollisuuden palvelukseen."
Johannes Virolainen, Karjalaiset Suomen kohtaloissa, s. 309–311


Siirtoväen suhtautumista ruotsinkielisen väestön erikoiskohteluun tutkittin 1949.
Siirtoväen asutuspolitiikan eri vaiheet, […], ovat nostaneet siirtoväen tajuntaan etualalle monen keskustelua ja erimielisyyttäkin aiheuttaneen kysymyksen toisensa jälkeen, jotka sitten taas vuorollaan ovat häipyneet taka-alalle. Eräs tällainen kiistakysymys, joka aikanaan herätti paljonkin väittelyä ja erimielisyyttä, oli siirtoväen mahdollinen sijoitus ruotsinkielisille alueille. Tämän johdosta kysyttiin ”yleistiedustelussa -49” sekä siirtoväeltä että sen vastaryhmältä, paikkakuntalaisilta: ”Olisiko Teidän mielestänne ollut oikeudenmukaista (periaatteessa oikein) vai epäoikeudenmukaista (periaatteessa väärin), että siirtoväkeä olisi sijoitettu myös ruotsinkielisille alueille?”

Tähän kysymykseen saatujen vastausten käsittelyssä todettiin, että kysymys olikin käsitetty kahdella eri tavalla. Toiset oivat ajatelleet oikeudenmukaisuutta siirtoväen itsensä kannalta, toiset ruotsinkielisten kannalta. Edelliset olivat vastanneet ”epäoikeudenmukaista” ja perustelleet käsitystään sillä, että kielivaikeudet ja ruotsinkielisten epäystävällisyys ja vastenmielisyys siirtoväkeä kohtaan tekisivät karjalaisten elämän siellä tukalaksi. ”Et olisi pitänyt sijoittaa. Kansa siellä on suorastaan vihamielistä siirtoväelle, joten siellä ei olisi hyvä olla. ”Ei ruotsalaisille seuduille. Ne ovat kylmäsydämisiä.” ”En miel sille anna kannatusta. Ei meikäläiset sovi sinne. Ne on nii ylpeitä paikkakuntia ja sitte se kieli.”

Ne taas, jotka näkivät asian ensisijaisesti ruotsinkielisiä koskevana, vastasivat ”oikeudenmukaista”. Yleisimmin perusteltiin näitä vastauksia Suomen kansalaisten yhtäläisten oikeuksien ja velvollisuuksien periaatteella. Melkein yhtä yleinen oli se perustelu, että kalastajaväestölle olisi ollut turvattava elämisen mahdollisuudet rannikkoseudulta ja että ruotsinkielisten asuma-alueilla olivat parhaat maat. Jos niitä olisi otettu, ei karjalaisten olisi tarvinnut mennä korpia raivaamaan. Viimeksi mainittu perustelu esiintyi yleisimmin kylmien tilojen asukkaitten vastauksissa. ”No kyllä (oikeudenmukaista), samaa kansaahan ne on ja samaa isänmaata, kieli vain eroaa. Ja sitä paremmalla syyllä kun he omistavat parhaat seudut. Tietysti siellä olisi enemmän hankauksia, mutta jos kyläkunnittain olisi sijoitettu, kyllä olisi mennyt.” ”Oikeudenmukaista, kielirajat eivät saa olla esteenä velvollisuuksissa.” ”Onkos ne sitte parempii ihmisii. Se ruotsalaisten säästämine on ajant karjalaiset korpee.” ”Olis se niin mukavaa ollut, että myöskin ruotsalainen vähemmistö olisi ottanut enemmän osaa maanluovutukseen, heillä on niin hyvät maat. Se on niin nopoa, että kaikki vapaaehtoiset kaupatkin puretaan juuri sen kulttuurikysymyksen takia. Kun meidänkin piti luopua kulttuuristamme, olisihan heidänkin pitänyt. Ne ruotsalaiset saavat aina oman tahtonsa läpi, ihmeen hyvin todellakin joka kerta. Vaikka heidän kieli onkin niin tärkeä, olisi sen hyvin voinut sulattaa. Puhuvathan ne kaikki suomea, jos vain haluavat. Ei se kieli ole niin tärkeä, kun Suomi on isänmaa.”

Vaikka esitetyn kysymyksen vaillinainen sanamuoto sai haastateltavat käsittämään sen kahdella eri tavalla, vastauksista voidaan siltikin tehdä se tärkeä johtopäätös, että yhdenkään siirtokarjalaisen mielestä siirtoväen sijoittaminen ruotsinkielisille alueille ei olisi ollut ruotsinkielisiä kohtaan epäoikeudenmukaista.

Siirtoväki katsoi ruotsinkielisiä tarpeettomasti säästetyn maanluovuttamisessa. Ja siirtoväen omalta kannalta katsottuna vastauksista heijastui sen oma tukala asema: ”suo siellä, vetelä tiällä, kuivua ei kussai”. Täällä oli joko liian pieni tila taikka kylmä tila, ruotsalaisalueella olisi parempi maa, mutta ”kylmempi sydän”.

Ruotsinkielisten maanluovutuksensa vastikkeeksi valtiolle maksama raivaus ei siirtoväen parissa näytä saaneen sen suopeampaa vastaanottoa. Maaseudun erikoistiedustelussa tuli näkyviin, että ns. ruotsalaisraivaus oi herättänyt yleistä tyytymättömyyttä. Ne, joille sitä oli myönnetty, moittivat tehtyä työtä huonoksi, hitaaksi ja tekijöitä laiskoiksi. Toiset, jotka olivat jääneet siitä osattomiksi, olivat katkeria jaon epätasaisuudesta ja puolueellisuudesta: ”Ruotsalaisraivausta ei olisi pitänyt jakaa vain yksille. Ois joka tila pitänyt saaha sitä ainakin yksi hehtaari.”

Kun samat siirtoväen ruotsalaisalueille sijoitusta koskevat kysymykset esitettiin paikkakuntalaisille, vastaukset jakautuivat tällöinkin kahtia. Paikkakuntalaiset, varsinkin maata luovuttaneet, näyttivät katsovan tätä asutuspoliittista kysymystä jyrkemmin kuin siirtoväki, koska aina 90 prosenttia maata luovuttaneista piti siirtoväen sijoittamista ruotsinkielisille alueille oikeudenmukaisena. Siirtoväen vastaava suhdeluku oli vain 72 prosenttia. On luonnollista, että paikkakuntalaiset tunsivat tämän asian kipeämpänä kuin siirtoväki, koska he tunsivat joutuvansa tavallaan ruotsinkielisten sijasta luovuttamaan maataan siirtoväelle.

”Erikoistiedustelussa -49” kysyttiin Perttelissä ja Lapinlahdella samaa asiaa, vaikkakin hiukan toisin sanoin. Vastausten jakaumat eivät olennaisesti poikkea yleistiedustelun tuloksesta. Kuitenkin näyttävät paikkakuntalaiset Lapinlahdella pertteliläisiin verrattuna osoittavan enemmän myötätuntoa siirtoväkeä kuin ruotsinkielisiä kohtaan, mikä johtuu ilmeisesti siitä, että vastaajien joukossa on varsin vähän niitä, jotka itse olivat joutuneet luovuttamaan maata.

Ne perustelut, joita paikkakuntalaiset esittivät mielipiteittensä tueksi, olivat hyvin samantapaisia kuin siiirtoväenkin esittämät. Paikkakuntalaisetkin vaativat ”tasapuolisuutta kaikkien suomalaisten kesken, jotta katkeruus vältettäisiin”, sillä ”eihän maa kysy kyntäjän kieltä”. Varsinkin kalastajaväestöä olisi ammattinsa takia pitänyt sijoittaa rannikolle, maanviljelyssiirtoväki ”soppii tok asumaan nuissa korvissakkii, joissa ei ennen ollut mitään ihmisiä”. Myös paikkakuntalaisten vastauksista heijastuu mielikuva ruotsinkielisten tylyydestä ei vain siirtoväkeä, vaan kaikkia suomenkielisiä kohtaan.

Paikkakuntalaisissakaan ei ollut ketään, joka olisi pitänyt siirtoväen sijoittamista ruotsinkielisille alueille ruotsinkielisiä kohtaan epäoikeudenmukaisena. Näin näitten kahden vastaryhmien mielipiteet tuntuvat tällä kertaa yhdistyvän samansuuntaisiksi. Edut ovat yhteiset.
Heikki Waris, Vieno Jyrkilä, Kyllikksi Raitasuo, Jouko Siipi,
Siirtoväen sopeutuminen. Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta, s. 151 –155. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki 1952.


Maanhankintalain toimeenpanoasetus

Kun hallitus antoi tammikuussa 1945 maanhankintalakiesityksensä se oli samalla asettanut toimikunnan laatimaan kyseisen lain toimeenpano-ohjeita. Toimikunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin maatalousministeriön asutusasiain (ASO) ylijohtaja Veikko Vennamo. Mietintö valmistui kolmisen viikkoa MHL-asetuksen jälkeen 21.6.1945.


Siirtoväen asutustoiminnan "pääesikunta".
ASOn toimisto- ja jaostopäällikköjen koko-
us. Pöydän päässä ylijohtaja Veikko Venna-
mo.
Kuva: Karjala elää uusilla asuinsijoillaan/
Osvald Hedenström


Eduskuntavaalien jälkeen SKDL oli tullut mukaan Paasikiven uuteen, kolmen suuren hallitukseen, jonka keskeiseksi kysymykseksi tuli kiista maanluovutusasteikoista. Paasikivi ei ollut halunnut lakiin luovutusasteikkoa, vaan eduskunnan maatalousvaliokunta oli ehdottanut sen liittämistä toimeenpanoasetukseen.

Kun asiaa käsiteltiin hallituksen istunnossa 2.6.1945, Paasikiven kanta jäi tappiolle äänin 9–7. Kommunistien ja kahden sosiaalidemokraatin lisäksi Paasikiveä vastusti oikeusministeri Urho Kekkonen Maalaisliitosta. Voitolle päässeet ministerit vaativat kaikenlaisten yksityismaiden pakkolunastusta koskevien rajoitusten poistamista. Paasikiveä kannattaneisiin ministereihin kuului Eemil Luukka, joka halusi siis luovutusasteikkojen sisällyttämistä asetukseen.

Paasikivi toimi presidentin sijaisena, kun asetusehdotus tuli presidentin esittelyyn. Hän allekirjoitti kuitenkin toimeenpanoasetuksen, vaikka luovutusasteikkojen puuttuminen "merkitsi hänestä Suomen poistumista oikeusvaltioiden joukosta", Hannu Immonen kirjoittaa. Paasikivi saneli hallituksen pöytäkirjaan lausuman, jossa hän sanoi pelkäävänsä, että asetuksen soveltamisessa esiintyisi epätarkoituksenmukaisuuksia ja epäsuotuisia seurauksia. Paasikivi ei katsonut voivansa olla hyväksymättä ehdotusta, vaan vahvisti sen.

Päiväkirjassaan Paasikivi kuittasi asian verekseltään 2.6.1945: "Huono tuli!"

Luukka itse kertoo Maalaisliiton veteraanihaastattelussa (1963) suhtautumisestaan kielikysymykseen ja maanhankintalain ruotsalaispykälään seuraavasti:
– Karjalaisilla ei oikeastaan ollut kielikysymyksiä ruotsin kielen takia. Me olimme tottuneet siihen, että ruotsin kieli oli meidän väestä pois (tarkoittanee: – ruotsinkielisiä karjalaisia ei juuri ollut) siinä ei mitään hankaluuksia ollut. Tosin Viipurissakin sanottiin olleen neljä virallista kieltä. Ruotsi, saksa, venäjä ja suomi. Viipurissakin sitten suomi viimeksi saavutti suurimman paikan.
– Tuntuu vähän oudolta tämä kielikysymysjärjestely, mikä 30-luvulla oli esillä; karjalaisethan joutuivat sitten kokemaan tämän jouduttuaan sodan jälkeen evakkoon Ruotsiin eri paikkakunnille. Karjalaiset kertoivat, että 1944 syksyllä kun heidät sijoitettiin ruotsalaiselle alueelle, niin he tulivat erinomaisen hyvin juttuun ruotsinkielisen väestön kanssa.
– Mutta sen jälkeen kun ruotsalaiset kansakoulunopettajat ja papit pääsivät vaikuttamaan asiaan, niin silloin karjalaisten asiain kohtalo huononi.
– Syksyllä 1944 oli suuria vaikeuksia saada mieliala nousemaan, kun tuota .. oli siinä silloin kansanedustaja Hesbakka (po. Hästbacka) mukana.

Kaino Repo muisteli Luukan tulleen kuitenkin toimeen Hästbackan kanssa.
– Kansanedustaja Hästbacka oli oikein ränä mies: ‘Ei sitä kukaan muu osaa käsitellä ku Luukka.. Se rauhottuu, ku Luukka taputtaa harteille’, kerrottiin yleisesti.

Eemil Luukka otti karjalaisten sijoittamiseen ja maanhankintaan jatkuvasti kantaa, hän vaati, että maansa menettäneet saisivat mahdollisimman nopeasti oman tilansa. Eemil Luukan poliittiset vastustajat, myös omassa puolueessa, syyttivät häntä siitä, että esimerkiksi muolaalaiset saivat uudet tilat maan parhailta viljelysseuduilta, Lounais-Hämeestä.

"Nyt on Karjala menetetty ja karjalaiselle talonpojalle on luotava uusi tulevaisuus. Se voi tapahtua vain siten, että hänelle annettaan nopeasti oma tila, elinkelpoinen tila sellaisesta ympäristöstä, mikä vastaa hänen entisiä olosuhteitaan. ... Me käsitämme kaikki, että itsenäisinä eläneet karjalaiset talonpojat eivät ryhdy eikä heitä saa yrittääkään painaa maatyöläisten ja muonamiesten epäitsenäiseen asemaan.

Heille on luotava taloudellisesti itsenäisten yrittäjien asema. Viljelysolosuhteet eivät maamme eri osissa ole suinkaan yhtäläiset, vaan ne ovat eteläisissä ja lounaisissa osissa paremmat kuin muualla. Asutustoiminnan painopisteen täytyy olla maan eteläisissä ja lounaisissa osissa.

Asutusta ei pidä lähteä levittämään liian kauaksi pohjoiseen ja liian karuille maille. Tätä ei ole vaatimassa asuinkaan vain asuttavan väestön oma etu, vaan myös yleiset maataloutemme rakenteeseen ja vastaiseen kehitykseen liittyvät näkökohdat.

Siirtoväen mieliala on siinä määrin kärjistynyt, että sen odotusaikaa ei ole varaa pitkittää ja sen oikeutettuja toivomuksia jättää täyttämättä.

Yhteiskunnan etu ja maalaisliiton poliittinen asema vaativat, että puolueemme tekee asutuskysymyksen myönteisen ja kiireellisen ratkaisun hyväksi kaiken mikä tehtävissä on", Luukka kirjoittaa päiväämättömässä puheessaan sodan jälkeen.
KUUNTELE:
Karjalan Liiton paneeli-ilta Karjalatalossa 18.04.1980.
Kirsti Penttinen.
(1980, materiaalinauha)
(9:20 ohjelma)

"Olin useinmiten yksin ratkaisuissa,
koska esimiesteni, siirtoväen ministerien
oli ylläpidettävä poliittisia suhteita,
ja vaikeissa tapauksissa oli parempi,
että minusta tuli syntipukki kuin että
ministeri olisi joutunut vääistymään.
Tämä yhteistoiminta oli erityisen hyvää
Eemil Luukan kanssa", Vennamo sanoo
nauhalla. (kohta 2'44 - 3'06)

Siirtokarjalaisten ja rintamamiesten sodanjälkeistä
asutustoimintaa on arvosteltu mm. siitä, että syntyneet
tilat olivat pieniä ja monesti jo alkujaan elinkelvottomia.
Kun ahdinkoon ajautunut pienviljelijä 1960-luvun lopulla
alkoi protestoida asemansa parantamiseksi, hän joka tapauk
sessa turvautui asutustoimintaa käytännössä johtaneen Veikko
Vennamon perustamaan Suomen Maaseudun puolueeseen.
Vuonna 1980 Vennamo kertasi Karjalan Liiton paneli-illassa
aikaansaannoksiaan maatalousministeriössä.

Ohjelmasarjan on koonnut Jukka Lindfors.
http://www.yle.fi/multifoorumi/arkki/zgo.php?z=20031219165086925148


Luukka innosti puheissaan siirtoväkeä olemaan eristäytymättä, hän kannusti karjalaisia aktiivisuuteen monin eri tavoin. Puheessaan 10.3.1946 Luukka korosti, että siirtoväellä on edellytyksiä "vallata itsellemme elintilaa ja kehitellä vakituisia toimeentulomahdollisuuksia varsin monilla toimialoilla." Hän kehotti ryhtymään itsenäiseksi yrittäjäksi, maanviljelijöitä erikoistumaan "eräitten ravintokasvien ja vihannesten, jopa kukkienkin kasvattamiseen", kannustaa eri alojen ammattiväestöä hankkimaan itselleen työtä, kehottaa omakotitalojen rakentamiseen ja opiskeluun. "Uuden ammatin oppiminen ei ole niinkään suuri konsti kuin mitä aluksi luulee. Rohkeutta siihen vain tarvitaan."

Luukka oli optimistinen: "Tulevaisuutta ei tarvitse eikä ole syytä katsoa mustien silmälasien läpi. Ne jotka sen tekevät myrkyttävät oman elämänsä ja saattavat raskaan painon ympäristöönsäkin. Murjottaminen ei kuulu karjalaiseen luonteeseen. Rohkeasti on käytävä vaikeuksiin käsiksi.

Ei saa eristäytyä, kokoontuminen ja järjestäytyminen ovat parhaimpia keinoja meidän yhteisten asioittemme hoitamiseen heikompien veljiemme ja sisariemme henkiseen ja moraaliseen tukemiseen."

* * *

Luukan arkistomateriaalin joukossa on runsaasti puheenrunkoja, joissa hahmotellaan ja pohdiskellaan karjalaisten ongelmien ratkaisuja.
– Karjalan heimo luo uusia kasvoja sodanjälkeiselle Suomelle, rakentaa uusia taloja, perkaa uusia viljelyksiä ja poistaa rappiotilojen häpeää; luo uusia liikkeitä, luo työllään ja uutteruudellaan suomalaisen työmiehen mainetta.
– Poistaa ystävällisyydellään ja sovittelevalla käytöksellään yhteiskunnallisia epäkohtia ja sovittaa niitä.
– Karjalainen sopii rikkaan kuin köyhänkin pariin.
– Karjalaisten työ hävittää kyllä maatyöläisten ja muonamiesten kulttuuria. Joensuun tapaukset jo aikansa eläneiden sammuvien sukujen kulttuuria, jotka elävät menneisyydessä, maalaiskirkonkylien ja pikkukaupunkien pienporvarien kulttuuria, niiden jotka vaistomaisesti vastustavat uusien liikkeiden tuloa, rusthollarien kulttuuria jonka ympärille näkyy töllinmäkikulttuuri.
– Karjalaisen on vaalittava myöskin henkistä kulttuuria. Uusien talojen pihapuolet järjestettävä, kotien sisäpuoli tehtävä viihtyisäksi ja kotien talouspuoli pantava kuntoon. Kotien kirjastoon hankittava teoksia ja seinille taideteoksia, raanuja ja ryijyjä oman perheen ompelemia. Matot lattioille ja huonekalut omaa työtä.

* * *

Yhtenä tärkeimpänä lähiaikojen tehtävistämme on meidän heimomme osallistuminen kunnalliseen elämään uusilla asuinpaikoillamme. Tulevan joulukuun alussa ovat kunnallisvaalit. Ensimmäiset, joihin siirtoväki suuremmissa joukoin vasta pääsee mukaan. On muistettava asia, joka on pitkien sotavuosien aikana päässyt unohtumaan, että tavallinen kuntalainen voi vaikuttaa kotikuntansa asioihin vain vaalilipun kautta äänestämällä haluamiaan henkilöitä kunnallisiin luottamustehtäviin.
– Tämä on nyt kaksin verroin tärkeämpi meille karjalaisille. Me kun tarvitsemme kunnallisia elimiä, ja jos niiltä puuttuu henkilö- ja asiatuntemusta, niin asiat eivät tule juuri parhaimmalla tavalla hoidetuksi.

Luukka korosti myös karjalaisen henkisen perinnön tärkeyttä.
– Ei ole eristäytymistä vaan karjalaiset tapamme, karjalainen kielemme ja karjalaiset järjestömme ja karjalainen isiltä peritty elämänviisaus ja sopeutuvaisuus oleviin oloihin ovat itse kunkin meistä tunnusmerkkinä ja ohjeena. Karjalaisuutemme on meidän ehkä itsemme sitä tietämättämmekin suuresti keventänyt kulkemaamme taivalta ja se on ollut mielle yhdysside joka on liittänyt heimomme jäsenet näissä ankarissa kohtaloissa yhteen enemmän kuin koskaan ennen.
– Vain yksimielisinä pysyen me voimme edustaa sellaista voimaa jonka avulla voimme kaikissa paikoissa saada äänemme kuuluville ja oikeutemme valvotuksi.

(Puhe ennen joulukuun kunnallisvaaleja 194? Hämeenlinnassa 17.8. ja Villähteessä 7.9)

* * *

Joka härällä kyntää se härästä haastaa. Joka käsittelee siirtoväen asioita arkipäivisin ei pääse niistä pyhänäkään vapaaksi.
– Ei saa eristäytyä, turmiollisista juuri karjalaisille itselleen, kun ollaan hajallaan, vailla naapurien tukea ja turvaa.
– Lähtiessämme pois rakkaalta rajaseudultamme saimme mukaamme karjalaisen heimon parhaat perinteet. Saimme mukaamme rajaseudun väestölle ominaisen, vaikeuksiin sopeutuvan mielenlaadun, henkisen joustavuuden, valoisan elämänkatsomuksen ja rohkean tulevaisuudenuskon. Näitä perinteitä on meidän edelleen kehitettävä ja vaalittava. Näiden perinteiden turvin me selviydymme parempiin oloihin. Meidän on kaikkine niin yksityisten henkilöiden kuin koko heimonkin uskottava siihen ja toimittava niin että isänmaamme nyt alkavana rauhan aikakautena kykenee tarjoamaan Karjalan paljon kärsineelle väestölle ja koko kansallemmekin nykyistä paremman tulevaisuuden.

(15.4.1946 Karjalan Liiton kokous työväentalossa)

* * *

Kun puhutaan siirtoväen ja paikallisväestön välisistä suhteista niin silloinkin puhutaan vain suuripiirteisesti, usein harvoja vastakohtaisuuksia suurennellen ja yleistäen.
– Näin ei saisi tapahtua ainakaan siirtoväen ja paikallisväestön suhteita selvitellessä. Asiat olisi otettava yksityiskohdittain henkilöittäin perheittäin ja paikkakunnittain.
– On olemassa ihmisiä jotka elämällään, puheillaan sekä teoillaan kohottavat ja nostattavat kanssaihmistensä mieliä ja on olemassa toisia, jotka masentavat ja tekevät kanssaveljiensä ja sisariensa elämän entistä katkerammaksi. Näitä molempia on sekä siirto- että paikallisissa.
– Koettakaamme me täällä juhlissa olijat niin siirtoväki keskenään kun paikallisväestökin kunnissa jokapäiväisessä elämässämme olla toisillemme hyviä naapureita ja uskollisia ystäviä sillä siitä on meille iloa ja hyötyä sekä henkisesti että aineellisesti.
– Hoitakaamme jokaisesta uudesta karjalaisesta kodista, jokaisesta parempaan kasvukuntoon saatetusta pellosta, jokaisesta kunnollisesti tehdystä ja uurastetusta työstä, sillä ne kaikki ovat saavutuksia jotka osaltaan auttavat kansakuntamme pääsemään nykyistä parempaan tulevaisuuteen.

(Ilmeisesti juhlissa Ypäjällä)


Muolaalaisten uusi elämä alkoi
Lounais-Hämeessä


Muolaalaisten Seura r.y. perustettiin Toijalassa 7.8.1948.

MV VILHO SINTONEN (Kylmäkoski)

MV MIKAEL RÄMÖ (Forssa)

RAKENNUSTARKASTAJA REINO TOIKKA (Somero)

MV VILHO SEPPÄNEN (Somero)

KARTANONOMISTAJA TERTTU SAGULIN (Somero, Långsjö)
Entisten muolaalaisten haastattelut on julkaistu vuonna 1988 ilmestyneessä Muolaan
pitäjäseuran 40-vuotisjulkaisussa. Kuvat ja teksti ovat Pertti Toukkarin.
– Alkuperäisteoksessa ei ole haastateltujen kuvia.

Työ paras lääke ikävään

Muolaalaiset hajaantuivat sodan jälkeen pääosin Lounais-­Hämeeseen. Suurin osa perheistä asutettiin maalaiskyliin, omille perheviljelmille. Muolaalaisille lohkotut tilat olivat yleensä hyviä, pellot parhaasta päästä. Lounais-Suomen viljapitäjissä oli hyvä aloittaa uutta elämää.

Kun oma tila oli joskus vuosienkin odottelun jälkeen saatu, alkoi kiihkeä jälleenrakentamisen kausi. Menetetyn koti­seudun kaipuu ja haikea ikävä purettiin rakentamiseen, uuden pellon raivaukseen. Työ oli parasta terapiaa. Nyt, neljän vuosikymmenen jälkeen, moni vanhan polven muolaalainen tekee tiliä sodanjälkeisistä ajoista. Menneisyys hahmottuu­tuu pelkistettynä, historian suuret linjat piirtyvät mielen sopukoissa. Harva tuntee katkeruutta, mutta kuitenkin mie­len pohjalla on yhä kaipuuta jonnekin jo kauan sitten mene­tettyyn, selittämätöntä, outoa ja kummallista juurettomuutta.

Ympyrä on sulkeutumassa. Pieniä tiloja yhdistellään. Nuoret ovat siirtyneet kaupunkeihin leveämmän leivän toivossa. Vanhat muolaalaiset asuvat rivi- ja kerrostaloissa kirkonkylissä, taajamissa, kaupungeissa.

Monelle elämän neljä viimeistä vuosikymmentä ovat olleet kipeää aikaa. Harva on kokonaan päässyt irti ahdistavista kokemuksistaan. Menetetty koti, Muolaa, Karjala – kaikki tuo on jättänyt jälkensä. Toisille sopeutuminen lounais­hämäläiseen todellisuuteen on onnistunut paremmin, toi­sille huonommin.

Muolaalaisten Seuran arvo tunnustetaan yleisesti. Se on ollut ja on yhä arvovaltainen yhdysside ja heimoperinteen vaalija. Seuran toiminnan jatkuvuuteen uskotaan, koska nuoret ovat lähteneet viemään perinnettä eteenpäin; riittävän aktiivi­sesti ja laajalla rintamalla? sitä on vielä vaikea arvioida.

Seuran toimintamuotojen kehittämistä pidetään tärkeänä. Uudet ideat tuovat uusia ihmisiä. Aktiivisten ihmisten varassa on seuratyön tulevaisuus.



Vilho Sintonen – viimeinen Muolaan
kunnanvaltuutettu


Vilho Sintonen kotonaan Kylmäkoskella
syksyllä 1987.
Pertti Toukkari


Maanviljelijä Vilho Sintonen (s. 1901) on vanhimpia Muo­laalaisten Seuran aktiivijäseniä. Hän elelee yksikseen oma­kotitalossaan parin kilometrin päässä Kylmäkosken kes­kustasta.
– Vaimo kuoli vuonna 1986 ja poika on tietokonealalla Espoossa, Vilho kertoo. Maat möin kunnalle vaimon kuole­man jälkeen. Ikä ei Vilhoa paina. Mies on vireä, askel kevyt, äly terävä kuin partaveitsi.
– Mie seuraan tätä maailmanmenoa lehdistä, radiosta ja televisiosta, Vilho tuumii syyskesän sunnuntaina vanhan Jokihaaviston kartanon puiston reunassa. Katselee vanhoja lehmuksia, miettien elämänsä rikasta kulkua.

Kartano toimi sodan jälkeen siirtoväen "kokoamiskeskukse­na"; kylään muutti Lavolan ja Viholankylän muolaalaisia 16–17 perhettä. Talvisodan aattona Vilho oli Muolaan työvelvollisuuslauta­kunnan puheenjohtajana evakuoimassa väkeä, korjaamassa viljaa ja keräämässä karjaa Oinaalan, Muolaan ja Ilveksen kylistä. Evakkoon oli lähdettävä nopeasti.
– Sain nimismieheltä käskyn aamuyöllä, että kahdeksaan mennessä kyläläisten on oltava määrätyssä paikassa. Käve­lin aamuhämärissä kylän ympäri. Katsoin, kun koti pantiin palamaan. Panin vielä radion maakuoppaan monien mui­den tavaroiden mukana. Samaan kuoppaan pantiin myös vanhat Muolaan maalais­liiton kunnallisjärjestön paperit. Nyt samaiset asiakirjat ovat Vilhon piironginlaatikossa.

Talvisodan jälkeen Sintoset joutuivat Loimaan Kojon­kulmalle. Vilho toimi huoltojohtajana. Lasta ei vielä per­heessä ollut. Jatkosodan aikana palattiin takaisin Muolaa­seen. Vilho oli esikunnassa hoitamassa yhteisiä asioita.

Ennen sotia maahan kaivetusta maakuopasta löytyivät kosteuden tuhoamat tavarat. Kunnal­lisjärjestön paperit kuitenkin säilyivät. Ja näistä selviää muun muassa se, miten Eemil Luukka valittiin kansanedustajaehdokkaak­si.
– Äyräpään miehillä oli oma mies, Juho Kaukinen, mutta Luukka lopulta meni läpi, Vilho näyttää asiakirjanipun pöytäkirjaa.

Vilho oli kunnallismies, monen muun muolaalaisaktiivin tavoin.
– Mie olen Muolaan kunnanvaltuuston viimeinen elossa oleva jäsen. Juoseppi [Jooseppi] Tuusa kuoli 6–7 vuotta sitten.


Forssan Lehti 22.6.1944

Ja kesällä 1944 oli taas lähdettävä. Jatkosodan jälkeen meno oli samanlaista kuin aikaisemminkin. Vilho jäi eva­kuointiesikuntaan, joutui Punkalaitumelle. Edessä olivat siirtoväen huoltojohtajan tehtävät.
– Se oli vastuullinen paikka. Piti majoittaa vieraita ihmisiä. Mutta hyvin kaikki meni; täytyy olla kiitollinen, että siirto­laisten asiat hoidettiin tehokkaasti jo ylemmissä portaissa.

Olit kärhämien sovittelijana?


– No niitä nyt ei paljon ollut. Yleensä sopeuduttiin melko hyvin uusiin oloihin. Joku joskus teetti vähän työtä, mutta siihen se jäi. Ei erityisempää sattunut. Mukavaa ei asumi­nen toisten nurkissa ollut. Mutta elettävä oli.




Kylmäkoskella Vilho alkoi rakentaa uutta elämää keväällä 1946, kun Jokihaaviston kartanosta alettiin lohkoa karjalais­tiloja.
– Mie sain 15 hehtaaria peltoa. Ne olivat kuitenkin huo­nossa kunnossa, maat kynnetty moneen kertaan, bakteeri­toiminta lopussa, Uudenkirkon maamieskoulun käynyt Vilho kertoo ammattimiehen äänellä.
– Aloin parantaa maita. Ja kun heinän sain kiinni, niin siitä se lähti. Vuoroviljelyllä. Kaksi vuotta viljalla ja sitten heinäl­le.

Työtä riitti. Piti rakentaa, tehdä ties mitä. Vilho valittiin kun­nanvaltuustoon, kahdesti kirkkovaltuustoon. Yhteismetsän johtokunnan puheenjohtajanakin hän oli parikymmentä vuotta monen muun luottamustoimen lisäksi.

Entä katkeruus, tunsitko sitä kun Karjala oli menetetty, lapsuudenmaisema iäksi kadonnut?

– Kaipuu oli aluksi kova. Jos olisin päässyt lähtemään takai­sin Muolaaseen, niin huomispäivänä olisin pakannut tava­rat. Jokaiselle jäi ikävä...
– Ja kun karjalaisia sattui yhteen, niin puhe kääntyi heti entisiin aikoihin. Kotiseutua muisteltiin. Jos olisi vapaaehtoi­sesti muutettu, ei siinä mitään, mutta pakkolähtö harmitti.

Vilho arvostaa Muolaan pitäjäseuran työtä. Hän toimi seuran tilintarkastajana 36 vuotta.
– Pari vuotta sitten jäin pois. On hyvä saada tilalle nuorem­pia.

Vilhon mielestä seura on ennen muuta muolaalaisten yhdysside. Se on virallinen elin, sen kannanotoilla on arvo­valtaa. Seuran toiminnan näkyvin osa on tietysti pitäjä­juhlien järjestäminen.
– Pahasti pelkäsin, että juhlat kuihtuvat pois. Mutta nyt näyttää taas siltä, että nuoria on tulossa mukaan. Hyvä näin. Itse käyn juhlilla niin kauan kuin jaksan, vaikka Forssassa 1987 en enää omanikäisiäni tavannutkaan.

Muolaalaisten panos Kylmäkosken kunnalliselämässä on ollut huomattava. Karjalaisuus on rikastuttanut elämän­menoa yleensä. Ja mikä tärkeintä, paikkakuntalaiset ottivat siirtolaiset vastaan hyvin,
– Ei meitä syrjitty. Minäkin jouduin heti yhteisiin tehtäviin. Mutta erilaisia ihmiset täällä ovat. Hämäläinen ei ole niin vilkas kuin meikäläinen. Eikä murretta aina ymmärretty, vanaria ei Kylmäkoskella tunnettu, Vilho naurahtaa.





Maanviljelyksestä luopuminen oli Vilholle kova paikka. Kun jatkajaa ei omasta perheestä löytynyt, maat oli myy­tävä kunnalle.
– Jonkun vuoden pidin niitä vuokralla. Sitten möin pois. Mutta maamies Vilho on sielultaan. Kun kylvöaika tulee, on pakko mennä pellolle potkimaan multaa, aistimaan maan tuoksu. Jotenkin elämä tuntuu nyt turhalta, kun ei enää voi olla työssä mukana...

Onneksi muuta puuhaa riittää. Vilholla on harrastuksia. Tuvan seinillä riippuu taitavasti ja antaumuksellisesti maa­lattuja tauluja. Eläkevuosien ratoksi hän palauttaa mieleen menneisyyttään sivellin kädessä kankaan äärellä. Vilho esittelee mielellään taulujaan. On kuvaa kadonneesta koti­seudusta ja monesta muusta aiheesta.
– Tässä on taulu vaimovainajastani, Vilho sanoo miette­liäänä.





Mikael Rämö:

"Sanoista tekoihin"

Rämö oli Muolaalaisten Seura r.y:n
puheenjohtaja 1975–82



Mikael Rämö Forssan kodissaan
syksyllä 1987.
Pertti Toukkari


Mikael Rämö (s. 1915) on pitäjänneuvos. Moiniemen kylästä kohtalo heitti miehen monien vaiheiden jälkeen Forssan Kaikulaan. Mikael on vanhempi kuin Suomen itse­näisyys. 72 vuotta ja rapiat päälle on ikää kertynyt, kun Mikaelin kanssa muistellaan menneitä paritalon kauniissa olohuoneessa. Ja mikä on muistellessa. Vaimo kantaa keittiöstä piirakkaa ja muuta herkkua pöytään. Mikaelin muisti pelaa, ja puhu­janlahjojakin rutinoituneella kunnallismiehellä on vaikka muille jakaa. Moiniemen kylästä Rämön laaja suku on kotoisin. Esi-isät asuivat siellä jo 1700-luvulla.
– Kylä oli hyvää viljelysaluetta. Peruna oli tärkein tulon­lähde. Kalaa saatiin Salmenjoesta ja Vuoksesta. Tahvo ja Hilma Rämön yhdestätoista lapsesta jäi eloon kah­deksan: kuusi poikaa ja kaksi tyttöä. Mikael haavoittui Kyyrölässä talvisodan taisteluissa helmikuussa 1940. Kolme luotia lävisti reiden.

Rämön perhe oli talvisodan jälkeen evakossa Mel­lilässä. Penninkulman koululla oli 50 karjalaista uutta alka­massa. Sieltä matka jatkui Nousiaisiin.
– Saimme hyvän vastaanoton, sillä olimme kylän ainut evakkoperhe. Eikä Mellilässäkään Juuri ristiriitoja ilmennyt.
– Nousiaisissa emännät toivat lauantaina lämpimäisiä, Mikael muistelee.

Nousiaisista tie vei Tammelaan Mustialan koulutilalle, sieltä takaisin Muolaaseen syksyllä 1941. Mikael pistäytyi armei­jasta lomalle kotikyläänsä itsenäisyyspäivän aattoiltana. Isä oli Muolaassa, muu perhe vielä Tammelassa.
– Ukot elivät venäläisten tekemässä talossa Johannes Höl­tän talon raunioilla. Se oli elämäni kylmin yö. Paita märkänäyritin nukkua, kun seinänraoista tuuli puski sisään. Isä oli tullut Muolaaseen hakkaamaan metsästä rakennuspuita. Eläminen oli tärkeämpää kuin itse työnteko: oli palattu takaisin juurille.

Mikael Rämö oli jatkosodassa esikuntapatterin vääpelinä. Ja evakkoonlähtö tuli taas nopeammin kuin osattiin arvata.
– Meillä oli ruotsinkielinen adjutantti, lupsakka mies Turusta. Pyysin päästä lomalle, mutta hän sanoi: 'Minä en anna sinulle lomaa. Suomi ei koskaan peräänny Kivenna­valta. Vammelsuun linjaan luottivat. Mutta kun venäläinen valtasi Kanneljärven kylät, niin sitten alkoi adjutanttikin uskoa. Ja pääsin lomalle. Imatralta ei enää ollut menemistä kotiin. Muolaa oli evakuoitu. Joutsenossa sitten tapasin per­heeni. Isä lähti karjan kanssa länteen. Junassa tultiin Tartti­laan. Kuurilassa purettiin tavarat vaunusta.



Forssan Lehti 8.7.1944



Lopulliseen sijoituspaikkaansa Forssaan Rämöt pääsivät kesällä 1946. Peräjoella kului kolme vuotta. Kuudesta vel­jeksestä koulutettiin kaksi. Neljälle hankittiin maatila.
– Itse muutin Jokioisille Jänhijoen kylään Humppilan rajalle vuonna 1949. Se oli vanha torppa, peltoa 16 ja metsää 10 hehtaaria.

Mikael kotiutui nopeasti Jokioisten kartanosta lohkotulle tilalleen. Välit paikallisiin asukkaisiin pysyivät hyvinä.
– Tämä johtui siitä, että yksityiset ihmiset eivät joutuneet luovuttamaan siirtolaisille alueitaan. Jokioisten kartanon omisti valtio. Siinä oli ennen sotia kymmenisen tuhatta heh­taaria maata.






Siirtoväen vastaanotto

Lounais-Hämen kaikissa pitäjissä ei tällä erää ole ollut siirtoväkeä, koska eräät seudut ovat olleet varattuja vastaisia tarpeita varten. Mutta nyt kun Pohjois-Suomenkin asukkaiden on pitänyt lähteä kodeistaan, Lounais-Häme saa lisää siirtoväkeä.

Karjalaisella siirtoväellä ei ollut Lounais-Hämeestä vuosilta 1939–1941 yksinomaan mieluisia muistoja. Hämäläinen jäykkyys ja halu elää yksin omissa oloissaan tuotti silloin alkuaikoina eräitä ikävyyksiä. Mutta sitä mieluisampaa oli panna merkille, että kun täällä karjalaisiin totuttiin, ei omia pieniä rasituksia enää muistettu, ja aika yleisesti siirtoväkiin myös ystävystyttiin. Eron hetkellä, varsinkin ilmeni myös sellaista anteliaisuutta, joka ei hämäläiselle ole jokapäiväistä, ja monet ystävyyssuhteet ovat jatkuneet tähän asti.

Tällä kertaa Suomen hätä on vielä suuempi kuin ensimmäisenä siirtoväkikautena. Kodeistaan pois siirrettyjä on neljännesmiljoonaa enemmän kuin 1939–1940, ja isänmaamme vapaa alue on käynyt entistä pienemmäksi. Kun nyt on kaikin voimin ja keinoin pyrittävä siihen, että rasitukset ja vaivat tasataan, jotta koko kansa jaksaisi olla yksimielinen ja kestävä ja uskossaan luja, niin yhdessäkään talossa, joka joutuu ottamaan pakolaisia vastaan, ei saa alkuunkaan esiintyä itsekkyyttä eikä kylmäkiskoisuutta. Siirtoväen täytyy saada tuntea tulevansa kuin veljen kotiin, jossa ei auttamisenhalu riipu pakosta eikä anteliaisuus rahasta. Suomen kansan täytyy nyt esiintyä kuin suuri sovinnollinen perhe, sillä meidän voimamme on yksimielisyydessä, ja arvonanto Suomen itsenäisyyttä kohtaan Länsimaissa riippuu paljon siitä, että me osoittaudumme sisäisesti lujaksi valtioksi kovien koettelemusten hetkellä.

Lounais-Hämeellä on hyvä kulttuurimaine. Se edellyttää myös ymmärtäväistä ja uhrautuvaa mieltä sodan uhreja kohtaan. Ja uudesta siirtoväestä lounaishämäläiset varmaan saavat pian hyvän käsityksen.
Forssan Lehti 23.9.1944



Mutta ynseätäkin kohtelua Mikael sai kokea evakkotaipa­leellaan.
– Joku vuosi aikaisemmin anoin Forssassa ollessani vuok­ramaata parin hehtaarin verran yhdeltä isännältä. Soitin naapuritaion puhelimesta, että maata pitäisi nyt antaa. Isäntä sanoi, ettei tipu aariakaan, vaikka hän hyvin tiesi, että on turha valittaa vuokratoimikunnan päätöksestä; se oli lainvoimainen heti.
– Naapuritalon isäntä kun kuuli keskustelun, sanoi silloin minulle, että hän antaa sen maan. Tämä oli evakkoajan myönteisin kokemus. Miehellä itsellään oli pikkutila, kym­menisen hehtaaria, Mikael muistelee.
– Sain sitten kuitenkin oman tilan, joten en tarvinnut tätä vuokramaata olleenkaan.

Muolaan pitäjäseuran toimintaan Mikael lähti mukaan alusta alkaen. Puheenjohtajakautenaan hän ajoi aktiivisesti museohanketta Forssaan, ja Lounais-Hämeen museon yhteyteen perustettiinkin Muolaan osasto. Alkoi valokuvien ja muun materiaalin kerääminen. – Siellä on nyt kuvia puoli­sen tuhatta, samoin Muolaan seurakunnan kalleudet lukuu­nottamatta ehtoollisvälineistöä, jotka ovat Toijalassa.

Muolaalaisten Seura oli aluksi väestön taloudellisten asioi­den ajaja. 50-luvulla alettiin puhua jo kulttuuriharrastuksis­takin. Haluttiin, että muolaalaiset paneutuvat yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
– Toiset siirtolaiset tahtoivat vetäytyä syrjään. Minä kuiten­kin edustin toista linjaa: on vaikutettava kotipaikkakuntansa asioihin mahdollisimman tehokkaasti. Lounais-Hämeessä muolaalaiset olivat aktiivisesti mukana heti alusta lähtien. Karjalaisseurat pitivät siirtolaiset koossa. Ja paikkakuntalai­setkin alkoivat vetää meitä mukaan kunnallisiin rientoihin puoliväkisin.
– Jo ensimmäisissä sodanjälkeisissä kunnallisvaaleissa kar­jalaiset olivat ehdokkaina. Meikäläiset olivat pääasiassa maalaisliittolaisia, kokoomuksen kannattajia ja sosiaalide­mokraatteja. Kommunisteja ei juuri joukosta löytynyt.

Mikael Rämö korostaa, että karjalaisten vaikutuksesta yhteiskunnalliset erot pienenivät huomattavasti Lounais­Hämeessä.
– Luokkaerot olivat täällä ennen sotia vielä melkoiset. Isännät ja torpparien jälkeläiset kuuluivat eri kastiin. Nyt juopa alkoi umpeutua, kun itsetietoiset ja itsenäisyyteen tottuneet karjalaisviljelijät olivat vaikuttamassa asioihin. Myös poliittiset voimasuhteet kääntyivät monissa kunnissa karjalaisten valtuutettujen astuttua kunnalliseen elämään.

Rämö haluaa pitäjäseuran paneutuvan aktiivisesti muun muassa muolaalaisten sodanjälkeisten vaiheiden tutkimiseen. Kyselytutkimuksia ja elämäkertatietojen kartoittamishank­keita tulisi hänen mielestään tukea aktiivisesti.
– Nyt alkavat olla viime hetket käsillä. Ne muolaalaiset, jotka tietävät Karjalasta jotain, ovat jo niin vanhoja, että pitäisi toimia nopeasti. Monilla muisti alkaa olla siinä pis­teessä, etteivät tiedot ole enää luotettavia.

Tietojen luotettavuudesta Mikaelilla on monta hersyvää esimerkkiä.
– Nauratti, kun luin kirkollisen kansanperinteen keruun tuloksista. Niissä oli aivan vääriä tietoja. Esimerkiksi kirkkoherra Rapelin valinta muistettiin yksimieliseksi. Todellisuudessahan jouduttiin äänestämään kaksi kertaa. Tämä vain esimerkkinä siitä, miten muisti voi pettää, Mikael hymähtää.

Nuorten aktiivisuuteen Mikaelkin luottaa. Nuoret on vedet­tävä mukaan toimintaan. Koulutettuja ja valistuneita ihmisiä tarvitaan, kun pitäjänseuran toimintaa vireytetään. Omien juurien etsiminen ja tutkiminen kiinnostaa nuoremman polven karjalaisia. Mikael uskoo muolaalaisuuden pysyvän mielessä myös järjestettäessä sukukokouksia, kyläkokouk­sia, luokkakokouksia.
– Kuusaan koululaiset ovat kokoontuneet, ja Taaperniemen kyläkin piti kokouksen keväällä 1987 Humppilassa. Seura­toiminta tarvitsee uusia ajatuksia, tuoreita ideoita. Mutta pelkällä tuumailulla ja suunnittelulla ei pitkälle potkita. Tar­vitaan myös innostuneita ideoiden toteuttajia ja talkoo­henkeä.
– Muolaalaisten Seuran johtokunnassa puhutaan aina innokkaasti eri asioista, mutta kun on toiminnan aika, niin huomataankin, että monet ajatukset jäävät käytännössä puheen asteelle. Aikaa ei tunnu riittävän yhteisille hank­keille.

Kolmasti Mikael on käynyt kotiseudullaan sodan jäl­keen.
– Viimeksi oltiin vuonna 1979, Mikael muistelee ja etsii laati­kosta valokuva-albumeja. Näyttää kuvia omalta pellolta, Kyyrölästä ja Valkjärveltä.



Reino Toikka ­ asutti siirtolaisia Somerolla

Muolaalaisten Seura r.y:n
puheenjohtaja 1982–84



Reino Toikka pitäjäseuran johtokunnan ko-
kouksessa 1989. Oikealla puheenjohtaja
Kauko Nikkanen.
Pertti Toukkari


Tuomas ja Ida Toikan kolmas lapsi, Reino, syntyi vuonna 1917 Nurmiin kylässä Muolaassa. Ei se tosin virallisesti Nurmiin kylä ollut, vaan Toikat asuivat kolmen pienen kylän, Kurkelan, Leirilän ja Heikkilän yhtymäkohdassa. Talvisota heitti Toikat Turun läänin Koskelle. Sieltä väli­rauhan aikana Reino joutui jälleen armeijaan ja edelleen rintamalle.
– Olin hyökkäysvaiheen aikana Kannaksella. Sitten meidät siirrettiin Itä-Karjalaan. Äänislinnan valtauksen aikana haa­voituin ja loppuvaiheessa jouduin taas Kannakselle.

Sodan jälkeen toisella evakkomatkalla Reino tuli Punkalaitumen kautta Somerolle.
– Olin maanviljelyskoulun käynyt maanviljelysteknikko ja sain määräyksen maanlunastuslautakuntaan. Se vel­voitti siirtymään tänne.

Somerolla Reino Toikka teki elämän­työnsä. Rakennustarkastajan tehtävistä hän jäi eläkkeelle muutama vuosi sitten. Maanlunastuslautakunnan siirtoväen edustajana Toikka oli näköalapaikalla, joutui seuraamaan pitkälti yli kahden tuhannen siirtolaisen sijoittamista Some­rolle uuden elämän alkuun. Somero oli kartanoiden ja suur­tilojen pitäjä. Karjalaiset pääsivät maan parhaille viljelyseu­duille.
– Somerolla muodostettiin tiloja hyvin paljon, koska luovu­tusprosentti oli progressiivinen. Täällä oli paljon viljelys­kelpoista maata. Ja kun siirtolaisille perustettiin yhteismet­sä, niin kotimetsää ei tarvinnut luovuttaa yhtä paljon kuin muualla. Siksi tiloja pystyttiin muodostamaan enemmän.
SOMERO SIJAISKÄRSIJÄ SIIRTOVÄEN SIJOITTAJANA

Someron kunta on kohtuuttoman suureksi käyneen siirtoväkirasituksen takia lähettänyt sisäasiainministeriön siirtoväenosastolle kirjelmän, jossa se anoo helpotuksia siirtoväen huoltomenoista koituviin kustannuksiin. Kun saimme kirjeen jäljennöksen käytettäväksemme ja kun siitä käy selville eräitä mielenkiintoisia asioita, julkaisemme sen.

Someron kunnassa on siirtoväkeä harvinaisen runsaasti verattuna moniin muihin Suomen kuntiin, jotka alueittensa puolesta ovat Someron kunnan suuruusluokkaa. Someron kunnassa oli kuluvan vuoden (1948) huhtikuun alussa entisen Viipurin läänin siirtoväkeä yhteensä 2 556 henkeä ja inkeriläisiä 31. Tämä määrä ei kuitenkaan tule olemaan lopullinen, sillä ennakkotietojen mukaan pitäisi kuntaan vielä tulla lisää noin 100 perhettä.

Paitsi suoranaisia siirtoväelle maksettuja avustuksia siirtoväen takia on kunnalle aiheutunut monessa muussakin muodossa menoja sekä huomattavaa verotulojen alenemista.

Someron kunnasta on jouduttu luovuttamaan siirtäväelle vuoden 1947 loppuun mennessä 267 tilaa, joissa on yhteensä peltoa 2 268 hehtaaria, luonnonniittyä 39 hehtaaria ja metsämaata 3 220 hehtaaria. Maan luovuttaminen jatkuu vielä parhaillaan ja asukkaanottolautakunnan antamien ennakkotietojen mukaan Someron kunnasta joudutaan luovuttamaan siirtoväelle maata noin 10 000 hehtaaria.

Kun kaikki tämä on eräissä tapauksissa verovapaata aina viiteen vuoteen saakka, joutuu Someron kaltainen suuri maanviljelyspitäjä kärsimään tavattomasti myönntetyistä verovapauksista ja kunnallisverorasitus on kuluvana ja seuraavina vuosina yhä suuremmassa määrin siirtymässä paikkakuntalaisten maksettavaksi.

Samaan aikaa kun siirtoväki vapautetaan veroista kunnalle, joutuu kunta kuitenkin pitämään huolta mm. koulujen laajentamisesta. Tällä hetkellä siirtoväestä on alle 16-vuotiaita lapsia 1 432 ja inkeriläisiä lapsia 16. Someron kunnan 18 koulua tyydyttäisivät hyvin oman väen tarpeen, mutta siirtoväen lapsien tulo on tehnyt ne ahtaiksi. Tähän mennessä on tehty aloite kolmen uuden koulun rakentamisesta. Kunta joutuu siirtoväen takia ottamaan myös neljä uutta keskussairaalapaikkaa. Kunnan omistaman maatilan pellot ovat suurimmaksi osaksi joutuneet siirtoväelle.

Edellä olevaan lausuntoomme viitaten anomme, että sisäasiainministeriö ei siirrä miltään osalta Someron kunnan rasitukseksi siirtoväen huollon menojen maksua. Kunnan mielestä asian lopullinen päättäminen tulisi siirtää siihen saakka, kunnes nähdään, miten paljon tänne lopullisesti tullaan sijoittamaan siirtoväkeä ja miten heikkoja yksilöitä he taloudellisesti tulevat olemaan.
Forssan Lehti 30.7.1948

* * *

Somero-lehti siteerasi 30.7.1948 Forssan Lehden juttua, johon tuli 13.8.1948 Esa Toikan vastine:

"SOMERO SIJAISKÄRSIJÄNÄ?

Someron lehdessä heinäkuun 30 päivänä olleen kirjoituksen johdosta, joka oli lainattu Forssan lehdestä ja, jonka kirjoittaja ei ollut viitsinyt edes nimeään kirjoituksen alle laittaa, pyytäisin siirtoväen puolesta asiaa muutamalla sanalla valaista: Someron kunnassa on kyllä paljon siirtoväkeä, se myönnettäköön, mutta ei kumminkaan niin paljon kuin kirjoituksen kirjoittaja väittää olevan. Somerolla asuvan siirtoväen kokonaismäärä on kansanhuollossa korttianomusten perusteella laaditun luettelon mukaan ainoastaan 1991 henkeä, joka on varmasti tarkin luettelo mitä kunnassa on olemassa, sillä tämä ei perustu minkäänlaisiin luulotteluihin, sillä yleisostokortin omaa jokainen henkilö.

Siirtoväen huoltoavustusta nautti ainoastaan kesäkuun maksuluettelon mukaan 36 henkeä, joille maksettu rahamäärä oli yhteensä 51.900:- markkaa jotka kaiki on tähän saakka maksettu valtion varoista, eikä kunnan.

Mitä sitten tulee veronmaksu puoleen, niin pyytäisin huomauttaa, ettei kirjoittaja ollut kai tarpeeksi tutustunut siirtoväen maksamiin maksuihin liikkeen harjittajien ja palkkaa nauttivien osalta, jotka maksavat veronsa saman mittapuun mukaan kuin paikallisetkin asujat, ja näitä on Somerolla hyvin runsaasti.

Eniten ihmetyttää allekirjoittanutta, kun kirjoittaja käsittelee kunnan puunkulutusta. Kirjoituksen henki antaa sen käsityksen, ettei Somerolla ole ennen siirtoväkeä lämmintä tarvittukaan, sillä tässä mainittu 5000m3 puunkulutus on leimattu siirtoväen osalle kokonaan, joten se silläkin aiheuttaisi menona 2 mk jokaista kunnan veroäyriä kohti. Tietämäni mukaan ei siirtoväen johdosta ole ollut erikoisempaa puunkulutusta muualla kuin aikoinaan siirtoväen huoltotoimistossa, jonka silloinkin maksoi kaikki valtio, eikä kunta.

Mitä sitten tulee muihin yleisiin laitoksiin kuten kouluihin, kunantoimistoihin, sairaaloihin, y.m niin eiköhän näitä rakennuksia olisi jouduttu lämmittämään yhtäpaljon, vaikkei siirtoväkeä Somerolla oltasi nähtykään.

En ensinkään halua väittää, etteikö meistä olisi oma vastuksensa mutta emmehän omasta tahdostamme ole halunneet kodeistamme lähteä toisten vaivaksi ja rasitukseksi. Tämän vuoksi pyytäisinkin kirjoituksen kirjoittajaa ja asiaa toisin ajattelevia vertaamaan itsensä siirtoväen tilalle, siitä alkaen kun olisitte oman kotinne oven kiinni painaneet, silloin ette olisi varmasti julkisen sanan palstoille tällaista kirjoitustannekaan tarjonneet.

Tapahtunutta emme saa tapahtumattomaksi ja sempä vuoksi joudumme olemaan toisten heimoveljien alueella, kun nämä alueet ovat meidän jättämyksillämme jälelle jääneet. Tästä johtuen toivoisin omasta sekä koko siirtoväen puolesta, että yhteisymmärrys paikallisen ja siirtoväen välillä päivä päivältä lisääntyisi ja lujittuisi.

Tunnustaa täytyykin, että välit ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olleet harvinaisen hyvät. Mutta tällaisilla kirjoituksilla pistetään ikäänkuin puukolla siirtoväen sydämeen, joka puolestaan joutuu ajattelemaan, että koko paikallinen väestö olisi kirjoittajan takana. Me toimme mukamnamme kyllä kaikki hyvät, sekä huonot, kuten teilläkin on joukossanne.

Puolestani loppukoon sanomalehdissä ajatusten vaihto, mutta jos kirjoituksen kirjoittaja haluaa asiasta pitemmälle keskustella, niin olen valmis puolestani, joten sovitaan vain aika ja paikka ja ilman minkäänlaista riitaa tuodaan asiat esille puolin sekä toisin.

Parhainta yhteisymmärrystä toivottaen!

Esa Toikka."
Somero 13.8.1948



Maanluovutus ei käynyt aina kivuttomasti. Jotkut suvut oli­vat hyvinkin hanakoita valittamaan. Tosin Reino Toikan mielestä suurempia kahinoita somerolaisten maanluovutta­jien kanssa ei ollut. Koska kaikki perustui maanhankintala­kiin, peli oli selvä.
– Piti kylmästi ottaa tietty linja, jota aikoi noudattaa ja pitää siitä kiinni.

Maan luovuttaminen oli monille isännille erittäin kova paikka. Lakia ei olisi mielellään hyväksytty sellaise­naan. Kysymys oli kuitenkin eräässä mielessä Suomen itse­näisyydestä: yhteiskuntarauhan vuoksi oli tärkeätä saada siirtolaiset nopeasti työhön käsiksi. Maa antoi silloin leivän suurelle osalle karjalaisia.
– Maanhankintalaki vuodelta 1945 oli sekä poliittisesti että käytännöllisesti välttämätön. Loppujen lopuksi asiassa meneteltiin viisaasti, vaikka joskus näytti suorastaan mielet­tömältä lähteä pirstomaan isoja tiloja.

Karjalaistilat muodos­tettiin Somerolla etupäässä takamaille, ja niihin liitettiin vil­jelyskelpoista maata.
– Siihen aikaan oli vielä elintarvikkeista pulaa, ja näin saa­tiin elintarvikeomavaraisuus nopeasti paranemaan, vaikka päinvastaistakin ennustettiin. Suomeen ei tullut nälkä, vaikka tiloja jaettiin. Siirtolaisten mielialat olivat sodan jäl­keen toivottomat, kun maansaanti viipyi luvattoman pit­kään. Ihmisillä oli kova halu päästä käsiksi työhön.
– Toivottomuus tietysti lisäsi koti-ikävää. Ilmeisesti osa kantaväestöstä toivoi, että karjalaisista olisi saatu hal­paa työvoimaa. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt meikäläi­siä, rengeiksi ei haluttu lähteä.

Paikkakuntalaisten mahtitalonpoikien asenne karjalaiseen siirtoväkeen säilyi moitteettomana harvoja selkkauksia lukuunottamatta. Kantaväestön ja siirtolaisten välillä oli kui­tenkin viileää etäisyyttä, erityisesti alkuaikoina 40-luvun lopulla.
– Täällä on ollut perinteisesti kirjoittamattomia sääntöjä. Yli 60 hehtaarin talolliset olivat 'kunnon ihmisiä'. Siitä alas­päin olevat kuuluivat vähän kuin toisen luokan kansalaisiin. Suurtilalliset seurustelivat toistensa kanssa. Ensimmäisenä päivänä kutsuttiin pitoihin ison talon väki, toisena pientilalli­set ja kolmantena muonamiehet.
– Kysyin joskus, mistä tällai­nen perinne johtuu. Ei ihmisen arvo riipu siitä, mitä omis­taa; onhan tilan voinut vaikka periä. Minulle sanottiin, että jo se, että pystyy pitämään hallussaan maata, vaikka sen olisi perinytkin, on osoitus hyvästä ja arvostettavasta ihmi­sestä.
– Karjalainen siirtoväki vierasti tällaista ajattelutapaa. Sitä pidettiin omituisena ja epäoikeudenmukaisena. Kan­naksella kylän suutari oli yhtä arvostettu kuin suurimman talon isäntä. Mitään eroa ei ollut, Reino Toikka sanoo.

Maanlunastuslautakunta toimi Somerolla viitisen vuotta. Tosin suuri osa siirtoväestä oli asutettu jo vuonna 1947. Reino Toikka kiittelee karjalaisia kansanedustajia maan­hankintalain toteuttamisesta. Puolueisiin katsomatta edusta­jat toimivat yhdessä siirtoväen aseman ymmärtäen.
– Ja kun maapaikka oli saatu, alkoi heti vimmattu työ. Yötä päivää painettiin, rakennettiin ja raivattiin. Silloin olivat jo koneet apuna, tosin paljon tehtiin myös käsipelillä. Somerolle syntyi monia karjalaiskyliä. Yhteistyötä ei viljeli­jöiden kesken juuri ollut, karjalaseuran toiminta sen sijaan oli vilkasta.
– Omilla tiloilla aherrettiin, eikä paljon jäänyt aikaa muille harrastuksille. Rakentamista haittasi tarvikkeiden puute. Ei ollut sementtiä eikä nauloja. Lupien hakemisessa kului aikaa. Maanviljelysseuran rakennusmestarin toimistosta myönnettiin esimerkiksi naulaluvat.

Reino Toikan isä oli kuollut jo ennen sotia. Mutta äiti oli vielä tarmokkaasti mukana, kun perhe aloitteli uutta elä­mää Jaatilan kylässä.

Ottiko äitisi raskaasti Karjalan ja oman kodin menetyksen?
– Kyllä aluksi, mutta se alkoi unohtua, kun hän näki. että elämän mahdollisuudet aukeavat täälläkin. Työ sitoi ajatuk­set, se antoi uskoa ja luottamusta. Karjalaan liittyvät muistot unohtuivat sen myötä helpommin.

Itse olit silloin parhaassa iässä, kolmekymppinen.
– Olin aamusta iltaan työssä, se vei kaikki ajatukset. Ymmärtääkseni olin realisti, en haaveillut takaisinpaluusta. Kuuntelin ja luin poliitikkojen puheita, ja rivien välistä saa­toin aavistaa, ettei Karjalaan ole enää paluuta.

Maanhankintalakia on myös arvosteltu ankarasti, nyt ja 40 vuotta sitten.
– Kokonaisuutena karjalaisten asuttaminen oli Suomen kannalta hyvä asia. Ensinnäkin karjalaiset saatiin heti työ­hön, joten meistä ei tullut alkoholisteja tai pomminheittäjiä. Meidät saatiin raivaamaan maata, ja näin maan elintarvike­tilanne parani nopeasti. Rakennukset tehtiin omalla työlläomasta metsästä saadusta puutavarasta, joten siinäkään mielessä ei ole mitään menetetty. Jos nyt pientilat yhdisty­vät taas naapuritalon tiluksiin, se on hyvä asia. Kehitys on tapahtunut luontevasti.
– Nykyään on vaikea kuvitella. kuinka kova maannälkä sodan jälkeen ihmisillä oli. Kun ehdotin joskus 70–80-vuo­tiaille ukoille, että eiköhän jo kannattaisi harkita muutakin kuin maanviljelystä, niin miehet vain uhkuivat intoa: ei mis­sään tapauksessa.
– Tuhansien karjalaisten asuttaminen Somerolle sodan jäl­keen muutti monella tavalla paikallisia tapoja. Jäyhä hämä­läinen talonpoikaispitäjä sai piristävän ruiskeen vilkkaista karjalaisista. Uudet ja oudot tavat näkyivät ruokapöydässä, puheeparressa, maanviljelysmenetelmissä ja monessa muussa. Karjalaisten ja somerolaisten nuorten solmimat avioliitot alettiin hyväksyä vähitellen normaaliin elämään kuuluvina ilmiöinä.
– Myös Someron kunnalliselämä muuttui. Vasemmistoenem­mistöinen valtuusto tuli reippaasti porvarilliseksi. Somero­laisen konsensuspolitiikan edellytykset luotiin 50-luvun al­kuun tultaessa. Karjalaiset saivat nopeasti luottamustoimia, lautakuntien puheenjohtajina oli karjalaisia suhteellisesti enemmän kuin väkiluku edellytti.
Karjalaiset olivat vielä vuoden 1953 kunnallallisvaaleissa mukana omana ryhmänään, ja valtuustoon valittiin 4 karjalaisten edustajaa. Porvarit voittivat vaalit selvästi 18–13. Maalaisliitto sai 10 ja yhtynyt porvaristo 4 paikkaa. SKDL löi SDP:n selvästi: kommunistit saivat 8 ja demarit 5 edustajaa Someron kunnanvaltuustoon.


Someron kunnallisvaalien tuloksista
raportoi Somero-lehti.
Somero 31.101953


* * *

[Eduskuntavaaleissa vasemmistopuolueiden kannatus alkoi heiketä 1948 vaalien jälkeen. Ennen sotia (1936,1939) SDP:n kannatus oli Somerolla 46–47 %. Vuonna 1945 sosiaalidemokraatteja ja kommunisteja äänesti 56,1 % ja vuoden 1948 vaaleissa 50,53 %. 1951 vasemmiston kannatus romahti (43,7 %), ja trendi jatkui 1954 (41,2 %).]


Reino Toikka on ollut aktiivisesti mukana seuratyössä alus­ta lähtien. Hän oli perustamassa Someron Karjalaisseuraa [Someron karjalaiset ry.]. Toikka on myös Muolaan pitäjäseuran perustajajäseniä. Seuran puheenjohtajana hän toimi vuosina 1982–1984.
– Karjalaisjärjestöjen lopullista vaikutusta on vaikea selvit­tää. Aluksi kun maapalstaa odotettiin, yhdistys- ja seuratoi­minta oli tärkeä henkireikä. Voitiin keskustella yhteisistäasioista. Muolaalaisten Seuran luonteeseen vaikutti paljon Eemil Luukka. Muolaa-juhlat ovat hänen vaikutuksestaan vakavahenkisiä, esimerkiksi lauantai-illan kokous on hen­gellinen. Sunnuntain ohjelma on taas kultturipainotteinen.
– Jotkut ovat tästä olleet toistakin mieltä. Itse olen kuiten­kin juhlien perinteellisen ilmeen kannalla, sillä se on osoit­tautunut hyväksi ja toimivaksi.

Kevennyksiä ei siis tarvita?

– Täytyy seurata tilannetta. Jos mukaan saadaan nuorisoa, joka kaipaa jotain uutta, asiaa täytyy harkita. Mutta toistaiseksi meillä on vielä mukana paljon Kannakselta muutta­ neita, jotka kaipaavat enemmänkin hengen ravintoa kuin tanssia. En pysty suoralta kädeltä esittämään mitään uusia ideoita pitäjäseuran toimintaa silmällä pitäen.
– Minusta juh­lat on järjestetty hyvin. Meidän on kuitenkin tarkasti seurattava, mitä yleisö toivoo. Mielenkiinto muolaalaisuutta koh­taan on pidettävä vireänä. Ja Muolaa-juhlat pitää järjestää siten, että ihmiset pitävät niitä tärkeinä, jonne kannattaa lähteä.

Entä nuoret?

– Niin. Säännöt sanovat selvästi, että Muolaa-seura on pe­rustettu Muolaasta muuttaneiden yhdyssiteeksi. Vasta tois­sijaisesti seura on tarkoitettu heidän jälkeläisiään varten. Nuorten toiveita on seurattava ja tehtävä niistä tarpeelliset johtopäätökset, Reino Toikka tuumii.

MAANHANKINTALAIN (1945) TOTEUTUMINEN SOMEROLLA JA SOMERNIEMELLÄ (79. MAANLUNASTUSLAUTAKUNNAN ALUEELLA) 27.6.1945–31.5.1950

SIIRTOVÄEN SIJOITUSSUUNNITELMA Maatalousministeriön asutusasiainosasto (ASO) oli korkein asutustoimintaa johtava viranomainen. Sen tehtävänä oli laatia siirtoväen sijoitussuunnitelma. Vuoden 1944 lopulla asutusasiainosasto pyysi tiedot kunnallislautakunnilta kaikista Suomen Kunnissa olevista yli 10 hehtaarin suuruisista tiloista. Näiden tietojen perusteella tehtiin laskelmat asutukseen saatavasta maatalousmaasta. Viljelykelpoisen maan määrä saatiin selville tätä tarkoitusta varten asetettujen pitäjäntoimikuntien tutkimusten perusteella.

Laskelmat valmistuivat vuoden 1945 toukokuun loppuun mennessä. Kun Karjalan Liitto ja siirtoväenasiain neuvottelukunta olivat antaneet siitä lausuntonsa, hyväksyi maatalousministeriö 29.6.1945 siirtoväen yleispiirteisen sijoitussuunnitelman. Tämän suunnitelman perusteella asutusasiainosasto laati tarkemman kyläsijoitussuunnitelman, jonka laadinnassa se käytti hyväkseen myös jokaisesta siirtokunnasta valitun edustajiston asiantuntemusta. Hoitokunnat lähettivät kyläsijoitussuunnitelmansa 23.7.1945 mennessä ASO:lle, joka vahvisti lopullisen kyläsijoitussuunnitelman 3.9.1945.

Kyläsijoitussuunnitelman periaatteena oli sijoittaa siirtoväkeen kuuluvat maanhakijat uskontonsa, kielensä ja entisten asuinpaikkojensa yhtenäisyyden perusteella samoihin asutusryhmiin ja sellaisille alueille, jotka luonnonolosuhteittensa puolesta lähinnä vastasivat niitä alueita, missä he aikaisemmin asuivat. Sijoitussuunnitelma koski vain maansaantiin oikeutettua siirtoväkeä ja siitäkin ehdottomana vain varsinaisia maanviljelijöitä, jotka olivat viljelys- tai asuntoviljelystilojen saantiin oikeutettuja.

Someron kuntaan määrättiin sijoitettavaksi seuraavat Muolaan pitäjän kylät: Harvola, Hattula, Heikkilä, Kirkkoranta, Kurkela, Lattula, Muolaa, Koirala, Leirilä, Pällilä, Retukylä, osa Telkkälästä ja Turulila. Uudeltakirkolta Somerolle tuli siirtoväkeä Kirstinälästä, Sinkkolasta, Lahdenperästä, Päätilasta, Lampiälästä, Neuvolasta, Kirjavalasta, Myttyniemestä ja Airikkalasta. Somerniemelle sijoitettiin Muolaan pitäjän Vesikkalan kylä sekä osa Telkkälästä.

MAANSAAJAT

Maanhankintalain mukaan maata saavalle siirtoväelle asetettiin tiettyjä ehtoja. Oikeus maan saantiin kuului henkilöille, jotka tilan tai tilanosan omistajina, haltijoina, koeviljelijöinä tai pitkäaikaisina vuokraajina olivat saaneet toimeentulonsa kokonaan tai osaksi maataloudesta tai joilla erityisellä asuntotontilla oli ollut valmiina tai rakenteilla oman perheen asunto.

Pitkäaikaisen sodan olosuhteet olivat tehneet lisäksi välttämättömäksi hankkia maata myös sotainvalideille, sotaorvoille ja sotaleskille sekä heidän perheilleen. Näiden lisäksi laki määritteli maansaantiin oikeutetuiksi perheelliset rintamasotilaat.

Laajan asutusreformin vaarana oli luoda uutta tilatonta väestöä. Tämän vuoksi oli asutustoimenpiteiden johdosta tiloiltaan pois joutuneilla työntekijöillä ja vuokramiehillä oikeus saada maata. Myös ennestään liian pienille tiloille voitiin eräin ehdoin antaa lisämaata.

Siirtoväellä oli yleensä etuoikeus maansaantiin. Etuoikeus koski kuitenkin vain viljelys- tai asuntoviljelystilan saajia. MHL:n mukaan voitiin perustaa viljelys-, asuntoviljelys-, kalastus- ja asuntotiloja, asuntotontteja, yhteismetsiä ja laidunalueita sekä hankkia jo olemassa oleviin tiloihin lisäalueita ja erottaa sekä yksityis- että yhteiskäyttöön maatalouden kannalta tarpeellisia erillisiä alueita. Pääsääntönä oli, että viljelystilaan erotettiin niin paljon maatalous- tai maatalouskelpoista maata, että keskikokoinen perhe voi saada siitä ainakin pääasiallisimman toimeentulonsa, yleensä kuitenkin enintään 15 muunnettua peltohehtaaria. Tilaan oli liitettävä tarpeellinen metsä, ja puuttuvat viljelysmahdollisuudet voitiin korvata antamalla metsää enemmän.

Lain mukaan syntyivät seuraavat tilalajit:

MAATALOUSTILAT
viljelystilat peltoala 6–15 hehtaaria
asuntoviljelystilat peltoala 2–6 hehtaaria

ASUMUSTILAT
asuntotila: peltoala – 2 hehtaaria
asuntotontti: kokonaispinta-ala enintään 2000 neliömetriä

HALLINTASOPIMUSTILAT
Siirtoväki oli ylivoimaisesti suurin maansaajaryhmä. Kaikesta hallintasopimusteitse luovutetusta maasta se sai yli 5.290 hehtaaria, eli noin 77 prosenttia. Suurin osa siirtolaisten hallintasopimuksista (248 tilaa 255:stä) ajoittuu vuosille 1946–1948.

Siirtoväki sai enimmäkseen maataloustiloja (4/5). Kylmille tiloille asutettiin 30 karjalaisperhettä. Maatalousmaan määrä oli lautakunnan alueella noin 2.820 hehtaaria. Somerolla maatalousmaan osuus oli noin 40 % ja Somerniemellä 25.

Maatalouskelpoista maata (raivauskelpoista) luovutettiin noin 16 % kokonaismaa-alasta. Luovutetun metsämaan osuus oli Somerniemellä 62 % ja Somerolla noin 44 %.

MUUT MAANSAAJAT
Sotainvalidien, sotaleskien, perheellisten rintamamiesten, tilalta poisjoutuneiden työmiesten, vuokramiesten sekä lisäalueiden saajien solmimia hallintasopimuksia tehtiin yhteensä 188 kappaletta. Jaetusta kokonaispinta-alasta em. maansaajat saivat noin viidenneksen; pellon osuus oli noin kolmannes.

Rintamasotilaiden hallintaan tilat ja tontit siirtyivät suurimmaksi osaksi vuoden 1949 aikana ja sen jälkeen. Viimeisen puolentoista vuoden aikana hallintasopimuksia solmittiin 60 kappaletta.

Kaikista rintamasotilaille myönnetyistä alueista noin puolet oli asuntotiloja ja –tontteja; viljelys- ja asuntoviljelystilojen luku oli 47. Somerolla rintamamiehet solmivat lähes 40-prosenttisesti asumustilojen hallintasopimuksia, kun vastaava luku Someroniemellä oli noin 21.

Somerolla entisiltä tiloiltaan poisjoutuneet työ- ja vuokramiehet sekä lisäalueiden saajat saivat 18 ja Somerniemellä 8 maatalous- ja asumustilaa. Näistä suuri osa, 17, oli maataloustiloja. Somerolaisten haltuun saamien alueiden kokonaispinta-ala oli noin 255 hehtaaria, josta peltoa oli noin puolet. Somerniemellä valmista peltoa jaettiin noin 28 hehtaaria, ts. 29 % ja metsää noin 61 hehtaaria.

Lisäalue voitiin antaa liian pienelle tilalle, joka vastasi vähintään asuntotilaa, mutta ei yleensä saanut olla viljelystilaa suurempi. Tilan piti olla kunnollisesti viljelty ja rakennettu. Maatalousmaaksi tarkoitettu lisäalue oli pyrittävä antamaan maatalouskelpoisena maana, ei valmiina peltona. 79. maanlunastuslautakunnan alueella myönnettiin lisäalueita yhteensä 31 kappaletta.

MAANLUOVUTTAJAT

Vaikka maanhankintalain mukaan maata pyrittiin ensisijaisesti ottamaan asutukseen valtiolta ja muilta ensisijaisilta luovutusvelvollisilta (rappiotilojen omistajat, tilakeinottelijat, yhtiöt, seurakunnat, kunnat ja sellaiset maanomistajat, jotka harjoittavat pääasiassa muuta ammattia kuin maataloutta, ns. harrastelijaviljelijät), ei asutustoiminta Somerolla ja Somerniemelläkään voinut onnistua kajoamatta yksityisomistukseen.

Lain yhtenä tarkoituksena oli saada maaton väestö mahdollisimman nopeasti tuottavaan työhön, maata viljelemään. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ilman viljelysmaata. Tarvittiin siis peltoa. Valtiolla ja muilla ensisijaisilla luovuttajilla ei ollut peltoa nimeksikään.

Vuoden 1941 maatalouslaskennan mukaan Somerolla ensisijaiset maanluovuttajat omistivat 627 hehtaaria viljelyskelpoista maata. Tähän lukuun sisältyy vuoden 1940 pika-asutustilat, yhteensä 410 hehtaaria. Somerniemellä ensisijaisilla luovuttajilla oli 74 hehtaaria maatalousmaata.< br>
Toukokuun loppuun mennessä 1950 79. maanlunastuslautakunnan alueella oli valtio luovuttanut noin 23 % hallintasopimusteitse muodostettujen tilojen kokonaispinta-alasta. Pika-asutustilojen osuus tästä oli noin 16 %. Muut ensisijaiset luovuttivat noin 27 % ja yksityiset maanviljelijät loput eli noin 50 %.

Valmista peltoa saatiin yksityisiltä kaksi kolmasosaa ja valtiolta pika-asutustiloineen noin 10 %. Ns. harrastelijaviljelijöiltä saatiin peltoa noin 11 %. Kunnat luovuttivat metsämaata noin 14,5 %. Tämä johtui siitä, että ne olivat huomattavia metsänomistajia, etenkin Somerniemi, joka omisti metsää 1.180 ha, noin 8 prosenttia pitäjän alueella olevasta metsämaasta. Valtion osuus luovutetusta metsämaasta oli noin 18 prosenttia, yksityisten maanomistajien noin 48 %.

TILUSTEN PIRSTOUTUMINEN – YLI SADAN PELTOHEHTAARIN TILAT VÄHENIVÄT SOMEROLLA 20:STÄ YHTEEN

Maanhankintalain mukainen asutustoiminta johti maatalouden pienviljelysvoittoiseksi. Tilojen määrä kasvoi ja pinta-alat pienenivät. Vuonna 1950 Somerolla oli kaikkiaan 1.457 yli 2 peltohehtaarin viljelmää. Varsinaisia suurtiloja, yli 100 hehtaarin maatiloja, oli vain yksi. 50–100 hehtaarin tiloja oli 41. Yli 15 hehtaaria peltoa oli 390 tilalla ja 2–15 hehtaarin tiloja oli 1.067. Yhteensä Somerolla oli peltoa 19.982 hehtaaria.

Alle 15 peltohehtaarin tilojen määrä kasvoi 9 % vuoteen 1941 verrattuna. Yli 15 hehtaarin tilat vähenivät 28,5 % ja 50–100 hehtaarin tilat 50 %.

Kymmenessä vuodessa 20:stä yli sadan hehtaarin tiloista hävisi 19. Somerniemellä vastaavien tilaluokkien muutosprosentit olivat +5,3, -23,7, -71,5 ja -64.

VILJELMIEN LUKU JA PROSENTTIOSUUS VUOSIEN 1941 JA 1950 PELTOALAN MUKAAN

SOMERO
ha .....................v. 1941...(v. 1950)
-14,99 ha..............1021 kpl.. (1900).................73,61%..(82,97)
-15-49 ha................296 kpl... (348)..................21,34 % (15,19)
50-99,99 ha..............50 kpl.... (41).....................3,61 % (1,79)
100- ha....................20 kpl.... (1).......................1,44 % (0,04)
Yht. kpl...................1387 .... (2290) .
Vuosien 1941 ja 1950 yleinen maatalouslaskenta
SVT III, Maatalous 45:2 ja 38:3
Kts. MAANHANKINTALAIN (1945) TOTEUTUMINEN SOMEROLLA JA SOMERNIEMELLÄ (79. MAANLUNASTUSLAUTAKUNNAN ALUEELLA) 27.6.1945–31.5.1950

ENSISIJAISET JA TOISSIJAISET MAANLUOVUTTAJAT.
PELLON, MUUN MAATALOUSMAAN JA MAATALOUSKELPOISEN
MAAN LUOVUTUKSESSA KÄYTETTY ASTEIKKO (MAANHANKINTALAKI 1945)


Hallintasopimusryhmät Somerolla ja Somerniemellä1945-50

Someron ja Somerniemen viljelmien luku 1941 ja 1950

Siirtoväen solmimat hallintasopimukset Somerolla ja Somerniemellä 1945-1950


SOMEROLAISTEN ELÄMÄ MUUTTUI

Someron erikokoisten tilojen määrä kasvoi 1387:stä (v. 1941) 2290:een (v. 1950). Vilkkaimmat rakennusvuodet olivat 1946–1950. Varsinaisia maanhankintalain mukaisia tiloja, tontteja ja lisämaa-alueita perustettiin pitäjään vuoteen 1957 mennessä 597.

Valtion rahaa käytetiin asuttamiseen noin 300 miljoonaa markkaa. Rahaliikenne hoitui osuuskassojen, säästöpankkien, Oy Maakiinteistöpankin, Suomen Hypoteekkiyhdistyksen ja Postisäästöpankin kautta. Someron muolaalaiset siirsivät varojaan Someron osuuskassaan, kun Muolaan Kyyrölän ja Kirkkorannan kassat sulautettiin Toijalan Seudun Osuuskassaan. Muolaan Säästöpankki taas fuusioitiiin vuonna 1948 Someron Säästöpankin Pitkäjärven konttoriin.
(Leeni Tiirakari, Sata vuotta Someron parhaaksi.
Someron Osuuspankki 1910–2010, s. 99)


Maanhankintalain mukaiseen asuttamiseen sai lainaa valtiolta 36 vuoden maksuajalla. Lainojen vakuutena olivat toisen korvauslain (5.5.1945) oligaatiot ja kiinteistöt. Korvauslaki antoi omaisuutensa menettäneille indeksiin sidottuja, “kultareunaisia" obligaatioita, joita voi käyttää maan ostamiseen tai velan vakuutena. Obligaatioita myös myytiin, ja niillä rahoitettiin myös vapaaehtoisia tilakauppoja; kaikki eivät halunneet jäädä odottamaan sijoitussuunnitelman mukaisia maita.

Pääosa Somerolle tulleista karjalaisista oli muolaalaisia. Heidän lisäkseen siirtolaisia tuli Heinjoelta, Raudusta, Pyhäjärveltä, Kaukolasta, Vuoksenrannasta, Uudeltakirkolta ja Parikkalasta. Syksyllä 1947 somerolaisista noin kolmasosa oli siirtolaisia: karjalaisvästöä oli kaikkiaan 2 752. Heistä osa muutti vuosien kuluessa, yleensä työn perässä, muualle Suomeen. Vuonna 1952 karjalaisperäisiä somerolaisia oli 2 302.

Karjalaisten tulo Somerolle muutti paikkakuntalaisten elämää sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti. Karjalaisasutuksen ja avioliittojen myötä uudet tavat levisivät somerolaisiin perheisiin, koulujen ja muiden laitosten rakentamiseen kunta sai runsaasti valtioapua ja talouselämä vilkastui. Kunnan palvelujen kasvu ja monipuolistuminen ei johtunut pelkästään asutustoiminnasta. Sotien jälkeiset ns. suuret ikäluokat vaativat lisää koulu- ja sairaalapaikkoja. Someron menot kasvoivat ja veroäyri kallistui.

Maalaisliitosta tuli paikkakunnan johtava poliittinen voima, ja vasemmistopuolueet, jotka vuoden 1945 kunnallisvaalissa saivat enemmistön (13-10), alkoivat menettää vaikutusvaltaansa (1947: 13–16; 1950:13–18; 1953: 13–18; 1956: 13–18). Siirtoväen ehdokkaat olivat sodanjälkeisissä vaaleissa omilla listoillaan. Vuonna 1947 siirtoväen listalta nousi valtuustoon yksi ehdokas, 1950 viisi ja 1953 neljä ehdokasta. Vuonna 1956 karjalaisten vaaliliitosta pääsi kaksi ehdokasta Someron 31-paikkaiseen kunnanvaltuustoon.




Vilho Seppänen:
"Nuorta polvea mukaan"




Vilho Seppänen kotonaan Somerolla 1987.
Pertti Toukkari


Maanviljelijä Vilho Seppänen (s. 1926) viettää eläkepäivi­ään Someron keskustassa. Valkotiilinen rivitalo on upouusi. Hämeenojalla sijaitseva maatila siirtyi muutama vuosi sitten tyttärelle ja vävylle sukupolvenvaihdoksen myötä.

Vilho Seppänen on paikkakunnalla arvostettu kunnallismies. Maalaisliitto-keskusta-puolueen valtuutettuna luottamus­miesvuosia on kertynyt kolmisenkymmentä. Kunnanhalli­tuksen puheenjohtajana Vilho toimi vuosikaudet.
– Jättäydyin pois kunnallisista tehtävistä, kun täytin 60 vuot­ta. On hyvä antaa nuoremmille tilaa, Vilho tuumii.

Häneen puheestaan aistii somerolaisen korostuksen. Eikä mies tätä salaile. Aika on tehnyt tehtävänsä; muolaan murretta kuulee enää harvoin Somerolle kotiutu­neiden suusta. Vanhat miehet tätä lipsumista takavuosina paheksuivat, mutta nuorten suu­hun luontuivat somerolaisuudet väen väkisin, sopeutumi­nen paikkakuntaan luontui vaivattomammin kun "mie" vaih­tui "määksi".

Somerolla karjalaisia on paljon. Kun siirtolaisia asutettiin kanta-Suomeen, tämän Suomen viljapitäjän väkiluku kasvoi pitkälti yli kahdella tuhannella.
– Somerniemen kanssa luku on lähelle kolmea tuhatta, Vilho Seppänen muistaa. Joka neljäs tai viides somerolai­nen oli sodan jälkeen kotoisin Karjalasta.

Seppänen on politiikassa karaistunut kunnallismies. Realisti. Hän on sitä ikäpolvea, joka ei liioin haikaillut menetettyjen maiden, menneiden asioiden perään. Kun Vilho monien mutkien kautta tuli isoisänsä kärryillä Some­ron Pitkäjärvelle huhtikuussa 1945, ikää hänellä oli vasta 18 vuotta. Sotaan hän ei ollut joutunut.
– Tilanne oli se, että jostain oli tulevaisuutta lähdettävä rakentamaan. Muuta mahdollisuutta ei ollut. Pysyvän koti­paikan hakeminen oli ensisijainen ja tärkein tehtävä. Somero oli muolaalaisten pysyvää sijoitusaluetta. Seppäset saivat Långsjön kartanosta 47 muun karjalaisperheen tavoin oman maatilan. Hehtaareja oli 18, mutta pinta-alasta oli kunnon peltoa vain parisen hehtaaria.
– Se oli miltei kylmä tila. Ajateltiin, että kannattaa kuiten­kin ottaa enemmän pinta-alaa, koska siitä voi raivata myö­hemmin lisää.

Vilho Seppänen ei ole koskaan jahkaillut menneiden perään. Tunnesiteet Muolaaseen ovat olemassa, mutta ne eivät ole haitanneet asettumista. Uusi elämä oli edessä, ja sen mukaisesti toimittava.
– Mitkä olivat menneet, olivat menneet, Vilho sanoo. – Nuo­ret vedettiin nopeasti mukaan erilaiseen seuratyöhön. Paikkakuntalaisten kanssa tehtiin talkoilla tanssilavaa, puu­hattiin mitä nyt nuoret ovat aina puuhailleet. Ei meillä ollut vaikeuksia, yhdistyksissä tultiin toimeen hyvin, kun lähdettiin mukaan.
– Oikeastaan enemmän ongelmia oli talvi­sodan jälkeen. Silloin tahtoi tulla joskus heimotappeluja. Miehet olivat nyt olleet jatkosodassa kolme vuotta samoissa joukoissa. Sekin yhdisti jollakin tavoin.

Someron kunnallispolitiikkaan Vilho lähti 1940-luvun lopulla. Aluksi urheilulautakuntaan, sitten maanjakotoimitusten uskotuksi mieheksi 50-luvun alussa. 1953 hänet valittiin tak­soituslautakuntaan ja vuonna 1956 Someron kunnanvaltuus­toon ja -hallitukseen.

Miten somerolaiset suhtautuivat karjalaispoliitikkoihin?

– Miltei kaikki karjalaiset kuuluivat maalaisliittoon, joten jossain piireissä katsottiin meitä vähän karsaasti. Vasem­misto oli täällä sodan jälkeen aika voimakas; kommunisteja­kin oli yhteen aikaan 31:stä valtuutetusta 10. Vielä minunkin tullessa valtuustoon kommunisteja oli kahdeksan!

Somerollakin karjalaiset toimivat aluksi omana vaaliliitto­naan. Myöhemmin siirtolaiset sulautuivat puolueryhmiin. Vilho Seppäsen aloitellessa valtuutetun uraa kunnanval­tuustossa istui karjalaisedustajia noin neljännes. Yksityisten maanomistajien kanssa muolaalaiset tulivat hyvin toimeen.
– Ihmiset käsittivät, että karjalaisten asuttaminen perustui lakiin. Tietysti joitakin katkeriakin löytyi. Suomalaisten yhteisvastuullisuus sodan jälkeen selittyy Seppäsen mie­lestä sillä, että taustalla leijui vaikea ja epävarma ulkopoliit­tinen todellisuus.
– Kukaan ei tiennyt, käykö meille yhtä huonosti kuin eräissä muissa sodan jalkoihin jääneissä valtioissa. Piti puhaltaa yhteen hiileen.

Kun muolaalaisten pitäjäseuraa perus­tettiin, Vilho ei vielä ollut kiinnostunut muolaalaisuuden vaalimisesta – ainakaan samassa määrin kuin nyt.
– Nuoresta miehestä tuntui, että seura on sellainen vanho­jen ukkojen yhteisö. Tosin vähän samalla tavalla ajattelen nytkin: pikkuisen pitäisi johtoa nuorentaa. Kaikki eivät näytä sielläkään ymmärtävän, että joskus on väistyttävä.

Seuran toimintaan Vilho Seppänen lähti mukaan 70-luvulla. Nykyisellään pitäjäseuran tärkein tehtävä on heimokulttuu­rin vaaliminen.
– Tietysti seura on tehnyt hyvää työtä vetämällä ihmisiä yhteen Muolaa-juhlien merkeissä. Vanhojen tuttujen tapaa­minen on tärkeää karjalaisille.
– Aluksi seura oli enemmänkin etujärjestö. Nyt kun asiat on hoidettu, kulttuuripuoli korostuu enemmän; Muolaan pitäjäseurasta on tullut kulttuurijärjestö. Ja tämä on aivan oikein: on tärkeätä, että perinnettä vaalitaan ja säilytetään tuleville polville. Niinhän toimivat muutkin heimot. Some­rolla on tehty muun muassa haastattelututkimuksia. Ritva Järveläinen on koonnut vanhoja paikannimiä. Itse olen toimittanut muu­tamia kuvia Lounais-Hämeen museon Muolaan osastolle.

Vilho Seppänen uskoo pitäjäseuratoiminnassa koulutettuun, keski-ikäiseen karjalaispolveen, joka haluaa etsiä juuriaan.
– Nämä koulutetut ihmiset voisivat tulla mukaan aktiivisemmin seuran toimintaan. Nyt johtokunnassa suurin osa istuu vielä kansakoulupohjalta. Minä uskon koulutukseen tässä­kin mielessä.
– Muolaalaisuus ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys nuoremmalle polvelle. Ajan henki on kansainvälinen. Historia ja heimoperinteet ovat jäämässä juppikulttuurin jalkoihin. Muolaalaisuus on monien muiden aatteiden tavoin vaarassa. Kilpailu nuorten sielusta on ankara kaikilla areenoilla.
– Minulla on neljä lasta. Eikä heilläkään ole muolaalaisuu­teen tai karjalaisperinteen vaalimiseen erityisempää kan­taa. Lapset ovat joskus olleet juhlilla mukana. Keskimmäi­nen tyttö lukee mielellään näitä historioita, Vilho Seppänen kertoo.





Siirtoväen sopeutuminen

"Yli neljänsadatuhannen karjalaisen siirtyminen vanhalta kotiseudultaa ja asettuminen läntisen Suomeen on ollut suomalaisssa yhteiskunnassa syvällinen murros, jonka vaikutukset ulottuvat laajalle ja syvälle", kirjoittaa Heikki Waris vuonna 1952 ilmestyneen "Siirtoväen sopeutuminen" -teoksen esipuheessa.

Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa oli laadittu kesällä 1946 suunnitelma karjalaisen siirtoväen sosiaalisen sopeutumisen tutkimisesta. Kun Rockefeller-säätiö myönsi kevällä 1948 apurahan tutkimuksen tekemiseen, työ pääsi alkamaan kesällä 1948. Kolmen vuoden kuluttua varsinainen tutkimustyö oli tehty.

Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun perusttiin siirtoväkitutkimuksen suorittamista varten erillinen Yhteiskuntatieteellinen tutkimustoimisto. Sitä johti päättävänä elimenä kollmimiehinen jaosto, professortit Antero Rinne, Urpo Harva ja Heikki Waris sekä Rinteen kuoleman jälkeen v.t. professori Onni Wiherheimo. Jaoston tukena oli tieteellinen sekä siirtoväen asiantuntijavaliokunta. Siirtoväen valiokuntaan kuuluivat maaherra Arvo Manner (pj), agronomi Urho Kähönen, ministeri Eemil Luukka, päätoimittaja Erkki Paavolainen, rovasti Toivo Rapeli, arkkipiispa Ilmari Salomies, johtaja Toivo Seppälä, rehtori Johannes Suhola, rouva Klaudia Vahronen ja maat.metsät. tohtori Johannes Virolainen.

Tutkimuksessa korostetaan Suomen siirtoväen olleen kokonaan toisessa asemassa kuin "Keski-Euroopan ja Aasian miljoonat pakolaiset, jotka vuosikausiksi ovat jääneet pakolaisleirien toivottomuuteen taikka ovat joutuneet hakeutumaan vieraisiin maihin. Sopeutuminen ja sopeuttaminen tapahtuvat noissa oloissa toisin edellytyksin kuin Suomessa, jossa siirtoväen on sopeuduttava oman maan kansalaisiin ja omaan yhteiskuntaansa. Suomen siirtoväen edustajat ovat täysivaltaisina kansalaisina saaneet olla päättämässä siitä lainsäädännöstä, jonka tavoitteena on ollut siirtoväen sopeuttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan."

Suomen siirtoväen sopeutumisessa ilmeni kuitenkin monia samanlaisia piirteitä kuin siellä, missä kokonaiset sukupolvet ovat siirtyneet kulttuuripiiristä toiseen. Samoin pakolaisen ja siirtoväen sopeuttamispolitiikka joutuu toisissakin maissa ratkaisemaan monia periaattellisesti samoja pulmia kuin Suomen siirtoväkipolitiikka.

Tutkimusta arvosteltiin sen varhaisuudesta: aikaperspektiiviä pidettiin liian lyhyenä, sillä siirtoväen soppeutuminen oli vuosian 1949–1951 vielä alkuvaiheessaan. Tutkijat kirjoittavatkin, että "parhaillakaan tieteellisillä menetelmillä ei tutkimukseen voinut saada sitä historiallista syvyysperspektiiviä, joka olisi tehnyt mahdolliseksi pitkäaikaisen sopeutumiskehityksen selvittämisen. Pakostakin tämä tutkimus on jäänyt poikkileikkaukseksi, tilanteen erittelyksi tutkimusvuosina."

Karjalaiset siirtoväki sai asua koko ajan omassa syntymämaassaan täysivaltisina Suomen kansalaisina. Karjalaisilla oli myös "runsaasti sellaisia perusasenteita", jotka olivat vallitsevia koko suomalaisen kulttuurin piirissä lukuun ottamatta rajakarjalaisuuteen liittyvää ortodoksisuutta. Tapojen ja katsomusten eroavuudet ovatkin olleet siksi vähäiset ja niin vaikeasti todettavat, että tässä tutkimuksessa on ollut todellisena pulmana miten karjalaisuuden erikoispiirteet olisi saatu kyllin selvästi esille.

SIIRTOVÄEN VASTAANOTTO
Lounais-Hämeen kaikissa pitäjissä ei tällä erää ole ollut siirtoväkeä, koska eräät seudut ovat olleet varattuja vastaisia tarpeita varten. Mutta nyt kun Pohjois-Suomenkin asukkaiden on pitänyt lähteä kodeistaan, Lounais-Häme saa lisää siirtoväkeä.

Karjalaisella siirtoväellä ei ollut Lounais-Hämeestä vuosilta 1939–1941 yksinomaan mieluisia muistoja. Hämäläinen jäykkyys ja halu elää yksin omissa oloissaan tuotti silloin alkuaikoina eräitä ikävyyksiä. Mutta sitä mieluisampaa oli panna merkille, että kun täällä karjalaisiin totuttiin, ei omia pieniä rasituksia enää muistettu, ja aika yleisesti siirtoväkiin myös ystävystyttiin. Eron hetkellä, varsinkin ilmeni myös sellaista anteliaisuutta, joka ei hämäläiselle ole jokapäiväistä, ja monet ystävyyssuhteet ovat jatkuneet tähän asti.

Tällä kertaa Suomen hätä on vielä suurempi kuin ensimmäisenä siirtoväkikautena. Kodeistaan pois siirrettyjä on neljännesmiljoonaa enemmän kuin 1939–40, ja isänmaamme vapaa alue on käynyt entistä pienemmäksi. Kun nyt on kaikin voimin ja keinoin pyrittävä siihen, että rasitukset ja vaivat tasataan, jotta koko kansa jaksaisi olla yksimielinen ja kestävä ja uskossaan luja, niin yhdessäkään talossa, joka joutuu ottamaan pakolaisia vastaan, ei saa alkuunkaan esiintyä itsekkyyttä eikä kylmäkiskoisuutta. Siirtoväen täytyy saada tuntea tulevansa kuin veljen kotiin, jossa ei auttamisenhalu riipu pakosta eikä anteliaisuus rahasta. Suomen kansan täytyy nyt esiintyä kuin suuri sovinnollinen perhe, sillä meidän voimamme on yksimielisyydessä, ja arvonanto Suomen itsenäisyyttä kohtaan Länsimaissa riippuu paljon siitä, että me osoittaudumme sisäisesti lujaksi valtioksi kovien kettelemusten hetkellä.

Lounais-Hämeellä on hyvä kulttuurimaine. Se edellyttää myös ymmärtäväistä ja uhrautuvaa mieltä sodan uhreja kohtaan. Ja uudesta siirtoväestä lounaishämäläiset varmaan saavat pian hyvän käsityksen.
Forssan Lehti 23.9.1944


Erimielisyydet ja vastakohtaisuudet paikkakuntalaisten ja siirtoväen kesken olivat pahimmillaan vuosina 1944–1947. Tutkimuksen mukaan riitaisuuksien ajat olivat jo ohi vuonna 1951: ryhmät olivat alkaneet tottua toisiinsa. Mukautumista uusiin oloihin vaikeutti se, että jokainen siirtokarjalainen pakostakin vertasi nykyisiä olojaan entisiin. Myös tiedusteluissa käytetyllä "Karjala"-sanalla oli niin vahva tunnearvo, että vertailu aina muodostui nykyisille oloille kielteiseksi. Nuoret erosivat tässä vanhemmistaan: ne, jotka eivät enää tarkoin muistaneet Karjalassa ollutta kotitilaa tai kotiaan, saattoivat jo paremmin kiintyä uuteen tilaan ja uuteen kotiin.

Yli puolet siirtoväestä arveli karjalaisten sulautumisen tapahtuvat viimeistään 30 vuoden kuluttua. Siirtoväki lakkaisi olemasta erillinen ryhmä nykyisten täysi-ikäisten siirtokarjalaisten kuoltua. Nuori polvi ei kykenisi säilyttämään karjalaisuuttaan. "Nuoret ovat valmiit vaikka ruotsia puhumaan!"

Tutkimus tehtiin Lapinlahdella, Perttelissä ja Valkeakoskella. Valkeakosken tehdasyhdyskuntaan aikaisemmin muuttanut siirtoväki oli karjalaisuuden säilyttämisestä pessimisisempi kuin myöhemmin muuttaneet. He näyttivät menettäneen uskoaan karjalaisuuden säilymiseen. Maaseudulla karjalaisuuden kannalta pessimistisin käsitys näytti vallitsevan sielä, missä siirtoväen sijoitustiheys oli suurin.

Ikä näytti olevan ratkaiseva tekijä ajan vaikutusta tutkittaessa. Lapsi ja vanhus sekä parhaassa työiässä oleva joutuivat kokemaan evakuoinnin vaivat ja vastuun, uuden kotiseudun oudon ympäristön ja sen asukkaat aivan erilaisissa tilanteissa. Nuoren ihmisen seuran tarve on suurempi kuin vanhuksen, joka helpommin voi tyytyä vain lähimpiensä piiriin. Esimerkiksi Lapinlahden seuduilla nuorilla karjalaistytöillä (16–19 vuotiaat) oli 65 prosentilla viiden parhaan ystävän joukossa yksi tai useampia paikkakuntalaisia. Vastaavat suhdelulut 65-vuotiaiden ja sitä vanhempien kohdalla olivat miltei päinvastaiset: 30 prosentilla oli yksi tai useampia paikkakuntalaisystäviä.

Nuoren polven siirtokarjalaisten ryhmätietoisuus oli paljon heikompaa kuin vanhmmalla polvella. Vaikeudet näyttivät voitetuilta. Kouluikäiset lapset tuskin muistivat syntymäkotiaan ja olivat monissa tapauksissa unohtaneet olevansa karjalaisia. He eivät myöskään tajunneet "paikkakuntalaisia" millään tavalla vastaryhmäkseen. Myös karjalan murre oli heille usein vierasta ja outoa.

* * *

Nyt kun siirtoväen sopeutumistutkimuksesta on kulunyt lähes 60 vuotta, tutkijoidet johtopäätökset karjalaisuudesta kuullostavat perin nostalgisilta.

"Kieli ja murre on kuitenkin vain yksi ainoa karjalaisuuden merkki, ja lisäksi sellainen, joka hyvin helposti tuntuu kuluvan pois. Karjalaisuus on enemmän. Jo karjalainen piirakanpaisto ja vanhat karjalaiset käsityömallit, jotka karjalaiskodin äiti opettaa tyttärilleen, periytynyt käsityötaito, jonka isä siirtokarjalaisessa kodissa neuvoo pojilleen, ovat nekin osa karjalaisuutta. Ne ovat aineelliseen kulttuuriin kuuluvia karjalaisuuden merkkejä, jotka ainakin toistaiseksi ovat osoittaneet elinkykyä säilyäkseen, vieläpä levitäkseen karjalaisten piiristä uusille naapureillekin.

Mutta karjalaisuutta ovat myös henkisen kulttuurin piiriin kuuluvat perinteet, kuten ortodoksiseen uskoon sisältyvä elämänkatsomus, siirtokarjalaisten vanhastaan vahvat järjestöperinteet, taipumus henkisiin harrastuksiin, aktiivisuus yhteisten asiain ajamisessa. Mutta juuri tällaisten perinteitten kohdalla tutkimusaika osoittautui liian läheiseksi, perspektiivi liian lyhyeksi. Tänä ajankohtana ei vielä nähdä, mitkä karjalaisuuteen kuuluvat aineellisen ja henkisen kulttuurin puolet ovat kyllin voimakkaita pysyäkseen elinvoimaisina kehittyvässä suomalaisessa yhteiskunnassa. Aika vasta antaa vastauksensa.

Suomen karjalaisen siirtoväen sulautuminen, jonka alkuvaiheita vasta on voitu tutkia, tuskin merkitsee sitä, että myöhemmistäkään sukupolvista tieto karjalaisesta syntyperästä häviäisi. Päinvastoin tämä tietoisuus suvun karjalaisesta syntyperästä saattaa säilyä nykyisten siirtokarjalaisten jälkeläisissä sukupolviakin historiallisena traditiona, perimätietona, jota pidetään suuressa arvossa. Mutta sulautumisen edistyessä pitemmälle tällä tietoisuudella ei ole enää velvoittavaa vaikutusta ajatustapojen ja asenteitten määrääjänä. Karjalainen syntyperä, karjalaisuus, on silloin muuttunut sosiaaliseksi symboliksi, tunnuskuvaksi."
Heikki Waris, Siirtoväen sopeutuminen, Otava 1952.


* * *

Siirtokarjalaisen perinteen tutkijan, FT Pirkko Sallinen-Gimplin mukaan siirtoväen sopeutumista helpotti muun muassa elintila: maan asukasluku suhteessa pinta-alaan oli pieni. Suomella oli tilaa sijoittaa maataloussiirtoväki maaaseudulle ja järjestää heille omat tilat. Siirtoväen maatilat olivat myös niin pieniä, ettei niistä ollut uhkaa kantaväestön viljelijöille

Yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aikana, jolloin maaltamuutto kaupunkeihin alkoi, siirtoväen oli helpompi rakentaa omaa elämäänsä yhteiskunnassa, joka oli sosiaalisesti avoimempi ja joustavampi kuin ennen sotavuosia. Siirtoväen sopeutumista helpotti myös laisäädäntö, joka takasi melko tasavertaisen kohtelun muiden kansalaisten kanssa. Evakot olivan oman maan kansalaisia, eivät muualta tulleita pakolaisia tai karkotettuja. Siirtokarjalaisten elämää helpotti myös mahdollisuus asettua suomenkielisen väestön keskelle. Murre-eroista huolimatta voitiin ymmärtää toisiaan. Yhteiskunnallisesti merkittävää oli, ettei Suomessa syntynyt pakolaisleirejä ja poliittisilta levottomuuksilta vältyttiin.

Siirtoväkiongelman ratkaisua auttoi myös se, että evakot siirrettiin Kanta-Suomeen yhtä aikaa, joka takasi tasavertaisen kohtelun. Siirtoväen maansaanti hoidettiin myös melko ripeästi. Sitä helpottivat siirtoväen edustus päätöksenteossa ja myös kokemus asutustoiminnasta, jota oli harjoitettu itsenäisyyden alusta lähtien. Moskovan rauhasta 1940 kului vain kolme kuukautta pika-asutuslain ja Moskovan välirauhasta 1944 noin kahdeksan kuukautta maanhankintalain säätämiseen.1,9 miljoonan hehtaarin maanhankinta oli saavutettu vuoden 1951 loppuun mennessä, ja siirtoväen sijoittuminen oli toteutunut lähes kokonaan vuoteen 1952 mennessä.
Siirtokarjalainen identiteetti ja kulttuurien kohtaaminen, s. 23-26

* * *

Sallinen-Gimpl on tutkinut siirtokarjalaisten identiteettikäsitystä, miten kulttuurit kohtasivat sodan jälkeisessä Suomessa, ja myös sitä, kuinka yksittäiset kulttuuripiirteet vahvistuivat tai laimenivat tai saivat uutta merkitystä. Tutkimusaineistona on käytetty vuosien 1957 ja 1982 kyselytutkimuksia (1957: FT Niilo Valonen, "Millaisina siirtoväki ja paikkakuntalaiset näkivät toisensa" (ja verailuaineistona) 1982: Pirkko Sallinen-Gimpl, "Siirtokarjalaiset ja paikkakuntalaiset").

Tutkimksen aihekokonaisuuksia ovat:
1. Ajanjäsentely. Vuotuiskierto ja tavat.
– Siirtokarjalaisten ajankäyttö ei ollut niin kellonaikoihin sitoutunutta kuin kantaväestöllä
– Karjalaiset eivät tehneet töitä kellon vaan työn tarvitseman ajan mukaan
– Ajan käyttö oli karjalaisilla heidän mielestään "kaavoista vapautuneempaa" kuin paikkakuntalaisilla
– Karjalaiset tekivät työt yhteen menoon ja lepäsivät vasta työajakson jälkeen. "Levonkin osaa karjalainen ottaa leppoisan levon kannalta, kun hämäläiselle sekin on aankaraa työtä."
–Karjalaisten varhainen ylösnousu vaati lepotaukoa päivällä. Työpäivät pitempiä kuin paikkakntalaislla. Karjalaisten urakkaluonteinen työ, luonnonmukainen työrytmi.
– Keskipäivän ruokalepo. "Kaikkialla maassa herätti huomiota siirtokarjalaisten miesten tapa oikaista itsensä pitkälleen ruokailun jälkeen."
– Karjalaisilla oli talvella illansuussa erillinen lepo- ja seurustelutauko, hämärikön aika, jolloin voitiin piipahtaa käynnille naapuriin eli hämäröimään. Vastaavaa tapaa ei aineistossa mainita Länsi-Suomessa.
– Kahvin käytön yleistyminen muutti ruokailutapoja: siirryttiin komesta lämpimästä ateriasta kahteen. Kahden aterian jäjrestelmä oli vallalla eteläisen Karjalan länsiosissa ja Laatokan Karjalassa: keskipäivän väliateriaa ateria alettiin korvata kahvilla. Länsi-Suomen "kymmenkahvi" eli aamupäiväkahvi oli karjalaisille tuntematon.
– Päivän rytmitys poikkesi eniten pohjalaisten ja rajakarjalaisten kesken. – kantaväestö kiinnitti huomiota siirtoväestön tapaan kunnioittaa sunnuntaita ehdottomana lepona työviikon vastapainoksi. Karjalaisessa viikkorytmissä lauantaina leivottiin ja paistettiin ruoat sunnuntaiksi ja puhdistauduttiin pyhää varten sekä siivoamalla asuintilat että käymällä saunassa. "Karjalassa aina lauantaisin siivotttiin ja paistettiin kakkarat ja piirakat. Jos ei kesäaikana muulloin joutanut, niin aamukasteen aikana ne paistettiin. Eihän se muutoin ollut lauantaikaan, jos ei ollut paistoksia." – Karjalaisilla ehdoton työkielto sunnuntaina, kun paikkakuntalaiset alkoivat jo luopua tästä tavasta. Välttämättömät työt voitiin tehdä iltapäivällä, ei koskaan jumalanpalveluksen aikana. Myös kirkossa käynti kuului karjalaiseen sunnuntain viettoon, samoin sunnuntain iltapäivän kyläilyt, kun paikkakuntalaiset taas halusivat olla omissa oloissaan. Selvin ero sunnuntain vietossa oli siirtokarjalaisten ja maan lounaisosan kesken. Pyhätyön ehdoton kielto tosin alkoi 50-luvulla lieventyä; tätä kehityskulkua vanhan polven siirtokarjalaiset paheksuivat.
– joulu ei ollut vain juhlapäivä, vaan enemmänkin jouluakusi, jota satakuntalaiset kuvasivat: "Joulukin alkoi monta päivää ennen ja ei sitä lopetettu enenkuin loppiaisena." Jouluna siirtokarjalaiset tunsivat riipaisevasti eron menneisyyden ja nykyisyyden, entisen turvallisen kodin ja siirtolaisuuden välillä.
– Tahvananpäivän eli tapaninpäivän vietto vastaavalla tavalla oli läntisessä Suomessa tuntematonta. Tahvananajo viinaryyppyineen. – Tapanista nuutinpäivään liikkuivat ropakot, "eri tavoin naamioitua väkeä kulki jalan tai hevosella talosta tatoiseen laualen, soittaen, joskus tanssienkin". Vuoden 1982 aineiston mukaan ropakoijat kohtasivat läntisen nuuttipukkiperinteen.
2. Yksilö ja perhe. Lähiyhteisö, seurustelutavat. Juhlat.
Yleisimpiä karjalaisia ominaisuuksia vastausaineistossa olivat
1. vilkkaus
2. puheliaisuus
3. vieraanvaraisuus
4. avomielisyys

Usein mainittuja karjalaisia piirteitä ovat iloisuus, kohteliaisuus, sopeutuvuus ja keskinäinen sopuisuus. Huumorintajua eli leikin ymmärtämistä pidettiin joskus erilaisena kuin kantaväestöllä.

Kielteisinä piirteinä mainittiin Karjalan ja entisen kotiseudun kehuminen, suulaus, siunailu, "äkkimakia käytös", epärehellisyys tai epäluotettavuus, uteliaisuus, tuttavallisuus. Sinuttelua ei sellaisenaan leimattu sopimattomaksi, se kuitenkin poikkesi totutuista tavoista erityisesti läntisessä Suomessa.

Hämeessä karjalaisten avoimuutta, seurustelun aktiivista aloitusta ja keskustelun ylläpitoa pidettiin hämmentävänä, koska se rikkkoi totuttuja yksityisyyden rajoja. "Karjalainen puhuu perhetapahtumansa, pikkuriidat ja perheensä hyvät tai huonot puolet liian vuolaasti vieraille henkilöille. Näissä asioissa hämäläinen vaikenee visusti, tästä puhuu sananlaskukin hyvin osuvasti 'Hullu kiittää akkoasa, mielpuol hevostoa..'.

Karjalaiset kunnioittivat vanhoja ihmisiä. Iäkäs perheenjäsen hoidettiin kotona, häntä ei mielellään pantu laitokseen. Vanha isäntä, äijä, ruokaili perheen parissa kun taas läntisen Suomen syytinkiläiselle, eläkevaarille, vietiin ruoka pihapiirissä olevaan eläkeasuntoon.

Länsisuomalaisista "äijä" ja "ämmä" kuulostivat loukkaavilta tai väheksyviltä, kun taas siirtokarjalaiset pitivät akka-nimitystä halventavana. Läntisessä Suomessa tapana ollut lasten nimittely sikiöksi, mukulaksi, kakaraksi tai kersaksi oli karjalaisten mielestä rumaa.

Karjalaisissa perheissä miehen asema oli arvostetumpi kuin naisen. Hänellä oli myös enemmän etuoikeuksia kuin naisella. Karjalaisissa juhlissa miehiä kehotettiin ottamaan tarjottavaa heti papin jälkeen. Miehet menivät myös saunaan ennen naisia. Perheen yhteenkuuluvuutta arvostaneet karjalaiset oudoksuivat länsisuomallaisella paikkakunnalla, kun lapset eivät juhlissa olleet vanhempiensa kanssa vaan omana ryhmänään.

NUORTEN SEURUSTELUA VALVOTTIIN

Karjalaisten nuorten seurustelua valvottiin tiukasti. Aviottomien lasten määrä oli vähäisempi Karjalassa kuin Länsi-Suomessa. "Kunnon karjalainen tyttö" ei vienyt koskaan poikia huoneeseensa eli aittaansa, mitä pohjalaiset pojat asemasodan aikana kovasti ihmettelivät. Suhtautuminen yöjalassa käyntiin oli karjalaisilla ja pohjalaisilla aivan erilaista. Pohjalainen vastaaja kuvasi, kuinka vanhemmat ovat turvallisella mielellä, kun tyttö oli "riijarinsa" kanssa oman katon alla, eikä tavassa nähty mitään pahaa. Monet siirtokarjalaiset sen sijaan kummastelivat ja paheksuivat tapaa. Rajakarjalaiset eivät lainkaan tunteneet sitä kotiseudultaan eivätkä tienneet sellaista siellä koskaan olleenkaan. Outoa karjalaisten mielestä oli, että "yöpoika" saattoi tulla aamukahvillekin häpeilemättä, mutta pohjalaisten mielestä se oli asiaankuuluvaa ja reilua. "Karjalaiset nuoret seurusteli vanhemmilta salassa", huomautti karjalainen vastaaja.

KARJALAISNAISET MIEHIÄ SUOSITUMPIA AVIOLIITTOMARKKINOILLA

Paikkakuntalaiset suhtautuivat myönteisemmin karjalaisiin naisiin avioehdokkaana kuin miehiin. Karjalaisten naisten työteliäisyyttä arvostettiin, samoin luonteen iloisuutta ja seurallisuutta. Sekä vuoden 1952 ja 1957 aineistossa laiskuus liitettin vain karjalaisiin miehiin. Myös vastahakoisuutta ilmeni:
"Ottakoon se meijen poika kessen hän lustaa kun ei vaan hämäläist ottais."
"Ei se meijen poika sitten muita saanu, tommotten karjalaislikan vaan."
"Kun sää likka naimisiin meet, ota miäs äläkä karjalaist."

KARJALAINEN SISÄÄNPÄIN KÄÄNTYNYT PERHEMALLI

Sallinen-Gimpl korostaa, että karjalainen perhemalli oli sisäänpäinkääntynyt, itseensä sulkeva pienoismaailma, jossa opittiin myös ulkopuolella tarvittavien suhteiden kaava. Myös perheen itseriittoisuus ja omavaraisuus korostuvat verrattuna läntiseen perhemalliin. Läntinen perhemalli edusti individuaalisempaa mallia, jossa yksilöille jäi enemmän yksityistä liikkumatilaa. Läntinen malli myös valmisti yksilöä astumaan ulos perheestä ja selviytymään lähiympäristön ja yhteiskunnan hierarkiassa: yhteiskunnallinen nousu oli mahdollista vain oppimisen ja harjaantumisen kautta ulkomaailmassa. Lounaissuomalainen kartanoympäristö ja pohjalainen talonpoikaisyhteisö kehittivät erilaisia käytösmalleja kuin karjalainen.

Karjalaisen perhelaitoksen kiinteys säilyi sodanjälkeissä oloissa, samoin perhelaitokseen liittyvä perinne, vaikka sodanjälkeiset muutokset ovat luoneet uudenlaista perheensisäistä dynamiikkaa. Karjalaisen suvun tilalle ovat tulleet yhdistykset; ne ovat alkaneet hoitaa suvun tehtäviä ja jatkaneet samalla perinnettä.

KUTSUMATTA KYLÄILY

Siirtokarjalaisten ahkera kyläily herätti huomiota. Kyläily suuntautui myös paikkakuntalaisiin naapureihin. Paikkakuntalaisetkin otettiin lämpimästi vastaan karjalaistalossa. Karjalaiset pitivät naapurikyläilyä hyviin tapoihin kuuluvana, mutta paikkakuntalaisesta se saattoi tuntua kiusalliselta ja tarpeettomalta.

Karjalaiseen perinteeseen kuului myös kutsumatta kyläily, spontaani poikkeaminen vaikkapa naapuriin. "Paikkakuntalaiset kutsuvat kylään, jos heidän luokseen menee ilman kutsumatta, he ovat hyvin harmissaan ja sanovat: Voi, voi kun te tulitte nyt pahalla aikaa kun minulla ei ole mitään tarjottavaa", Sallinen-Gimpl kirjaa karjalaiskommentin Varsinais-Suomesta.

PUHUTTELU JA TERVEHTIMINEN

Läntisessä Suomessa oli tapana, että tulija jäi ovensuuhun ja kehotuksesta tai kehotuksetta istuutui ovensuupenkille. Karjalassa vieras tuli oma-aloitteisesti tervehtimään talonväkeä vaikka huoneen perälle ja istuutui vasta tervehdittyään. Pohjanmaalal kummasteltiin, kun siirtokarjalaiset tulivat pyytämättä istumaan tuvan perälle.

Karjalaismiehet ottivat lakin päästä huoneeseen tullessan. Pohjalainen mies taas oli sitä mieltä, että pää on "lakin naula" eikä paljastanut päätään kuin syödessään, kirkossa ja lakituvassa. Karjalaismiehiä pidettiin kohteliaina, kun he nostivat lakkia maantielläkin vastaantulijoille.

Eteläkarjalaiset ja kannakselaiset kättelivät harvemmin kuin paikkakuntalaiset. Kättely oli karjalaisten mielestä jotenkin vaivaavaa, kiusallista, muodollista tai herraskaista. Rajakarjalaisten naisten tapana oli "kapsahtaa" toistensa kaulaan.

SINUTTELUN SOPIVUUS?

Lounais-Suomessa pantiin merkille siirtokarjalaisten tapa sinutella tuntematontakin keskustelukumppania. Teitittelyä pidettiin virallisena ja ulkokohtaisena; jäykkyys ei sopinut miellyttävään keskusteluilmapiiriin. Vielä vuoden 1982 aineistossa oli tapauksia, kuinka siirtokarjalainen erehtyi sinuttelemaan jotakin pitäjän arvohenkilöä, mikä tuntui oudolta ja huvittavalta. Sinuttelu voitiin tulkita sivistymättömäksi ja karkeaksi tavaksi. Sallinen-Gimpl kirjoittaa, että "harva käytöstapa niin selkeästi kärjisti siirtokarjalaisten ja paikkakuntalaisten käsityksiä sopivista sosiaalisista malleista kuin sinuttelu".

JUHLIIN KUTSUMINEN

Lounaissuomalaisten kaksipäiväiset pidot hämmästyttivät siirtokarjalaisia. Ensimmäiseksi päiväksi kutsuttiin arvovaltaisimmat vieraat ja sukulaiset tai muuten läheisimmät, ja vasta toisena päivänä entisiä tuttuja ja kyläläisiä, talon entisiä torppareita tai omaa työväkeä. Karjalaiseistä tämä oli uskomatonta yhteiskunnallista erottelua.

"Muuramessa evakkona ollessani oli häät aivan lähinaapurissa... ja meitä kutsuttiin seuraavana päivänä. Kysyin toisen naapurin mökin mummolta ja hän sanoi: Täällä on sellainen tapa, että köyhät kutsutaan toisena päivänä, niin on minuakin kutsuttu. Ja te menette: Mummo sanoi kyllä kun on kutsuttu. Minä sanoin meillä Karjalassa se olisi anteeksiantamaton häväistys. Meillä ei talonpoikaisilla ihmisillä ollut säätyeroa. Naapurit sopi kaikki yhteen oli rikas tai köyhä."

Karjalaisten juhlien ilmapiiri oli vapautunut ja välitön kun taas läntisiä juhlia pidettiin jäykkinä ja muodollisina. Tottumaton karjalainen saattoi rikkoa käyttäytymisellään säänneltyä järjestystä. Ujostelemattomuus, liiallinen tuttavallisuus, miesten "etuilu" tarjoilussa, hälinä, estottomuus ja vapautuneisuus vaikkapa pukeutumisessa loukasivat läntisiä normeja.
3. Elinkeinot: työympäristö ja välineet. Liikkuminen ja kulkuvälineet.
PUUTARHANHOITO

Kannakselaisilla oli puutarhanhoidossa tottumusta, sillä ennen sotia edullisen ilmaston ja valistustoiminnan, muun muassa marttajärjestön ansisosta, kannakselaistaloihin kuului tavallisesti puutarha omenapuinen ja kasvitarhoiteen. Länsi-Suomen eteläosissa siirtokarjalainen saattoi kuitenkin todeta, että paikkakunnalla oltiin tässä asiassa vielä pitemmällä, sitä vastoin pohjoisempana ja varsinkin Pohjanmaalla jäljempänä kuin Karjalassa.

Lännsi-Suomessa puutarhanhoitoa harjoitettiin karjalaisten mielestä pääasiassa isoissa kartanoissa, kun taas lähes jokainen karjalaisperhe yritti saada ainakin pienen kasvimaan ja hoiti sitä huolellisesti. Siirtokarjalaiset naiset ryhtyivät heti kasvimaan kunnostukseen sijoituspaikoissan. Työ tehtiin käsin, kun taas länsisuomalaiset näyttivät käyttävän enemmän apunaan mm. harvennuskuokkaa tai pientä kylvökonetta.

SAUNOMINEN

Läntinen ns. parvisauna poikkesi karjalaisesta. Siirtokarjalaisesta se muistutti enemmän riihtä kuin saunaa. Vaikka ylhäällä olisi ollut kuumaa, tuntui lattia alhaalla peseytyessä kylmältä.

Pohjanamaalla oli taloja, joista puuttui sauna kokonaan. Karjalaiset rakensivat sinne jopa maasaunoja. Karjalaiset saunoivat vähintään kerran vikkossa, lauantaisin, mutta musein myös kahdesti viikossa, keskiviikkona ja lauantaina ja kiireisenä työaikana päivittäin. Karjalaiset ihmettelivät Pohjamaalla ja yleensä lännessä sekä saunomisen vähäisyyttä että sunomiselle annettua vähäistä arvoa. Lännessä ei ollut aina vedenlämmityspataa, vaan vesi kuumennettiin kiukaalla. Vasta kuului ehdottomasti saunaperinteeseen.

Karjalaiset vierastivat länsisuomalaista yhteissaunomisen perinnettä. Siirtokarjalaiset naiset suorastaan kauhistuivat jouduttuaan evakkoina tilanteeseen, että olisi pitänyt lähteä talon miesten ja emännän kanssa yhtä aikaa saunaan: "En mie lähe tei kans... en mie oo käynt ikänää vierahii ukkoloi kansa saunas."

Karjalainen saunomisjärjestys kuvasi perheen sisiästä hierarkiaa, jossa vieraat ja miehet olivat etuoikeutettuja, muuten noudatettiin avioparien ikäjärjestystä. Yhteissaunominen loukkasi säädyllisyyskäsitysten lisäksi myös karjalaista vanhaa käytösnormistoa. Karjalaisille saunan sanottiin olevan pyhä paikka.
4. Asuminen. Pukeutuminen, käsityöt. Ruokatalous.


PUKEUTUMINEN

Evakuointiajan poikkeuksellisuus vaikutti kantaväestön arvioihin karjalaisten pukeutumisesta. Asuja pidettiin vaatimattomina, vanhoillisina ja erityisesti rajakarjalaisten miesten pukeutumista syytettiin "venäläisyydestä". Pukeutumiseen liitettin myös turhamaisuuden, tuhlailun ja väri-ilon mielteitä.

Myös katteettomalta vaikuttanut omakehu ärsytti paikkakuntalaisia. "Karjalaiset kertoivat elämänsä ja kotinsa suureksi, rikkaaksi... Mutta heidän vaatetuksensa oli kuitenkin halpaa ja huonoa. Sellaisia huivipäisiä, rasvanahkakenkäisiä olivat sekä nuoret että vanhat mummot tullessansa."

Paikkakuntalaiset suhtautuivat näihin kertomuksiin epäuskoisesti. Vastausaineistosta löytyy kasku: "Repalainen turkki päällään kertoi eräs karjalainen: Kun myö lähettii evakkoo nii meilt jäi sin paljo hyvvee tavaroo ku sin aitaorrel jäi kuus uutta hyvvee turkkiikii. Sit mie lähtiisän sytytin sen aitankin palamaan, kun lähin evakkoo ajelemaa. Jolloin pohjalainen hänelle sanoi: Olitpas tollo kun nuo risat päälles rustasit, ja ne uudet turkit siellä poltit aitan orrelle."

RUOKATALOUS

Päijänteen ja Kymijoen länsipuoliselle ruokakulttuurille oli tyypillistä kova leipä, säilytettävien ruokien valistaminen suurissa erissä, raaka-aineen monipuolinen käyttö ja säilöntämenetelmien käyttäminen (imellyttäminen, savustus, makkaran- ja juuston valmistus ym.). Läntinen ruuokatalous oli sovellettu pitkäjänteiseen ja suunniteltuun talouteen. Ruokasysteemiä säätelivät melko askeettisen arkiruoan ja runsaan, ylenpalttisen juhlaruoan vuorottelu.

Itäinen ruokatlaous perustui uuniruokiin, pehmeän leivän ja leivonnaisten runsaaseen käyttöön. Säilöntämenetelmänä oli muun muassa lihan- ja kalankuivatus. Kantaväestö noteerasi peruseron oman keittotaloutensa ja siirtokarjalaisten paistotalouden välillä.

Keittotalouteen tottuneet pitivät karjalaisten alinomaista uunin lämmittämistä ja polttopuiden käyttöä tuhlaavaisena ja ruoanlaittoa aikaa vievänä. Karjalaisten mielestä huoneiden lämmitys, leipomusten paistaminen ja uuniruokien kypsyttäminen sujuivat kaikki käytännöllisesti leivinuunin lämmityksen yhteydssä.

Tuoretta leipää ja yleensäkin ruoan tuoreutta paikkakuntalaiset pitivät tyypillisenä karjalaisena piirteenä. Eroa kuvaa monessa maakunnassa kerrottu kasku: "Länsisuomalainen tarkastelee karjalanpiirakoiden valmistusta ja toteaa: "Minä syön puuron puurona ja leivän leipänä." Karjalaisena vastineena on kirvulaisen isännän hämmästely: "Eipä uskoisi, että leipiäkin laitetaan seipäälle!"
Pirkko Sallinen-Gimpl, Siirtokarjalainen identiteetti ja kulttuurien kohtaaminen (väitöskirja), Jyväskylä 1994



Terttu Sagulin:

"Maalaisliitto käytti tilannetta
häikäilemättä hyväkseen"

Vuoden 1945 maanhankintalaki lohkaisi 55 prosenttia
1500 hehtaarin laajuisen Långsjön kartanon pinta-alasta.


Teksti ja kuva: Pertti Toukkari 1987



Långsjö 10.7.2006.
Pertti Toukkari



Viitisentoista kilometriä Someron keskustasta Turkuun päin sijaitsee Långsjön kartano. Hämeen härkätien varrella oleva suurtila sai rälssioikeudet 1600-luvulla Kustaa II Adol­filta. Aikanaan tuhansien hehtaarien laajuista kartanoa ovat isännöineet Ramsayt, Ritzit, de Pontit; 1700-luvulla maatila siirtyi Åvikin lasitehtaan omistaneelle Bremerin suvulle.

Vuonna 1811 Långsjön osti Akaan kruununvouti, toimitusvouti Carl Gustaf Sagulin. Sagulinien hallinnassa alkoi kartanon kukoistuskausi: Långsjö oli edistyksellisesti hoidettu maatila, jolla toimi muun muassa puutarhakoulu, maanviljelys- ja karjanhoitokoulu. Kartanon taimitarhat tunnettiin kautta Suomen.

Tämän vuosisadan maareformit ja muut mullistukset ovat olennaisesti vaikuttaneet Långsjön vaiheisiin: torppariapautus, 30-luvun pula-aika ja viime sotien seuraamukset ovat dramaattinen vaihe suomalaisen kartanokulttuurin ja samalla myös Långsjön historiaa.



Terttu Sagulin 7.2.1987.
Pertti Toukkari


Jatkosodan jälkeen kartanon maille perustettiin nelisen­kymmentä (47) uutta tilaa. Yli 1500 hehtaarin tiluksistaan Långsjö joutui luovuttamaan siirtoväelle noin 800 hehtaaria.
– Jälkeenpäin jouduimme antamaan vielä 40 hehtaaria 'kä­simetsää', kertoo agronomi Terttu Sagulin, kartanon nykyi­nen omistaja. Jäljelle jääneet maat jaettiin perikunnan kesken kolmeen osaan.
– Meillä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko myydä luovutettavaksi määrätty maa suoraan viljelijöille tai valtiolle. Myimme ne valtiolle loppujen lopuksi varsin vaatimattomalla hinnalla, käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi. Kymmenessä vuodessa inflaatio söi korvaussummasta suurimman osan, ei siis ihme, että Långsjössä oltiin melko katkeria. Kaikesta eniten meitä kuitenkin harmitti keinottelumentaliteetti, joka oli sodan jälkeen kovin yleistä.

Kts. MAANHANKINTALAIN (1945) TOTEUTUMINEN SOMEROLLA JA SOMERNIEMELLÄ (79. MAANLUNASTUSLAUTAKUNNAN ALUEELLA) 27.6.1945–31.5.1950

ENSISIJAISET JA TOISSIJAISET MAANLUOVUTTAJAT.
PELLON, MUUN MAATALOUSMAAN JA MAATALOUSKELPOISEN
MAAN LUOVUTUKSESSA KÄYTETTY ASTEIKKO (MAANHANKINTALAKI 1945)


Hallintasopimusryhmät Somerolla ja Somerniemellä1945-50

Someron ja Somerniemen viljelmien luku 1941 ja 1950

Siirtoväen solmimat hallintasopimukset Somerolla ja Somerniemellä 1945-1950

Terttu Sagulinilla on ehtymätön määrä muistoja Långsjön kartanon vaiheista vuodesta 1943 lähtien, jolloin hän tuli taloon miniäksi.
– Voi voi. Kunpa joku olisi haastatellut miestäni näistä ajoista. Sillä miehellä oli historiaa muistissa. Hän kuoli vuonna 1961. Itse en ollut Långsjössä näkemässä mitä talvi­sodan jälkeen tapahtui. Jouduin vasta tähän toiseen rytäk­kään.

HEIMOAATTEEN YSTÄVÄ

Terttu Sagulinin elämänkatsomukseen on vaikuttanut voi­makkaasti heimoaate. Hän kuului Akateemisten Naisten Karjalaseuraan ja toimi jatkosodan aikana työpalvelutehtä­vissä naisten kouluttajana.
– Kun rintamat sitten alkoivat pettää, ja väkeä alkoi tulla valtavat määrät tänne, niin siinä vaiheessa alkoi Långsjön päälle taas kasautua paineita. Se oli hirmuista mylläkkää. Ihmisiä oli läpikulkumatkalla monesta pitäjästä. Heille piti saada katto pään päälle; karja täytyi hoitaa. Yllättäen saa­tettiin tuoda talon lehmien joukkoon sata vierasta nautaa. Voi kuvitella, mikä härkätaistelu siitä syntyi. Välistä tuotiin autokuormittain lampaita talon lampaiden joukkoon. Oli kamalasti ruokkimista ja lajittelua; kukaan ei tiennyt mistä päin lehmät olivat, kenelle ne kuuluivat. Sellaista tuo aika oli.
– Maantietä pitkin tuli ihmisiä, jotka kyselivät: onko tämä Åvik; onko tämä se tai se paikka johon heidät on sijoitettu. Muistan kuinka kamalaa oli sanoa väsyneille ja onnetto­mille karjalaisille, etteivät he vielä olleet perillä.

SUHTAUTUMISVAIKEUKSIA

Terttu Sagulin muistelee anoppiaan, jolla oli suhtautumisvaikeuksia siirtoväkeä kohtaan. Epäluuloisuus juonsi muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin. Talvisodan jälkeen Långsjön sivutila Hovirinta oli karjalaisten läpikulkupaikkana.
– Sotatoimialueelta tuotiin pahatapaisia hunsvontteja Viipurista, jotka tekivät hirveästi pahaa: rellestivät, hävittivät ja pilasivat historiallisesti arvokkaan Hovirinnan sisäirtaimen. Tamä aikaansai mielipahaa paikkakunnalla. Eikä anoppini unohtanut tätä jatkosodan jälkeen, kun evakot toisen kerran tulivat Somerolle. Hän asui vielä siihen aikaan tässä päärakennuksessa, joka oli rakennettu 20-luvulla tulipalossa tuhoutuneen kartanorakennuksen tilalle. Kaikki asunnot olivat tupaten täynnä. Mutta anoppi oli kovana ja tuumi, että jos niin käy kuin Hovirinnassakin, niin kaikkein viimeksi siirtoväkeä otetaan tänne päärakennukseen.

VÄKEÄ VILISEMÄLLÄ

Långsjössä oli sodan jälkeen väkeä niin paljon, etteivät edes isännät aina tienneet, keitä pihapiirissä ja kauempana tiluksilla majaili. Terttu Sagulin kuitenkin kiittelee karjalais­ten sopeutuvuutta.
– Vaikka neljäkin perhettä saattoi asua samassa huonees­sa, niin riitoja ei juuri syntynyt. Tavaton ahtaus taas vai­keutti kartanon elämää. Talon omalle työväelle ei tahtonut löytyä asuntoja.
– Meillä oli kova puute työväestä, kun miehet olivat vielä sodassa. Siirtoväki ei kuitenkaan jostain syystä ollut kovin­kaan halukas ryhtymään talon töihin. He olivat kai niin alla­päin sodan koettelemuksista, eivät halunneet joutua ren­geiksi, entiset isännät.

Arkipäivän tavallisiin huoliin kuului ruokailun järjestäminen kymmenille ihmisille. Vanha "kostholli" toimi yhteis­keittiönä; vanhassa koulujen aikaisessa oppilasruokalassa oli kuhinaa.



Vanhan oppilasruokalan leivinuunilla oli käyttöä
sodan jälkeen.
Pertti Toukkari



– Suuri uuni oli joka päivä kuumana normaalinakin aikana, lukuun ottamatta joulupäivää. Naiset leipoivat piirakoita, leipää, laatikoita.

EVAKKOJA, SOTAVANKEJA, INKERILÄISIÄ

Sodan aikana Långsjössä oli toistakymmentä venäläistä sotavankia ja nelisenkymmentä inkeriläispakolaista kartanon maataloustöissä – Långsjön pelloilla kävi melkoinen venäjän papatus inke­riläisten ja venäläisten sotavankien kesken. Meillä suoma­laisilla ei ollut mitään sanomista. Sotilaspiirissä paheksuttiin sitä, että vangit saivat olla täällä niin vapaasti. Mutta mitä me naiset niille raavaille miehille mahdoimme, Terttu Sagulin naurahtaa.

Terttu Sagulin muistaa, että vankeja oli ollut Långsjössä ainakin talvesta 1942 lähtien. "Alkuaan kartanoon oli tuotu 15 heikossa kunnossa ollutta vankia. He olivat peräisin yhdestä motista, jossa he olivat älkiintyneet. Nälkäänsä he olivat syöneet jopa hevosen. Tuotaessa heidät oli jouduttu nostamaan kuorma-auton lavalta heikkokuntoisuuden vuoksi. Alkuaan vangit söivät tarjotun ruuan lisäksi kaikanlaista, mm. tunkiolta he olivat kaivaneet syötävkseen kuolleet pikkuporsaat. Pian vangit kuitenkin alkoivat lihoa ja vuonna 1944, kun lähtö koitti, vangit olivat riskejä.


Långsjön sotavankeja polttopuita tekemässä.
Lounais-Hämeen Joulu 2006, s. 36



Yksi vangeista osoittautui aggressiiviseksi toisia vankeja ja isäntäväkeä kohtaan. Sen vuoksi hänet siirrettiin yksinään Isonniityn sivutilalle, mutta hän ei sopeutunut sinnekään, joten hänet lähetettiin takaisin Hankoon.

Vankien oloja kävi tarkastamassa valokuvaaja Smirnoff Salosta – hänestä käytetään asiakirjoissa virkanimikettä sotilasvirkamies. Hän oli emigrantti. Terttu Sagulin muistaa hänen käyneen tarkastamassa 2–3 kertaa.

Vangit asuivat muonamiesten asunnossa Nirkunäyräällä. Rakennuksessa, joka vieläkin on paikoillaan, oli kaksi sisäänkäyntiä. Kummassakin oli kaksi huonetta ja eteinen. Jussi Lauren oli vankien vartijana ja hän asui vaimoineen toisessa "huoneis­tossa", vangit olivat toisessa. Aitana oli kananverkko.

Vangit olivat valinneet keskuudestaan "kokin", joka valmisti kartanon ruokatarpeista ateriat. Vangit osallistuivat peltotöihin sekä hakkasivat polttopuita. Varsinaisesti metsänkaato on heitä ei määrätty. Vankien joukossa oli monta kansallisuutta, mm. tseremissejä. Ammatiltaan vankijoukko oli kir­javaa, joukossa oli suutareita ja jopa Äänislinnan kaupungin yleinen syyttäjä. Puhekielenä käytettiin suomea tai venäjää, jota kartanonomistaja oli 1900-­luvun alussa koulussa opiskellut.

Vangit tekivät työn­sä, koska muutoin he pelkäsivät joutuvansa takaisin sotavankileiriin. Vangit kuuntelivat Jussi Laurenin radiosta venä­läisiä radio-ohjelmia, mikä kuitenkin oli kiellettyä. Kun vankien palautuksen hetki lähestyi, oli määrätty, että tiedon olisi saanut kertoa kahta tuntia ennen läh­töä. Vangit olivat kuulleet asian venäläisestä radio­ ohjelmasta jo pari päivää aikaisemmin, minkä vuoksi he lopettivat työnteon ja kävivät hyvästelemässä tyt­töystävänsä.

Viimeisenä päivänä vangeille tarjottiin kahvit kartanon päärakennuksessa. Jälkeen päin venäläisen valvontakomission mää­räyksestä käytiin kyselemässä vankien kohtelusta."

TIMO ALANEN, Lounais-Hämeen Joulu 2006, s. 34, 35




Miten karjalaisiin suhtauduttiin Långsjössä. Pidettiinkö heitä puoliryssinä?

– Emme me ajatelleet niin. Suomalaiset olivat suomalaisia. Enkä ainakaan minä vastustanut siirtoväen sijoittamista. Suhtautumiseeni vaikutti varmasti se, että heimoaatteen myötä tunsin tietynlaista lukkarinrakkautta karjalaisia koh­taan. Kaikissa taloissa ei ollut näin. Tiedän monta paikkaa, joissa kangella avattiin ovet uusille tulokkaille.

VELVOITTEITA RIITTÄMIIN

Vuoden 1945 maanhankintalaki lohkaisi 55 prosenttia Långsjön pinta-alasta. Terttu Sagulin korostaa, että maan­luovutuksen lisäksi kartanolla oli runsaasti muita velvoittei­ta.
– Meidän piti järjestää asunnon lisäksi laitumet, poltto­puut, sähköt. Jälkeenpäin ajateltunakin 250 hehtaarin pelto­alan kyntäminen maanhankintalain velvoitteiden mukai­sesti siirtoväelle syksyllä 1945 oli melkoinen urakka rauta­pyöräisellä puukaasutraktorilla ja kotiin jääneillä heikom­milla hevosilla.




Långsjö 10.7.2006.
Pertti Toukkari



– Ja teitä tehtiin kilometrikaupalla. Pellot ovat vieläkin niitä täynnä. Päätilan maat pirstoutuivat ja omille palstoille pääsy vaikeutui. Maanmittarit olivat täällä perheineen monta kesää. Sekin oli yksi rasitus: heille oli järjestettävä asunto ja ruoka. Kaiken tämän lisäksi meillä oli omakin perinnön­jako meneillään. Sitä kesti kymmenisen vuotta. Talossa istui vaikka kuinka monta maanjakooikeutta tämän pöydän ympärillä. Koko prosessi oli kerta kaikkiaan niin valtava, että siitä saisi vaikka minkälaisen romaanin. Mutta hengissä selvittiin, vaikka sanomistakin tuli. Tosin siirtoväen kanssa ei ollut riitoja, koska valtio oli lunastanut maat.
– Långsjö oli velaton tila, se kesti rasitukset sillä kertaa. Rasitukset kuitenkin näkyvät ja tuntuvat Långsjössä edelleen. Valtavat suurtilan rakennukset, joista jo tosin heikkokuntoi­semmat on hajotettu, tuottavat jatkuvasti turhia kustannuk­sia, koska nykyaikainen maatalous ei sellaisia voi käyttää. Ne ovat vain "monumentteja" suurten pihojen ja puistojen keskellä. Aikakausi hävitti kerta iskulla suo­malaisen kartanokulttuurin. Ruotsinkieliset maanluovuttajat pääsivät kuin 'koira veräjästä'!

POLIITTISTA PELIÄ

Terttu Sagulin, vuosikymmenet Kokoomuksen riveissä vaikuttanut kunnallispoliitikko, muistuttaa sodanjälkeisestä, armottoman kovasta poliittisesta pelistä.



"Maalaisliitto käytti tilannetta häikäilemättömästi
hyväkseen. Puolueen kannatus nousi valtavasti, kun
se lupasi, että kai­ken tämän minä annan teille, kun
kumarratte minua", kokoomuspoliitikko Sagulin
sanoo.
Pertti Toukkari



– Silloin Maalaisliitto käytti tilannetta häikäilemättä hyväksi. Puolueen kannatus nousi valtavasti, kun se lupasi, että kai­ken tämän minä annan teille, kun kumarratte minua, Sagu­lin kärjistää.
– En sano tätä siksi, että kantaisin varsinaista kaunaa. Mutta ei näitä poliittisia lehmänkauppoja noin vain voi unohtaa.

Sagulin sanoo, että hänen oma suhteensa karjalaisiin oli sodan jälkeen paljolti säälinsekainen.
– Surin niitä monia äitejä, jotka lapsineen yrittivät täällä kamppailla, kun miehet olivat vielä rintamalla. Ihmettelin heidän sopeutumiskykyään. Kun karjalaisten lehmät olivat tuolla samassa suuressa kivinavetassa, niin tuumin, että ai­nakin lehmän lannan jaosta tulee kränää. Mutta mitä vielä. Kaikki lantakasat olivat navetan takana siisteissä kasoissa erillään, eikä siitäkään sitten syntynyt mitään ongelmia.

OIKEAAN AIKAAN

Terttu Sagulin korostaa, että suomalainen yhteiskunta oli sodan aikana ja sen jälkeen hyvin yhteisvastuullinen.
– Sota yhdisti suomalaiset. Ilmapiiri oli juuri sillä hetkellä sopiva karjalaisten asuttamiselle. Jos kymmenen vuotta myöhemmin olisi alettu tehdä samanlaista operaatiota, siitä olisi noussut täysi rähinä. Katkeruuden tunnetta ei voi kiel­tää.



Sagulinien sukuhauta Someron vanhalla hautausmaalla.
Pertti Toukkari 7/2007


– Erityisesti anoppini oli hyvin onneton. Hän sanoi, ettei edes hautapaikka saa olla Långsjössä – meillä on täällä oma hautausmaa – sillä koko kartanon puistosta voidaan jonakin päivänä tehdä vaikkapa karjan laidun.
– Ja niin hänet sitten haudattiin Someron hautausmaahan, siitä huolimatta että aviomies lepää Långsjön mullassa omassa sukuhaudas­sa. Ajan ilmapiiri oli epävarma. Hän oli vanhanaikainen ihminen ja reagoi onnettomiin tapahtumiin omalla taval­laan.

MAANHANKINTALAIN SEURAUKSET

Terttu Sagulin arvostelee jyrkästi maanhankintalain toteu­tusta ja sen seurauksia.
– Vaikka asuttaminen onkin historiallisesti katsoen ollut ehkäpä ainoa mahdollinen ratkaisu, niin sittenkin maanhan­kintalain toteuttaminen on aiheuttanut vahinkoa suomalai­selle maataloudelle ja rasitukset jaettiin epätasaisesti. Maa silputtiin lyhytnäköisesti liian pieniksi tiloiksi. Ja nyt seu­raukset näkyvät: monen talon oven edessä on luuta täällä Somerollakin. Kannattamattomia tiloja myydään naapureil­le. Näin maanomistus alkaa taas keskittyä suuremmiksi yksiköiksi.

Olisiko ollut muita vaihtoehtoja?
– Eipä juuri, mutta luovuttajien kannaltakin asioita olisi pitänyt tarkastella enemmän. Karjalaisten asuttaminen tapahtui hyvin paljon muiden maanviljelijöiden kustannuk­sella. On turhaa tietysti enää nostaa näistä asioista meteliä. Aika on parantanut haavat. Ja nämä ajat elänyt vanhempi sukupolvikin alkaa olla jo vähissä.
Kts. MAANHANKINTALAIN (1945) TOTEUTUMINEN SOMEROLLA JA SOMERNIEMELLÄ (79. MAANLUNASTUSLAUTAKUNNAN ALUEELLA) 27.6.1945–31.5.1950

ENSISIJAISET JA TOISSIJAISET MAANLUOVUTTAJAT.
PELLON, MUUN MAATALOUSMAAN JA MAATALOUSKELPOISEN
MAAN LUOVUTUKSESSA KÄYTETTY ASTEIKKO (MAANHANKINTALAKI 1945)


Hallintasopimusryhmät Somerolla ja Somerniemellä1945-50

Someron ja Somerniemen viljelmien luku 1941 ja 1950

Siirtoväen solmimat hallintasopimukset Somerolla ja Somerniemellä 1945-1950





Uuteen elämään. Muolaalaisten
Seura 1948–88. 40-vuotishistoriikki.
Pertti Toukkari, s. 34–44.
Vientipaino Oy 1988
ISBN 951-99981-8-7




JATKUU....

Sivun alkuun
Aloitussivulle Ramsayt Konsinit Åvikin Zidbeck Kimalan historiaa Muuta Kimalasta Someron kartanot Puistosivulle Puut ja pensaat Puu- ja pensaskuvat Unelmapuutarhat Kaakeliuuneja Puutarhalinkkejä


Yhteystiedot:

Pertti Toukkari: (05) 374 6763, 041 543 8890
e-mail: pertti.toukkari@sci.fi,

 

PALAUTETTA

Kiitos!




Heinäkuu 2000.

Päivitys © Pertti Toukkari 11.1.2012

Vieraita 12.7.1999 lähtien
Laskuri


20.1.2009 alkaen


27.1.2009 alkaen
Free Hit Counters
Website Hit Counter