Kansantarinan mukaan Venäjän keisari mestautti yhteen aikaan niin paljon aatelismiehiään, että koko maahan tuli kova puute herroista. Silloin hän päätti tuottaa Tukholmasta uusia herroja Venäjän kansaa komentamaan. Piru sai tehtäväkseen herrojen hakemisen. Kun se sitten säkillinen herroja selässään loikkasi Ruotsista Turun rantaan, repesi säkki ja herrat lentelivät ympäri maakuntaa. Suurin osa putosi Somerolle. Siellä he rupesivat ajamaan talonpoikia taloistaan ja perus-tamaan itselleen kartanoita. taloistaan ja perustamaan itselleen kartanoita.

Someron alueella on 10 vanhaa herraskartanoa, joista 8 on 1600-luvulla aatelisten läänityksikseen saamille tiloille perustamia sätereitä. Someron halki kulkeva Turun-Hämeenlinnan maantie, Hämeen härkätie, on ollut tärkeä tekijä säterikartanoiden sijoittumisessa. Tie oli maamme tärkeimpiä liikennereittejä, jota myöten oli suhteel-lisen helppo kuljettaa kartanoiden tuotteita Turun ja Hämeenlinnan markkinoille.

EKMAN, R. W. Someron pitäjässä: Talvi-ilta
(Somero socken: En vinterqväll)
– Helsingfors F. Tilgmann, Editeur (1871–1873).
– Teräspiirros. Kuvan koko noin 12 x 16 cm.
Paperin koko noin 23 x 29 cm tai suurempi.
Z. Topelius, Matkustus Suomessa 1873
(En resa i Finland)

KLIKKAA SUURENNOS
Kuparipiirrosta muistuttava menetelmä on teräspiirros, joka painotekniikassa sijoittuu ajallisesti 1800-luvun alkupuolelta vuosisadan lopulle. Teräspiirroksessa kaiverrettavan kuparilevyn korvaa teräs, useimmiten kaiverrustyön helpottamiseksi pehmennettynä ja kovuuden palauttamiseksi painoprosessia varten uudelleen karkaistuna.

Teräspiirroskuvia esiintyy meillä laadukkaissa 1800-luvun julkaisuissa, kuten esimerkiksi litografiatekniikalla toteutetun Finland framstäldt i teckningar -taidepiirustusalbumin seuraajassa En resa i Finland – Matkustus Suomessa (1872–1874). Siinä on 36 August Wegerin Leipzigissä valmistamaa teräspiirroskuvaa, jotka kaiverrettiin suomalaistaiteilijoiden varta vasten julkaisuun tekemistä maalauksista ja akvarelleista otetuista valokuvista.
Kuvataiteen keskusarkisto: DOKUMENTTI 1/2002

Somerolle oli 1500-ja 1600-lukujen vaihteessa syntynyt monia autiotiloja, joista oli helppo muodostaa kartanoita – talonpoikien omistus- tai asukasoikeus ei ollut esteenä. Kaikki somerolaiset säterikartanot onkin perustettu entisille autiotiloille. Kartanot perustettiin laillisia muotoja noudattaen, vaikka eräissä tapauksissa kruunulle joutuneiden autiotilojen asukkaita häädettiinkin pois. Normaaliviljelyk-sessä olevat tilat on liitetty sätereihin vapaaehtoisin kaupoin tai vaihdoin. Eri asia to-sin on, uskalsiko talonpoika olla suostumatta ehdotettuun vaihtokauppaan.

"Ruotsissa ja Suomessa erityisin oikeuksin varustettu vapaamies eli rälssisääty, maallinen rälssi, syntyi Maunu Ladonlukon aikana 1279, kun hallitsija antoi verovapauden tiloille, jotka varustivat ratsumiehen kruunun palvelukseen.

Säädystä kehittyi suljettu ryhmä, johon pääsi vain kuninkaan rälssikirjalla. Juhana III:n aikana 1569 aatelisarvosta tuli perinnöllinen. Aatelisille annettiin myös läänityksiä.

Kun aateli 1600-luvulla Kustaa II Aadolfin aikana sai yksinoikeuden korkeisiin virkoihin, se muuttui erioikeuksia nauttivaksi virkamiesluokaksi. 1700-luvun loppupuolelta kehitys alkoi kulkea kohti säätyjen tasa-arvoisuutta.

Poliittisen merkityksensä aateli menetti Ruotsissa 1866 ja Suomessa yksikamarisen edus-kunnan syntyessä 1906. Hallitusmuoto kumosi 1919 viimeisetkin säätyerioikeudet. Vanhat arvonimet jäivät kuitenkin osittain käyttöön."
CD-Facta 2004

Someron kartanoiden perustajat ja heidän lähimmät jälkeläisensä eivät itse asuneet kartanoissaan eivätkä ehtineet puuttua niiden hoitoon. Heidän elämänsä ku-lui sotaretkillä kaukana vierailla mailla. Vasta 1600-luvun loppupuolella kartanot saivat paikallaan asuvia isäntiä, lukuunottamatta Jurvalaa, Härkälää ja Lahtea, jotka joutuivat muualla asuneelle hovioikeuden varapresidentti Gustaf Grassille, suurelle rälssitilojen keräilijälle.

Vaikka kartanoita perustettaessa talonpoikien etuja loukattiin, läänityskauden omis-tajien suhtautuminen rälssitalonpoikiinsa ja alustalaisiinsa oli humaania ja oikeuden-mukaista. Ilmeisesti kartanonherrat käsittivät asemansa siten, että he olivat talon-poikiensa suojelijoita ja nämä heidän suojattejaan. Esimerkiksi Grass antoi suora-naista avustusta köyhille lampuodeilleen eikä vaatinut heiltä edes heidän viljele-mänsä tilan kruununveroja vastaavaa vuokraa.

Vasta kun kartanot reduktiossa olivat muuttuneet kruununtiloiksi ja joutuneet pois vanhoilta donataarisuvuilta alempisäätyisille omistajille, joita mitkään perinteet eivät sitoneet, alkoivat kartanoiden alustalaisille ja augmenttitalonpojille todella vaikeat ajat.

Iso reduktio, maaomaisuuden peruutus

Iso reduktio, maaomaisuuden peruutus, joka Somerolla toimeenpantiin 1690-luvulla merkitsi käännekohtaa kartanoiden historiassa. Aluksi kartanot julistettiin kruunun eli valtion omaisuudeksi, mutta entisille omistajille turvattiin perinnöllinen asukasoikeus, ja kartanot saivat pitää miltei entisellään vanhat etunsa, mm. vapauden kaikista kruununveroista.

Kartanot, nyt kameraaliselta nimitykseltään ratsuvelvolliset säterit, velvoitettiin varustamaan miehen ja hevosen ratsuväkeen. Korvaukseksi kartanot saivat kantaa suurimman osan niille apu- eli augmenttitiloiksi määrättyjen parin kolmen talon-poikaistalon kruununveroista. Säteriratsutilojen omistaminen oli siis edelleen sangen edullista.

Entiset omistajaperheet köyhtyivät reduktion jälkiselvittelyissä ja heidän yhteis-kunnallinen arvovaltansa oli saanut kolauksen. Melko pian reduktion jälkeen kar-tanot alkoivat luisua uusille omistajille, tavallisesti aatelittomille säätyläisille. Vain Hirsjärven toisessa puolikkaassa pysyttelivät Munckit sitkeästi viime vuosisadan puoliväliin saakka. – Tosin heidänkin säätykiertonsa aleni: 1800-luvun alussa Munckeja eleli renkeinä ja torppareina samojen kartanoiden liepeillä, joiden herroja heidän esi-isänsä olivat olleet.

Uudet omistajat keinottelivat kartanoillaan

Kartanoiden uudet omistajat olivat palkannauttijoita, upseereja, pappeja tai muita virkamiehiä, jotka eivät harjoittaneet maanviljelystä elinkeinokseen. Usein kartano ostettiin myös keinottelutarkoituksessa. Kaikki Someron kartanot – Hirsjärveä lukuunottamatta – joutuivat reduktion jälkeen kulkemaan kauppatavarana kädestä käteen, mikä ei tietenkään niiden kuntoa parantanut.

1700-luvun loppupuolella Someron kartanot joutuivat muutamien harvojen kapi-talistien käsiin. Kaupunkien suurporvarit halusivat sijoittaa voittojaan maaomai-suuteen. Somerolle perustetun Åvikin lasitehtaan omistajina nämä rahamiehet pyr-kivät hankkimaan tehtaan toiminnan tueksi metsiä ja maaomaisuutta.

Bremerin kauppahuone omisti neljä säteriä 1790-luvulla

1790-luvulla rikas turkulainen Bremerin kauppahuone omisti kokonaan tai osittain 4 säteriä [Jurvala, Långsjö, Harju, Hirsjärvi + Åvik. – PT] ja eräitä muita tiloja Somerolla. Kiinnelainojen antajana Bremerien kauppahuone oli vetänyt etupiiriinsä myös muita somerolaisia kartanoita.

Kun Bremerit olivat vuonna 1806 myyneet somerolaiset omistuksensa, ilmestyi näyttämölle Gadolinien rahamiessuku, jonka haltuun kartanot siirtyivät yksi toi-sensa jälkeen.

Kun valtio 1700-luvulla alkoi myydä kruununtiloja perinnöksi, ostettiin vähitellen kaikki Someron kartanot perintötiloiksi, viimeinen 1847. Kehitys oli palannut takaisin lähtökohtaansa.

("Someron lukuisat säätyläisten omistamat kartanot ja ratsutilat, jotka reduktiossa olivat niinikään muuttuneet kruununluontoisiksi, ostettiin nekin vähitellen 1700- ja 1800-lukujen kuluessa perintötiloiksi: Härkälä (ennen v. 1773), Lahti 1759, Långsjö 1787, Sarja 1770, Hovila (Ihamäki) 1791, Kimala 1791 (toinen puoli 1818), Jurvala 1795 (toinen puoli 1875), Hirsjärvi 1799 (toinen puoli eli Söderkulla 1805 sekä viimeksi Harju eli Rantakartano 1847.")
Someron historia I, s. 357. Forssa 1949

Käännekohta kartanoiden historiassa oli myös isonjaon toimeenpano 1770–1790-luvuilla. Kartanot olivat olleet samassa sarkajakojärjestelmässä ja viljelysyhtey-dessä sen kylän kanssa, jonka taloista ne aikoinaan olivat muodostuneet. Vasta isossajaossa kartanot saivat peltonsa erilleen kylän yhteisvainiosta. Maatalous alkoi nopeasti edistyä, ja 1800-luku olikin kartanoiden loistoaikaa. Långsjösta tuli Sagu-linien aikana laajalti tunnettu mallitila maanviljelys- ja puutarhakouluineen, taimi-tarhoineen ja kalanviljelyslaitoksineen.

Taitavia ja tarmokkaita maanviljelijöitä oli muissakin kartanoissa. Olosuhteet 1800-luvulla olivat suurtilojen omistajille muutenkin edulliset. Maataloustyöväen palkat olivat alhaisia ja torpparijärjestelmän avulla, joka 1700-luvun puolivälin jälkeen oli nopeasti kehittynyt, työvoimaa saatiin ilmaiseksikin.

Someron monet kartanot antoivat pitäjälle oman erikoisleimansa. Yhteiskunnalli-sessa suhteessa kartanolaitoksella oli tietenkin haitallisetkin vaikutuksensa, jotka ovat tuntuneet nykyaikaan saakka. Toiselta puolelta ne maatalouden alalla veivät kehitystä paikkakunnalla voimakkaasti eteenpäin, mikä on koitunut seudun koko väestön hyödyksi. Taloudellisen hyvinvoinnin turvin niissä kukoisti aito herraskarta-nokulttuuri sekä henkisessä että aineellisessa mielessä. Uuden ajan mullistukset ovat sen monesta kartanosta jo pyyhkäisseet jäljettömiin, mutta toisissa sen leima on vielä aitona säilynyt."
Someron historia II, s. 9–13. Forssa 1958

Sivun alkuun

Takaisin alkuun

Aloitussivulle Kimalan historiaa Avellanit Konsinit Åvikin Zidbeck Ramsayt Muuta Kimalasta Puistosivulle Puut Puu–ja pensaskuvat Unelmapuutarhoja Puutarhalinkkejä

Mikä on kartano?

Suomen kartanoita, Otava; Keuruu 1989

FT Carl Jacob Gardberg

Mitä ovat kartanot? Miten kartano eroaa esim. talonpoikaistalosta?

Vastausta ei ole aivan helppo antaa, sillä kartano-sana ei ole juridinen tai kame-raalitermi, jonka lait ja asetukset määrittelevät. Tällöin on helpompi selvittää sellaisia käsitteitä kuin allodiaalisäteri, säteriratsutila ja sotilasvirkatalo.

Osa vielä toimivista kartanoista pystyy juontamaan juurensa keskiaikaisiin suur-miestaloihin, kun taas toiset ovat syntyneet myöhemmin, niin että talonpoi-kaistaloja ja jopa kokonaisia kyliä on ostettu tai yhdistetty. Varhaisena suurmies-tilana voitaneen mainita Köyliönkartano, jonka vanhan perimätiedon mukaan lienee omistanut piispa Henrikin surmaaja Lalli.

Vuonna 1345 kuningas Maunu Eerikinpoika julkaisi ns. Täljen säädöksen, joka merkitsi, että ratsupalvelukseen ilmoittautunut talonpoika korotettiin rälssimieheksi ja hän sai verovapauden tilaansa, jota sen jälkeen vähitellen alettiin kutsua säteriksi. Tyypillisiä suomalaisia esimerkkejä ovat Paraisten Kuitia, Siuntion Suitia ja Sjundby sekä Uudenkaupungin lähellä sijaitseva Sundholma, joka mainitaan jo 1400-luvun puolimaissa Vanhanakartanona, mikä osoittaa sen korkeaa ikää. Tämä oli alkuna järjestelmälle, joka sitten eri muodoissaan kehitettiin vuosisatojen ajan. Keskiaikaisesta rälssistä erottui 1500-luvun puolimaissa ns. aateli, joka vähitellen alkoi omaksua usein vaakunansa kuvioon liittyviä sukunimiä.

Säterivapaus vahvistettiin Erik XIV:n kruunajaisissa 1561. Aatelismiehet saivat tällöin verovapauden yhdelle talolle, vapaaherrat kahdelle ja kreivit kolmelle. Edel-lytyksenä oli kuitenkin, että maata viljeltiin ja että säteri oli hyvin rakennettu, niin että siellä oli omistajan arvon mukainen "asuinkartano". Jos rakennusta ei hoidettu ja maanviljely laiminlyötiin, säteri voitiin alentaa arvossa ja se menetti verovapau-tensa. Nämä määräykset olivat voimassa 1700-luvun loppuun asti.

Suomen osalta voidaan todeta, että rälssisäterit sijaitsivat pääasiassa 20–30 kilometrin levyisellä rantakaistaleella Uudenkaupungin ja Loviisan välillä. Sisä-maassa oli sitä paitsi joitakin rälssisätereitä hämäläisten vanhoilla asuinalueilla. Jos verrataan koko maan olosuhteita, suurtalot omistivat kuitenkin vain pienen osan viljelykelpoisesta maasta, 1560-luvulla noin 3 %. Eino Jutikkala mainitsee Suo-messa olleen 1700-luvulla 234 rälssisäteriä.

Kustaa Vaasan ajoista lähtien alettiin puhua läänityksistä, mikä merkitsi, että kuningas läänitti uskollisimmille avustajilleen kyliä ja joskus jopa kokonaisia pitäjiä. Tämä oli mahdollista mm. siksi, että kruunusta oli uskonpuhdistuksen aikana tullut katolisen kirkon suurten maaomaisuuksien omistaja. Alun perin tarkoituksena oli, että läänityksen haltija olisi omalta osaltaan saanut kantaa maaomaisuuden verot ja korot tietyltä ajalta, mutta Juhana III:n ajoita lähtien alettiin antaa myös perinnöllisiä läänityksiä, joita kutsuttiin lahjoituslääneiksi. Tämä johtui siitä, että aateluudesta tuli perinnöllinen vuodesta 1569 lähtien. Samalla aikaisempi rat-supalveluvelvollisuus poistettiin. Tyypillisiä lahjoitustiloja ovat Köyliönkartano ja Lempisaari, jotka ennen uskonpuhdistusta olivat kuuluneet Turun piispanpöydälle.

Myös entisistä sätereistä tuli nyt rälssi- eli allodiaalisätereitä, jotka voitiin periä oikeuksineen. Kun kruunu Kustaa II Adolfin aikana tarvitsi rahaa, joillekin tiloille myytiin sitä paitsi korko-oikeuksia, ja tällöin syntyivät ns. ostorälssitilat. Kuningatar Kristiinan aikana tiloja lahjoitettiin enemmän kuin koskaan aikaisem-min.

Kruunun vaikea taloudellinen tila pakotti 1600-luvun jälkipuoliskolla ns. reduk-tioon, joka aloitettiin neljännesperuutuksella 1655 ja joka huipentui 1682–83 pidettyihin valtiopäiviin, jolloin kuningas sai valtuudet peruuttaa jopa pienimmätkin lahjoitusläänitykset. Reduktio sattui moniin Suomen sätereihin hyvin kovasti. Kan-kainen menetti asemansa yhtenä maan suurimmista kartanoista. Sjundby alennettiin ns. säteriratsutilaksi, mikä merkitsi, että kartanon täytyi vapauksien vastapal-velukseksi ylläpitää rakuunaa. Se oli kuitenkin askeleen edellä ns. tavallista ratsu-tilaa, jonka oli annettava sotilas korvauksetta ja joka laskettiin talonpoikaistaloihin. Yleinen mielipide luki ratsutilat kuitenkin talonpoikaisaateliin kuuluviksi.

Isoonvihaan asti säterien maanviljelyä hoitivat yleisesti tilanhoitajat ja pehtorit omistajan ollessa sodassa tai työskennellessä virkamiehenä Tukholmassa tai Turus-sa. 1700-luvulla omistaja itse kuitenkin yhä yleisemmin alkoi viljellä kartanoaan kuin suurtilaa; samalla levisi halu laajentaa ja kokeilla.

Monet kartanot laajensivat tiluksiaan ostamalla niihin rajoittuvia talonpoikaistaloja. Samalla kehittyi torpparilaitos, jollainen aikaisemmin oli ollut lähinnä kruunun kartanoissa ja joka oli säilyvä vuoteen 1918. Tämä kehitys jatkui 1800-luvulla, jolloin erityinen sivistynyt maanomistajaluokka panosti suuresti maanviljelyksen rationalisointiin. Monet näistä melko myöhäisistä kartanoista sijaitsivat sisämaassa, Hämeessä, Savossa ja Karjalassa. Pohjoisempana, esim. Pohjanmaalla ja Kai-nuussa, ei kartanokultuuri sitä vastoin koskaan saanut varsinaista jalansijaa.

Kartanoiden erikoismuotona voidaan mainita 1600- ja 1700-luvuilla perustetut rautaruukit, jotka usein syntyivät siten, että omistaja osti joukon tiloja suurine metsineen. Hyvänä esimerkkinä on Fagervik, joka luotiin kokonaan vuosien 1646 ja 1758 välillä ostamalla suuria maa-alueita Inkoon ja Karjaan pitäjistä. Kemiönsaarella sijaitseva Björkbodan rautaruukki syntyi niin myöhään kuin 1734, kun Björkbodan kylän viisi tilaa yhdistettiin.

Aloitteentekijöinä olivat usein aatelittomat henkilöt, jotka eivät koskaan olleet nauttineet aatelismiesten säterivapautta. Jos ruukki oli perustettu säteriin, tämä saattoi johtaa vaikeuksiin. Teijolla täytyi turkulaiskauppias Johan Jacob Kijkin taistella viranomaisia vastaan neljätoista vuotta, ennen kuin hän aatelittomana sai 1757 oikeuden säterin omistamiseen. Liberaalimmat muodot otettiin käyttöön vasta Yhdistys- ja vakuuskirjan myötä 1789.

Oman ryhmänsä muodostivat ruotujakolaitoksen sotilasvirkatalot, joita vuodesta 1684 lähtien perustettiin osittain kruunun maalle, osittain sille peruutetuille tiloille. Virkataloissa asui armeijan ja laivaston päällystöä. Kartanon haltijoilla oli asumisoikeutta vastaan velvollisuus ylläpitää ruotuarmeijan vakansseja ja seurata armeijaa sodan sattuessa. Koska virkataloja oli jokaiselle sotilasarvolle eversteistä aliupseereihin asti, sotilasvirkatalot muodostivat erityisen tärkeän lenkin kartanoiden ja talonpoikaistalojen välillä.

Mutta palatkaamme takaisin kartano-käsitteeseen, jolle kaikesta huolimatta voi-daan nykyisin antaa sekä yksi että ehkä useampi epävirallinen määritelmä. Kartano on useimmiten yksinäistalo, joka ei muiden talojen kanssa liity kylään. Kan-sanomaisen kuvauksen mukaan kartano on yksinäistalo, jolla on vähintäin viisi torppaa, viisikymmentä hehtaaria viljelymaata ja vähintään viisisataa hehtaaria metsää. Kartanoille ominaisia ovat asuinrakennusten ja talous-siipien muodostamat erilliset rakennusryhmät.

Sivun alkuun

Aloitussivulle Kimalan historiaa Avellanit Konsinit Åvikin Zidbeck Ramsayt Muuta Kimalasta Puistosivulle Puut Puu–ja pensaskuvat Unelma-puutarhoja Puutarhalinkkejä

Rusthollien historiaa

Suomen ratsastalo- ja rustholli-
laitoksen kehityspiirteitä

Dosentti Aarre Läntinen, Kajaani

kts. Genos 62 (1991) s. 123–134

Suomessa on tutkittu kattavasti vuosisatojen mittaan käytyjä sotia, vaikka yhtenäinen Suomen sotahistoria odottaa vielä tekijäänsä. Samalla on tietenkin kä-sitelty ratsuväen merkitystä sodankäynnissä. Kuutisen vuotta sitten kiinnostuin nii-den nykyisten maakirjatalojen selvittelystä, jotka Ruotsin vallan aikana ottivat tehtäväkseen ratsaan varustamisen ja joista ruotujakolaitoksen järjestämisen yhtey-dessä tehtiin rustholli tai ratsuväen sotilasvirkatalo. Lisäksi Suomen aatelislippueen tutkimuksessa oli luontevaa selvittää kaikki maamme vanhat ja uuteen rälssiin kuu-luvat rälssisäterit.

Ruotsin vallan aikana ratsastalolliseksi ryhtyminen merkitsi riskinottoa. Onnis-tuessaan siitä seurasi kotitalon ävertyminen ylitse muiden kylän talojen, ja toisessa ääripäässä siitä saattoi olla seurauksena talon autioituminen ja isäntäsuvun vaih-tuminen. Ratsaan varustaminen oli aikanaan kaikkein pisin urakka, johon isäntä ja sittemmin rusthollilaitoksen aikana talo sitoutui.

Maamme vanhimmat ratsastalot muodostettiin 1560-luvulla. Ratsaan varustaminen kesti sittemmin aina vuoteen 1810 saakka, jolloin maamme ruotujakoinen armeija hajotettiin eli suunnilleen 250 vuotta.

1. Ratsastalo- ja rusthollialue

Ratsastalo (ryttarehemman) on oma terminsä. Ratsastalolla tarkoitetaan sellaista jonka isäntä sitoutui varustamaan ratsuväkeen ratsaan (= ratsun, ratsumiehen ja varusteet). Sopimuksen teko oli vapaata, mutta vain pääasiassa vauraimmilla taloilla oli siihen varaa.

Yleensä ratsastalot olivat 1600-luvulla 1 manttaalin kokoisia. Toki joukossa oli suurempiakin ja myöskin pienempiä, vaikka siihen ei ½ manttaalin suuruisilla taloilla ollut aina taloudellisia edellytyksiä.

Kuitenkin yrittämisen halu meillä suomalaisilla on ollut aina kova. Ratsastalon näkö-kulmasta ratsumiehen kuolemalla ei ollut kovinkaan suurta taloudellista merkitystä, sillä uusia oli tulossa: ratsumiehenä palvelemista näet arvostettiin paljon enemmän kuin jalkamiehenä eli nihtinä taistelemista. Sen sijaan ratsastalon taloudellista kesto-kykyä koetteli rajusti, mikäli talo usein menetti sotaratsun ja varusteet.

Rusthollilaitos oli tarkoitettu ”ikuiseksi”. Järjestelmässä ratsaan varustaminen oli si-dottu taloon. Rusthollin taloudellisen aseman ja jatkuvuuden turvaamiseksi sen isäntä ei saanut toimia talonsa puolesta ratsumiehenä toisin kuin vielä ratsastaloissa.

Rustholleista oli n. 90 % entisiä ratsastaloja, joten ruotujakolaitos ei merkinnyt ko-vinkaan suurta vallankumouksellista muutosta ratsuväen rekrytointitapaan, kuten joskus on arveltu. Ratsastalot ja sittemmin rusthollit ovat sijainneet maamme vilja-vimmilla seuduilla, mikä oli luonnollista. Ratsastaloalue oli jonkin verran suurempi kuin se alue, jonne rustholleja 1600-luvun lopulla muodostettiin.

Ratsastaloja on sijainnut 1600-luvulla Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Sata-kunnassa, Hämeessä, Savossa, Pohjanmaalla ja siinä Karjalan osassa, joka kuului ennen vuotta 1617 solmittua Stolbovan rauhaa Ruotsille. Käkisalmen Karjalassa – voittomaalla – on ainoastaan Hiitolassa sijainnut 1600-luvulla muutama ratsastalo.

Pohjanmaalta varustettiin 1640-luvulle saakka yksi ratsuväkikomppania, joka kuu-lui Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmenttiin. Pohjanmaan ratsastalot sijaitsivat Etelä-Pohjanmaalla, mutta 1630-luvulla ratsastaloaluetta laajennettiin lyhytaikaisesti pohjoisemmaksi Kruunupyyn alueelle sekä Oulun ympäristöön. Pohjanmaan rat-suväkikomppania hajotettiin Sotakollegion määräyksellä vuonna 1641, minkä jälkeen Pohjanmaalta (= Etelä-Pohjanmaalta) ratsastalot hävisivät Westfalenin rau-haan vuonna 1648 mennessä. Sen jälkeen sinne ei enää muodostettu ratsastaloja.

Savossa varsinainen ratsastaloalue on sijainnut Etelä-Savossa Pieksämäen, Jo-roisten, Kangaslammin ja Kerimäen korkeudelle saakka. Kuitenkin Pohjois-Savossakin oli muutama ratsastalo 1600-luvun alkupuolella mm. Kuopion lähellä Rissalassa.

Ratsastaloja ei ole ollut lainkaan – kyseessä on siis maaratsastalot – Kainuussa ja Ahvenanmaalla. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaallakin niitä oli vain lyhytaikaisesti 1630-luvulla. Myös Länsi-Uudenmaan rannikolla sekä Varsinais-Suomen saa-ristossa on ollut vain niukalti ratsastaloja.

Ratsastalolliseksi saattoi ryhtyä vain kruunun- tai perintöluontoisen talon isäntä mut-tei rälssitalon. Tehokas keino estää kotitalon joutuminen rälssiksi oli ryhtyä rat-sastalolliseksi: kruunu näet ei antanut ratsastaloja rälssiksi ratsuväen saannin tur-vaamiseksi. Toki Suomesta löytyy tästä säännöstä muutamia poikkeuksia.

Asiakirjoista voi havaita, millaiseen pinteeseen ratsastalollinen joutui aatelisherran kanssa, kun kylän muut talot annettiin tälle rälssiksi ja hän halusi saada myöskin ratsastalon haltuunsa. Edellä olevasta voi samalla päätellä, että niillä alueilla, jossa oli paljon rälssimaata, oli vastaavasti vähemmän ratsastaloja.

Rusthollialue oli ratsastaloaluetta pienempi, kuten edellä jo todettiin. Sen pohjois-raja alkoi Porista (ent. Ahlaisista) ja kulki Noormarkun kautta Ikaalisiin, Orivedelle, Jämsään, Luhankaan, Pieksämäelle, Joroisiin, Kangaslammille, Heinävedelle, Kerimäelle, Rautjärvelle, Jääskeen ja Karjalan kannaksen halki Kivennavalle. Ah-venanmaalla ei ole sijainnut yhtään rusthollia, kuten ei ratsastalojakaan.

Vaikka ruotujakoinen armeija vuonna 1810 hajotettiin 50 vuodeksi, rusthollilaitos jatkoi elämistään kameraalisesti. Kun sitten maassamme vuonna 1878 toteutettiin yleinen asevelvollisuus, ruotujakolaitoksen purkaminen tuli ajankohtaiseksi. Keisa-rillisen Majesteetin antamalla asetuksella vuonna 1886 rusthollijärjestelmä päätettiin purkaa asteettain. Silti rusthollilaitos näkyy edelleen vuoden 1905 maakirjassa.

Suomessa on sijainnut lähes 9.000 ratsastaloa sekä sittemmin lähes 3.000 rust-hollia. Niiden sijainti on taulukoitu nykyisen (Karjalassa vuoden 1939) kunta-jaotuksen mukaisesti. Ratsastalojen joukossa on runsaasti pitkäaikaisia, mutta joukkoon mahtuu paljon lyhytaikaisiakin, jotka kestivät urakkaansa vain vuoden pari.

Suomen ratsastalot ja rusthollit

(rusthollit vuoden 1719 tilanteen mukaan)

Kunta......Ratsastaloja/Rusthollinumeroita
Alahärmä 23/-
Alastaro 44/13
Alavus 3/-
Anjalankoski 29/25
Antrea 48/ 35
Anttola 2/ 3
Artjärvi 24/ 1
Asikkala 45/ 15
Askainen 15/ 6
Askola 44/ 16
Aura 33/ 11

Dragsfjärd 7/ 6

Elimäki 19/ 1
Enonkoski 7/ 4
Espoo 70/ 26
Eura 50/ 16
Eurajoki 31/ 7

Forssa 16/ 6

Halikko 123/ 37
Hanko -/ -
Harjavalta 21/ 9
Hartola 16/ 8
Hattula 128/ 49
Hauho 86/ 28
Haukivuori 4/ 3
Hausjärvi 18/ 6
Heinjoki 10/ 7
Heinola (+mlk) 14/ 8
Heinävesi 9/ 4
Helsinki 59/ 24
Hiitola 10/ -
Hirvensalmi 6/ 1
Hollola 103/ 23
Huittinen 29/ 16
Humppila 3/ -
Hyvinkää 10/ 2
Hämeenkyrö 46/ 5
Hämeenlinna 65/ 20

Iitti 45/ 7
Ikaalinen 46/ 1
Ilmajoki 37/ -
Imatra 12/ 6
Inkoo 12/ 6
Isokyrö 46/ -

Jaala 10/ 2
Janakkala 62/ 20
Johannes 12/ 10
Joroinen 29/ 14
Joutsa 4/ -
Joutseno 58/ 40
Juupajoki 10/ 1
Juva 82/ 53
Jyväskylä (+mlk) 2 (?)/ -
Jämijärvi 1/ -
Jämsä 6/ 7
Jämsänkoski 1/ 1
Järvenpää 7/ 2
Jääski 66/ 26

Kaarina 35/ 12
Kalanti 45/ 4
Kalvola 51/ 13
Kangasala 57/ 16
Kangaslampi 6/ 4
Kangasniemi 1/ -
Kankaanpää 1/ -
Kanneljärvi 9/ 7
Karinainen 21/ 9
Karjaa 32/ 11
Karjalohja 40/ 24
Karkkila 10/ 3
Kauhajoki 6/ -
Kauhava 31/ -
Kemiö 43/ 18
Kempele 5/ -
Kerava 13/ 2
Kerimäki 18/ 6
Keuruu 1/ -
Kihniö 1/ -
Kiikala 39/ 5
Kiikoinen 1/ -
Kirkkonummi 96/ 32
Kirvu 86/ 37 Kisko 41/ 23
Kiukainen 19/ 11
Kivennapa 48/ 17
Koivisto 5/ 1
Kokemäki 91/ 22
Kokkola 7/ -
Korpilahti 1/ -
Koski (Hl) 57/ 13
Koski (Tl) 32/ 9
Kotka 30/ 12
Kouvola 2/ 1
Kruunupyy 53/ -
Kuhmalahti 20/ 2
Kuhmoinen 6/ -
Kuolemajärvi 4/ 10
Kuopio 1/ -
Kuorevesi 5/ -
Kuortane 23/ -
Kurikka 12/ -
Kuru 2/ -
Kustavi 14/ 11
Kuusankoski 1/ 2
Kuusjoki 27/ 7
Kylmäkoski 43/ 16
Kärkölä 32/ 5
Köyliö 9/ 4

Lahti 12/ 6
Laihia 18/ -
Laitila 59/ 5
Lammi 92/ 11
Lapinjärvi 77/ 29
Lappeenranta 122/ 45
Lappi 40/ 9
Lapua 65/ -
Lavia 1/ -
Lehtimäki 1/ -
Leivonmäki 2/ -
Lemi 47/ 14
Lempäälä 105/ 21
Lemu 13/ 7
Leppävirta 6/ -
Lieto 10/0 34
Liljendal 42/ 8
Liminka 19/ -
Lohja (+mlk) 67/ 32
Loimaa (+ mlk) 65/ 27
Loppi 18/ 7
Loviisa 11/ 3
Luopioinen 18/ 7
Luhanka 2/ 3
Lumijoki 6/ -
Luoto 1/ -
Luumäki 67/ 23
Luvia 3/ 2
Längelmäki 18/ 2

Maalahti 2/ -
Marttila 38/ 15
Masku 14/ 7
Mellilä 15/ 5
Merikarvia 8/ -
Merimasku 25/ 8
Mietoinen 10/ 6
Miehikkälä 24/ 19
Mikkeli (+ mlk) 48/ 28
Mouhijärvi 30/ 4
Multia 1/ -
Muolaa 53/ 36
Mustasaari 15/ -
Muurla 20/ 12
Mynämäki 27/ 6
Myrskylä 29/ 11
Mäntsälä 18/ 4
Mäntyharju 25/ 10

Naantali 28/ 13
Nakkila 21/ 7
Nastola 20/ 5
Nauvo 24/ 15
Nokia 25/ 7
Noormarkku 7/ 2
Nousiainen 54/ 5
Nummi-Pusula 115/ 40
Nurmijärvi 52/ 5
Nurmo 16/ -
Närpiö 3 -

Oravainen 5/ -
Oripää 2/ -
Orivesi 62/ 5

Padasjoki 26/ 12
Parainen 63/ 28
Paimio 107/ 44
Parkano 4/ -
Pedersöre 3/ -
Pernaja 10/0 31
Perniö 108/ 45
Pertteli 15/ 7
Pertunmaa 4/ -
Pieksämäki (+ mlk) 4/ 1
Piikkiö 55/ 26
Pirkkala 23/ 7
Pohja 53/ 16
Pomarkku 5/ -
Pori 28/ 16
Pornainen 19/ 1
Porvoo (+ mlk) 150/ 41
Pukkila 8/ -
Punkaharju 10/ 5
Punkalaidun 14/ 3
Puumala 39/ 10
Pyhtää 54/ 19
Pyhäranta 4/ -
Pälkäne 12/0 30
Pöytyä 48/
19
Raisio 24/ 7
Rantasalmi 96/ 47
Rautjärvi 32/ 12
Renko 20/ -
Ristiina 10/ 6
Ruokolahti 39/ 11
Ruotsinpyhtää 62/ 19
Ruovesi 5/ -
Rusko 13/ 1
Rymättylä 32/ 19

Sahalahti 42/ 14
Salo 42/ 16
Sammatti 17/ 6
Savitaipale 39/ 14
Savonlinna 41/ 24
Seinäjoki 1/ -
Siilinjärvi 2/ -
Sipoo 10/9 27
Siuntio 73/ 28
Soini 1/ -
Somero 58/ 17
Sulkava 45/ 12
Sumiainen 2/ -
Suodenniemi 7/ -
Suomenniemi 5/ 1
Suomusjärvi 40/ 13
Suonenjoki 4/ -
Sysmä 52/ 21
Säkkijärvi 32/ 32
Särkisalo 30/ 10
Säkylä 22/ 9

Taipalsaari 59/ 23
Taivassalo 35/ 17
Tammela 56/ 13
Tammisaari 28/ 14
Tampere 98/ 20
Tarvasjoki 32/ 11
Tenhola 93/ 31
Terijoki 5/ 3
Tervo 2/ -
Teuva 2/ -
Toijala 34/ 7
Turku 88/ 36
Tuulos 24/ 3
Tuusula 49/ 6
Tyrnävä 16/ -

Ulvila 15/ 8
Urjala 52/ 20
Uusikaarlepyy 2/ -
Uusikaupunki 23/ 12
Uusikirkko (Vpl) 8/ 7

Vahto 2/ –Vahviala 21/ 16
Valkeakoski 120/ 39
Valkeala 45/ 21
Valkjärvi 41/ 30
Vammala 136/ 29
Vampula 8/ 7
Vantaa 94/ 25
Vehkalahti 67/ 55
Vehmaa 26/ 16
Vehmersalmi 1/ -
Vesanto 1/ -
Vesilahti 57/ 11
Vihti 99/ 44
Viiala 14/ 4
Viipuri 80/ 45
Viljakkala 8/ -
Vilppula 3/ -
Virolahti 59/ 38
Virrat 9/ -
Vuoksela 3/ 1
Vuoksenranta 5/ 2
Vähäkyrö 30/ -
Västanfjärd 16/ 3
Vöyri 15/ -

Ylihärmä 4/ -
Ylistaro 44/ -
Ylämaa 17/ 14
Yläne 2/ 3
Ylöjärvi 25/ 5
Ypäjä 5/ 1

Äetsä 48/ 11
Ähtäri 2/ -
Äyräpää 4/ 3
YHTEENSÄ 8.974/ 3.002

Ratsastaloja on ollut sata tai enemmän Halikossa, Hattulassa, Hollolassa, Lap-peenrannassa, Lempäälässä, Liedossa, Nummi-Pusulassa, Paimiossa, Pernajassa, Perniössä, Porvoossa (+mlk), Pälkäneellä, Sipoossa, Valkeakoskella ja Vam-malassa.

Rusthollejakin on sijainnut yleensä runsaimmin samoissa pitäjissä, joissa oli ollut ratsastaloja. Suomessa on ollut vähintään 40 rusthollinumeroa Hattulassa, Jout-senossa, Juvalla, Lappeenrannassa, Nummi-Pusulassa, Paimiossa, Perniössä, Porvoossa (+mlk), Rantasalmella, Vehkalahdella, Vihdissä ja Viipurissa.

Rustholleista on ollut vajaat 300 entisiä rälssisätereitä, jotka peruutettiin isossa re-duktiossa ja joista tehtiin ruotujakolaitoksen myötä säterirustholleja. Useat niistä vauraina kartanoina varustivat kaksi ja jopa kolme ratsasta. Siitä syystä, vaikka Suomeen muodostettiin 1600-luvulla 3.002 rusthollinumeroa, rusthollien määrä oli todellisuudessa n. 2.940 kpl.

SUOMEN SÄTERIRUSTHOLLIT
VUODEN 1743 TURUN RAUHAN JÄLKEEN

Kunta....../....Määrä

Porvoo (+ mlk) 10
Somero 10 (kts. Kemppainen)
Vihti 9
Hattula 8
Pernaja 8
Perniö 8
Valkeakoski 7
Janakkala 5
Espoo 5
Sipoo 5
Parainen 4
Kokemäki 4
Pori 4
Taivassalo 4
Kustavi 4
Tammisaari 4
Pohja 4
Lohja (+mlk) 4
Tenhola 4
Kalvola 4
Vantaa 3
Mietoinen 3
Sahalahti 3
Ruotsinpyhtää 3
Nauvo 3
Rauma 3
Sauvo 3
Uusikaupunki 3
Kirkkonummi 3
Loppi 3
Helsinki 3
Padasjoki 3
Hauho 3
Mäntsälä 3
Urjala 3
Heinola 3
Turku 2
Äetsä 2
Kemiö 2
Nakkila 2
Eurajoki 2
Askainen 2
Vehmaa 2
Pälkäne 2
Kangasala 2
Tampere 2
Siuntio 2
Tuulos 2
Nummi-Pusula 2
Toijala 2
Kylmäkoski 2
Tammela 2
Lahti 2
Orimattila 2
Asikkala 2
Sysmä 2
Hartola 2
Luhanka 2
Sulkava 2
Joroinen 1
Juva 1
Anttola 1
Rantasalmi 1
Hollola 1
Koski (Hl) 1
Nastola 1
Kuusankoski 1
Iitti 1
Artjärvi 1
Lapinjärvi 1
Myrskylä 1
Askola 1
Pornainen 1
Sammatti 1
Lammi 1
Luopioinen 1
Jämsä 1
Kerava 1
Karkkila 1
Hämeenlinna 1
Nokia 1
Ylöjärvi 1
Pirkkala 1
Vesilahti 1
Viiala 1
Lempäälä 1
Kärkölä 1
Orivesi 1
Rymättylä 1
Lieto 1
Koski(TI) 1
Pöytyä 1
Muurla 1
Halikko 1
Laitila 1
Lappi 1
Köyliö 1
Noormarkku 1
Piikkiö 1

YHTEENSÄ 249

Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhassa osa Karjalan ratsu-väkirykmentin rustholleista jäi uuden valtakunnanrajan taakse. Viimeksi mainitun rauhan jälkeen maassamme oli 2.250, joista toistakymmentä numeroa muodostettiin vasta tuolloin. Suomessa on ollut Karinainen kaikkein leimallisin rusthollipitäjä, jossa rustholleille kuului kameraalisista taloista 57 % ja vanhoista manttaaleista 62 %.

I
I. RATSUVÄEN REKRYTOINNIN KEHITYSPIIRTEITÄ

Ruotsin ja samalla Suomen armeijan rungon muodosti keskiajalla jalan taisteleva nostoväki eikä rälssin asettama ratsuväki. Ohjeita ratsaan varustamisesta annettiin maanlakien kuninkaankaaressa. Rälssin ratsaspalveluksen suorittamista valvottiin pitämällä asekatselmuksia. Tällaisia paikkoja oli Ruotsissa kymmenen ja Suomessa vain yksi eli Turku.

Talonpoikainen nostoväki ja rälssin asettama ratsuväki eivät riittäneet enää uuden ajan alussa kruunun tarpeisiin. Rälssin asettamasta ratsuväestä kehittyi Ruotsissa ja Suomessa 1500-luvulla aatelislippue. Sen määrää saatiin lisätyksi porrastamalla ratsaan varustamisvelvollisuus rälssimiesten maaomaisuudesta ja läänitystuloista riippuvaksi.

Suomen aatelislippue oli suuruudeltaan vaatimaton – vain suunnilleen sata ratsasta. Se muodosti vuoden 1634 hallitusmuodon mukaan Ruotsin aatelislippueessa Everstiluutnantin komppanian.

Iso reduktio 1600-luvun lopulla muutti Ruotsissa ja Suomessa oleellisesti aatelin ratsaspalveluksen rekrytoinnin taloudellista pohjaa. Sen seurauksena Suomen aatelislippue pieneni nopeasti, ja siihen kuului vuonna 1700 enää 30 ratsasta.

Suuren Pohjan sodan (1700 – 1721) jälkeen Suomen aatelislippuetta ei enää kut-suttu palvelukseen, vaan sen miehistön puolesta alettiin suorittaa vakanssimaksua. Sen sijaan aatelislippueen päällystö virkataloineen pidettiin täysilukuisena vuoteen 1792 saakka.

Suomen aatelislippueen sotilaallista merkitystä kuvaa hyvin, että maamme maarat-suväkeen kuului vuonna 1630 3.000 ja vuonna 1640 3.600 ratsasta.

Rälssin asettama ratsuväki ei enää uuden ajan alussa riittänyt kruunun kasvaviin sotilaallisiin tarpeisiin. Siksi kruunun oli pakko ryhtyä miettimään uusia keinoja ratsuväen rekrytointipohjan laajentamiseksi. Arbogan kokouksessa vuonna 1536 tehtiin päätös, että ratsaan varustamisen korvauksena kruunu antoi 30 markkaa rahaa, kuusi kyynärää kangasta, vapaan ylöspidon sekä ratsulle rehun. Näin valtakuntaan muodostui vuodesta toiseen kasvava palkkaratsumiesjoukko. Näitä oli Ruotsin armeijassa vielä 1600-luvun alussa. Suomenkin ratsuväessä oli jo vuoden 1537 katselmuksessa paikalla palkkamiehiä.

Pestaamisen lisäksi ratsuväen saamiseksi turvauduttiin 1500-luvulla myöskin pak-ko-ottoihin. Lisäksi sitä hankittiin ulkomailta värväämällä.

Palkkaratsumiehestä ei ollut enää pitkä askel sellaiseen rekrytointitapaan, että ratsastalolliseksi ryhtyvälle annettiin verohelpotus. Lähteiden niukkuuden takia ei ole mahdollista sanoa, oliko verohelpotuksia Suomessa jo 1550-luvulla Venäjän sodan aikana, mutta mahdollista se kyllä oli. Varmasti niitä on ollut 1560-luvulta alkaen. Lisäksi ratsumiehiä saatiin vielä 1500-luvun lopulla läänittämällä yhden tai useamman talon verot jollekin ratsaspalveluksesta kiinnostuneelle.

Ratsastalon verovapaudeksi vakiintui vähitellen 30 hopeataalaria. Se vastasi melko tarkasti 1 manttaalin kokoisen talon verorasitusta. Tästäkin syystä ratsastalot olivat yleensä tavallista suurempia taloja, sillä pienemmän talon kohdalla täytyi suorittaa erityisjärjestelyjä täyden verovapauden saamiseksi. Niille näet jouduttiin antamaan verovapaudesta puuttuva osa jonkin toisen talon (tilldelningshemman) veroista. Pääsääntönä oli, että mitä isompi talo, sitä vakaammin se pystyi vastaamaan ratsaan varustamisesta.

Kaarle IX kokeili ratsuväen rekrytoinnissa vuonna 1606 uutta menetelmää luomalla valtakuntaan puoliaatelin eli knaapit. Suomessa näitä on ollut eniten Etelä-Karjalassa ja Karjalan kannaksella. Jotkut näistä knaapisuvuista introdusoitiin sittemmin ritarihuoneeseen, kun taas pääosa niistä vaipui tavallisten talonpoikien joukkoon. Toki on huomattava että osa ratsastalollisista ja rusthollareista samaisti itsensä knaapeihin, minkä voinee päätellä sellaisista rusthollien nimistä kuin Knaapi tai Naappi.

Ratsastalolliseksi ryhtyminen oli 1500-luvun lopulla ja vielä 1600-luvun alkupuolella jollakin tavalla ”kuohahtelevaa”. Vakiintumista voi havaita 1620-luvulta lähtien. Uusia ratsastaloja ilmaantui hyvin vähän enää 1650-luvulta alkaen.

Kaikkiaan maassamme on ratsastalona olemista kokeillut hyvällä tai huonolla menestyksellä pitkän tai lyhyen aikaa lähes 9.000 taloa 1500-luvun lopulta yli sadan vuoden aikana. Yhtä haavaa ratsastaloja oli 1630-luvulta alkaen 3.000–4.000 kpl. Se oli paljon se Suomen oloissa.

Oman mainintansa ansaitsevat Suomen sotahistoriassa rakuunatalot, jollaisia maahamme muodostettiin 1640-luvulta lähtien. Rakuunatalot olivat ratsastaloja pie-nempiä. Monesti annettiin autiotaloja rakuunoiden viljeltäväksi.

Ruotujakolaitosta toteutettaessa maahamme muodostettiin 3.002 rusthollinumeroa, kuten aiemmin jo mainittiin. Harvemmin historiallisessa kirjallisuudessa sen sijaan mainitaan, että tuolloin Suomeen perustettiin myös 500 rakuunarusthollia, jotka kuuluivat neljään maarakuunakomppaniaan eli Hämeen, Uudenmaan, Jääsken ja Lapveden komppaniaan. Joskus sukututkijat sekoittavat nämä rakuunarusthollit (dragonrusthåll) varsinaisiin rustholleihin oletettavastikin siksi, että Suomen kolme ratsuväkirykmenttiä muutettiin vuonna 1721 rakuunakannalle, jolloin entisistä rustholleista tuli todellisuudessa rakuunarustholleja. Kyseiset 500 rakuunarusthollia lakkautettiin Suuren Pohjan sodan päättyessä. Niiden asema oli samanlainen kuin varsinaisten rusthollienkin, sillä niillä on ollut mm. omia augmenttitaloja.

III. RATSUVÄEN ORGANISAATIO

Ratsuväen taktisena ja hallinnollisena yksikkönä oli 1500-luvulla ja edelleen 1600-luvun alussa lippue (fana), johon kuului keskimäärin 300 ratsasta. Ne saivat ni-mensä ratsumestarinsa mukaan, kuten sittemmin 1600-luvulla edelleen komp-paniatkin. Vasta 1690-luvulla komppaniat saivat nimensä rekrytointialueensa (=kihlakunta) perusteella. Lippueilla ei ollut vielä kiinteää rekrytointialuetta. Pyrki-myksenä oli 1600-luvun alussa muodostaa neljä maakunnallista lippuetta. Ratsuväen organisaatiouudistuksessa vuonna 1621 lippueet korvattiin pienemmillä komppanioilla, joista kehittyi aikaa myöten 125 ratsaan suuruisia. Ne saattoivat operoida suurempinakin yhtyminä eli skvadroonina (eskadroonina = 4 komp-paniaa).

Rykmenttijako ulotettiin ratsuväkeen vasta vuonna 1632, jolloin maahamme muodostettiin kolme ratsuväkirykmenttiä. Niistä ensimmäisen rekrytointialue käsitti Varsinais-Suomen, Satakunnan ja 1640-luvulle saakka Pohjanmaan, toisen Uudenmaan ja Hämeen sekä kolmannen Karjalan ja Savon. Kussakin rykmentissä oli 8 komppaniaa. Niistä kolme 1640-luvulle saakka ja sitten neljä oli ns. esikunta-komppanioita eli Henkikomppania, Everstiluutnantin komppania ja Majurin komp-pania.

Rykmenttijako säilyi samanlaisena myös ruotujakolaitoksen järjestämisen yhtey-dessä. Komppanioista tehtiin tiukan alueellisia, kun vielä esimerkiksi 1650-luvun katselmusluetteloissa komppaniaan saattoi kuulua hyvinkin etäältä, jopa toisesta läänistä varustettuja ratsaita.

IV. MITEN RATSASTALOISTA SAA TIETOJA

Paikallishistorioissa käsitellään yleensä ratsastaloja jonkin verran. Joissakin niissä on vallan erinomaisiakin kuvauksia, joissa mainitaan ratsumiehiä nimeltä ja ker-rotaan heidän vaiheistaan. Ratsastalojen tutkimusta helpottaa osaltaan useissa pitäjänhistorioissa oleva isäntäluettelo.

Ratsastaloista saa runsaasti tietoja Suomen asutuksen yleisluettelosta (SAY). Tosin se ei kata koko maata, joten siitä ei kaikille sukututkijoille ole hyötyä. Ratsastaloja kuten yleensäkin talojen vaiheita tutkittaessa on talon tärkeänä tuntomerkkinä 1600-luvulla oleva manttaaliluku. Se säilyi pääsääntöisesti läpi vuosisatojen, joten se on edelleen näkyvissä esim. vuoden 1905 maakirjassa vanhan manttaalin nimellä. Kun taloja yhdistettiin 1600-luvun lopulla esimerkiksi rustholleiksi, nämä manttaaliluvut laskettiin yhteen.

Savo muodostaa ratsastalo–ja sukututkijalle oman problematiikkansa, koska kylämuodostus tapahtui siellä vasta 1600-luvun puolimaissa. Hyvänä apuna Savon osalta on vuoden 1661 maakirja, jossa on isäntien jälkeen juokseva numerointi. Se viittaa vuoden 1664 maantarkastusmaakirjaan, jossa kylät maakuntaan vakiin-nutettiin. Viimeksi mainitussa maakirjassa mainitaan talojen manttaaliluku, joka oli edelleen sama vuoden 1905 maakirjassa.

Savossa isojako jonkin verran sekoitti kyläjärjestelmää. Siellä on mahdollista päästä systemaattisella työllä mm. ratsastalojen kohdalla aina 1500-luvulle saakka kylien nimien puuttumisesta huolimatta (kts. mikrofilmit ES 2625–2626).

SAY:ssä mainitaan ratsastalot (rytt) isäntien nimen yhteydessä. Niitä vuodesta toiseen seuraamalla voi selvittää, minä vuosina talosta varustettiin ratsas. Lisäksi ratsaista saattaa olla etenkin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella muitakin tietoja, mm. kenen komentamassa lippueessa tai komppaniassa
ratsas palveli.

Omassa ratsastalotutkimuksessani sen jälkeen oli vuorossa maakirjat. Mikrofilmien alussa on luettelo, miltä vuosilta maakirja on käytettävissä – yleensä n. 10 vuoden välein. Omassa tutkimuksessani olen käyttänyt vuosien 1705, 1695, 1685, 1675, 1666, 1655, 1645 ja 1635 maakirjoja sekä sitä varhemmalta ajalta tiheämmällä seulalla.

Maakirjoissa mainitaan, millaisiin tehtäviin talon verotuotto oli tarkoitettu. Niinpä siellä mainitaan mm. se, oliko talo ratsastalo tai rakuunatalo. Talon manttaalilukuun kannattaa kiinnittää tarkkaa huomiota talon tunnistamiseksi. Toki sitä helpottaa suuresti se, että talo kulki läpi vuosikymmenten saman isännän nimissä viimeistään 1630-luvulta lähtien, vaikka isäntä oli iät ajat sitten kuollut ja kuopattu. Samainen isäntä mainitaan vielä 1700-luvun alkupuolenkin maakirjoissa. Siinä aloittavan sukututkijan kannattaa olla tarkkana – muuten tulee todella vanhoiksi eläneitä isäntiä.

Hyvä on pitää myös mielessä, että 1600-luvullakin osattiin kirjoittaa nimet väärin. Tällaisia erehdyksiä sattuu toisinaan mm. nimien Eskil (Erik), Klas (Lars) ja Jöns (Jöran) kohdalla.

Talojen nimet mainitaan maakirjoissa ensi kerran 1600–ja 1700-luvun vaihteessa, vaikkakin mm. niiden isännän nimeen pohjautuvista johdannaisista voi havaita niitä käytetyn todellisuudessa puhekielessä jo paljon aiemmin. Keskiseltä Pohjanmaalta on tallella jo 1650-luvulta asiakirjoja, joissa talojen nimet mainitaan.

Tietenkin ratsastaloja on mahdollista selvittää muidenkin asiakirjojen perusteella jonkin verran. Sukututkijalle ovat kiinnostavia 1650-lukua käsittelevät mikrofilmit (Kra 1 – 20), joissa on runsaasti myöskin katselmusluetteloita (etenkin Kra 2, 14, 19 ja 20). Niissä luetellaan komppanian ratsaat pitäjittäin ja kylittäin. Tällöin mainitaan ratsastalon isännän ja hänen ratsumiehensä nimi sekä kerrotaan näiden keskinäinen sukulaissuhde. Ruotsinkieli ja lyhenteet on tutkijan syytä hallita – käsiala on onneksi niissä selvää.

Näin lyhyessä artikkelissa ei ole mahdollista kertoa kovinkaan syvällisesti ratsastalotutkimuksesta. Kuitenkin on kerrottu sukututkijan näkökulmasta kenties oleellisin kiinnostuksen herättämiseksi tai työn helpottamiseksi.

RATSASTALOJA JA RUSTHOLLEJA KOSKEVAA
PAINETTUA KIRJALLISUUTTA

Josef Alm, Blanka vapen och skyddvapen från och med 1500-talet till vara dagar.
Facsimi leupplaga. Stockholm 1975.

C. G. Aminoff, Nyuppsatta truppförband i Fin land 1770–1808. Historiallisia
tutkimuksia LXXXII. Suomen Historiallinen seura. Lovisa 1971.

Eric Anthoni, En frälse–och rusttjänstlängd för Finland hänförande till år 1554
eller 1555. Historisk Tidskrift för Finland 1962.

Erik Anthoni, Finlands medeltids frälse och 1500-tals adel. Skrifter utgivna
av Svenska, Litteratursällskapet i Finland. Nr 442. Helsingfors 1970.

Förteckning öfver samteliga rusthåll i Storfurs tendömet Finland. Helsinki 1881
ja 1884.

Generalstaben, Sveriges krig 1611–1632 I-VI. Stockholm 1936–1939.
N. Karl Grotenfelt, Anteckningar om indelta dra goner i Östra Finland 16441721.
SSLS 279. Helsingfors 1940.

J. O. Hannula, Sotataidon historia I–III. Helsinki 1930–1933.
Olle Harjapää, Hämeen ratsumiesten perintei den kirja I–II. Moniste 1963.
O. S. Jahnukainen, Sotataidon historia IV. Helsinki 1953.
Einar W. Juvelius, Suomen sotahistorian pääpiirteet I. Aika vuoteen 1617.
Helsinki 1927.

Kyösti Kiuasmaa, Suomen sotilaspäällystö 1500-luvun loppupuolella
(n. v.1570–1600). Historiallisia tutkimuksia LXXIII. Suomen Historiallinen seura.
Forssa 1968.

Arvi Korhonen, Hakkapeliittain historia I–II. Porvoo 1939–1943.
Jussi T. Lappalainen, Kaarle X Kustaan Venäjän sota v. 1656–1658 Suomen
suunnalla. Studia Historica Jyväskyläensia X. Jyväskylä 1972.

Jussi T. Lappalainen, Elämää Suomen sotaväessä Kaarle X Kustaan aikana.
Studia Historica Jyväskyläensia XII. Joensuu 1976.

Aarre Läntinen, Satakunnan ratsastalot ja rusthollit. Historioitsija
– taaksepäin katsova profeetta. Mauno Jokipiille omistettu juhlakirja.
Studia Historica Jyväskyläensia XXX. Saarijärvi 1984.

Aarre Läntinen, Lastuja ratsastalo- ja rusthollitutkimuksesta.
Opuscula Historica I. Jyväskylän yliopiston historian laitos. N:o 10.
Toim. Ilkka Nummela. Jyväskylä 1984.

Aarre Läntinen, Suomen ratsuväkirykmenttien everstit Ruotsin vallan aikana.
Pysy lujana omalla maalla. Erkki Lehtiselle omistettu juhlakirja.
Studia Historica Jyväskyläensia XL. Jyväskylä 1989.

Aarre Läntinen, Eteläpohjalaisia karoliineja. Karoliinien kuolonmarssi
1718–1719. Karoliinien muistokirja. Alavus 1989.

J. Mankell, Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning
och fördelning sedan slutet femtonhundratalet. Stockholm 1865.

J. Mankell, Anteckningar rörande finska armeens och Finlands krigshistoria I.
Stockholm 1870.

J. Mankell, Öfversigt af svenska krigens och krigsinrättningarnes
historia II:3. Stockholm 1903.

Bernhard Montgomery of Alamein, Sodankäynti kautta aikojen. Porvoo 1973.
Sven Nilsson, Krona och frälse i Sverige 15231594. Rusttjänst, länsväsende,
godspolitik. Lund 1974.

John E. Roos, Uppkomsten av Finlands militieboställen under indelningsverkets
nyorganisation 1682-1700. Historiallisia tutkimuksia XVIII. Helsinki 1933.

Suomen ratsupalvelus–ja läänitysluetteloita vuosilta 1537–1575.
Asiakirjoja, jotka valaisevat Suomen kameraalisia oloja, II vihko.
Toim. K . Grotenfelt. Todistuskappaleita Suomen historiaan III.
Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1899.

Per Sörensson, Adelns rusttjänst och adelsfanans organisation 1521–1680
och efter 1680. Historisk tidskrift 1922 ja 1924.

Werner Tawaststjerna, Suomen sotavoima Juhana III:n aikana.
Historiallinen Arkisto XVII. Helsinki 1901.

Werner Tawaststjerna, Suomen sotaväki Kustaa Vaasan ja Eerikki XIV:n
aikana. Historiallinen Arkisto XIX:1. Helsinki 1905.

Werner Tawaststjerna, Pohjoismaiden viisikolmattavuotinen sota.
Historiallisia tutkimuksia I Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1918–1920.

Werner Tawaststjerna, Pohjoismaiden sota 1590–1595 ja Täyssinän rauha.
Historiallisia tutkimuksia XI. Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1929.

Werner Tawaststjerna, Kaarle XI:n ja Sigismundin välinen taistelu Liivinmaan
omistamisesta. Historiallisia tutkimuksia XIX. Suomen Historiallinen seura.
Helsinki 1935.

Th. Wijkander, Öfversigt af Svenska Krigsförfattningens historiska utveckling från
äldre tider till indelningsverkets afslutande år 1733. Stockholm 1866.

Arvo Viljanti, Gustav Vasas ryska krig I–II. Åbo 1957.
Arvo Viljanti, Vakinaisen sotamiehenpidon sovelluttaminen Suomessa 1600-luvun
lopulla I-II. Turun yliopiston julk. sarja B, XX ja XXV. Turku 1935–1940.

Kaarlo Wirilander, Suomen upseeristo 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia XXXIV.
Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1950.

Kaarlo Wirilander, Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718–1810.
Suomen Historiallinen seura. Käsikirjoja III. Helsinki 1953.

Kaarlo Wirilander, Suomen armeijan sotilasvirkamiehistö 1718–1810.
Suomen Historiallinen seura. Käsikirjoja VII. Forssa 1975.

Sven Ågren, Karl Xl:s indelningsverk för armen. Bidrag till dess
historia 1679–1697. Uppsala 1922.

SELOSTUKSIA – REFERAT

Aarre Läntinen

Finlands ryttarhemman och rusthåll. Drag ur deras utvecklingshistoria.

Författaren redogör för de jordebokshemman som under svenska tiden
åtog sig rusttjänst samt de, som i samband med indelningsverkets infö-
rande blev rusthåll eller militieboställen. Samtidigt har alla det gamla eller
ny frälset tillhöriga berustade säterierna genomgåtts.

De äldsta ryttarhemmanen bildades på 1560-talet. Ryttarna underhölls
sedan ända till 1810, då Finlands indelta arme upplöstes. Ryttarhemman
har förekommit inom större delen av landet, dock inte på Åland eller i Kai-
nuu, inte heller i det i freden i Stolbova 1617 erhållna Kexholms län, sånär
som på några hemman i Hiitola. I Österbotten fanns ryttarhemman endast
en kort period mellan 1630 och 1641, i norra Savolax fanns ett tiotal.

Rusthållen låg inom ett mera begränsat område, i stort sett söder om linjen
Åbo-Björneborg-Pieksämäki-Kerimäki-Kivennapa. Kameralt kom rusthål-
len att överleva 1810 och syns i jordeböckerna ända till den sista, som upp-
gjordes 1905.

I landet har funnits inalles omkring 9.000 ryttarhemman och närapå 3.000
rusthåll. Författaren ger uppgifter om deras antal enligt nuvarande stads-
och kommunindelning, för de till Sovjetunionen 1940 avträdda områdena
dock enligt dåvarande kommunindelning, och om motsvarande tal för säteri-
rusthållens del.

Sivun alkuun

Aloitussivulle Kimalan historiaa Avellanit Konsinit Åvikin Zidbeck Ramsayt Muuta Kimalasta Puistosivulle Puut Puu–ja pensaskuvat Unelmapuutarhoja Puutarhalinkkejä

Läänitysjärjestelmä

(Eino Jutikkala, Talonpojan historia)

Vuonna 1569 aatelisarvo perinnölliseksi: aatelismies, joka ei köyhyytensä vuoksi jaksanut ratsupalvelusta suorittaa, sai siitä huolimatta säilyttää aatelisarvonsa.

Ratsupalvelus liittyi määrättyihin, verovapautta nauttiviin taloihin, rälssitiloihin sekä niiden ohella läänityksiin.

Kun ratsupalvelus 1600-luvulta lähtien oli enimmäkseen vain paperilla ja maavero samaan aikaan kasvoi, tuli rälssitilojen omistaminen merkitsemään yhä suurempaa taloudellista etua talonpoikaismaan omistamiseen verrattuna. – rälssimiehistä oli kehittynyt sotilas- ja siviilitoimissa palveleva virkamiessääty, joka tehtävistään sai laajat erioikeudet (1569, 1617) sekä kruununveroja nautittavakseen.

Koska tilapäiset läänitystilat eivät tarjonneet varmoja tuloja, aatelisille oli taattava
perinnöllinen oikeus niihin veroihin, jotka oli heille luovutettu.

Vuodesta 1604 Norrköpingin päätöksen tilat:

– kulkivat perintönä suorassa polvessa donataarin miespuolisille jälkeläisille
– ellei ollut miesjälkeläistä: tila palautui kruunulle (eivät periytyneet naisille eikä sukulaisille)
– tilojen oli haettava vahvistus jokaiselta uudelta hallitsijalta; tosin Kustaa II Adolfin ajasta alkaen kuninkaan oli mahdoton evätä tämä vahvistus
– kuninkaan luvalla tilojen veronkanto-oikeuksia myytiin myöhemmin ventovie-raillekin

Ostorälssi- ja panttirälssitila

– em. rinnalla Kustaa II A:n hallituskaudesta lähtien
– verojen myynti ja panttaus
– perinnöllisiä: kruunu saattoi periaatteessa lunastaa takaisin, mutta tosiasiallisesti siltä puuttui siihen varoja
– 2/3 tiloista kuitattiin palkka- ym. saatavia vastaan, joita aatelismiehillä oli kruunulta

Vuonna 1632 aatelisille maksoi veronsa manttaaleista

– Turun ja Porin läänissä 67 %
– Ahvenanmaalla 1 %
– Uudenmaan ja Hämeen läänissä 60 %
– Viipurin ja Savonlinnan läänissä 44 %
– Pohjanmaalla 93 %
– Käkisalmen läänissä 96 %.

Feodaaliset omistusoikeuskäsitykset

Teoria kahdenlaisesta omistusoikeudesta kielsi talonpojilta omistusoikeuden vilje-lemäänsä maahan:
– dominium utile: suppeampi tai laajempi hallintaoikeus maahan
– ei proprietas: maa ei ollut talonpojan omaisuutta.

1600-luvulla em. käsitykset yleistyivät Ruotsissa.

Kruunua pidettiin alkuaan kaiken maan omistajana. Se oli luovuttanut nautinta-oikeuden maahan talonpojille, jotka olivat (muka) uudisviljelijöinä asettuneet kruunun viljelemättömille maille.

– Sukuoikeus: talonpoikien perinnöllinen käyttöoikeus maahan (bördsrätt). Talon-poika rinnastettiin perintövuokraajaan

Talonpojat protestoivat: 1650 hallitukselle aatelittomien säätyjen kirjelmän luonnoksessa sanonta "maanomistaja eli sukuoikeuden haltija"(bördamannen).

Kruununtilat

– harvassa 1600-luvun alussa
– kruunun täydellistä omaisuutta
– viljelijä = lampuoti, jolla ei ollut edes asujaoikeutta; voitiin häätää milloin tahansa

Perintötilat (verotilat)

– valtaosa Suomen tiloista
– talonpojalla oli dominium utile, mutta kruunulla dominium directum
– kruunulla oikeus maaveron muodossa maan tuottoon
– maavero käsitettiin kuinkaan yksityisoikeudelliseksi tuloksi omasta maastaan, ei julkisoikeudelliseksi maksuksi

– Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen lääneissä 1690-luvulta lähtien noudatetussa verollepano- ohjesäännössä käsketään asettamaan tilan veroksi puo-let sen tuotosta, siis sama osuus, mitä käytettiin vuokrauksessa.

– perintötalonpoikien maavero oli yhtä suuri kuin kruununtilojenkin
– talonpojan perintöoikeutta ei katsottu äyrinkään arvoiseksi, kun 1600-luvun lo-pulla aatelismiehet ostivat tiloja rälssiksi; ei tehty eroa kruunun- ja perintötilojen kesken
– kun verottamisoikeutta pidettiin osana omistusoikeutta ja kruunu siten tunnustettiin osalliseksi talonpojan tilan omistusoikeudesta, oli helppoa selittää, että dominium directum sisälsi muutakin kuin oikeuden maasta saatuun tuloon.

TALONPOJAN OIMISTUSOIKEUTTA MAAHANSA
RAJOITETTIIN MONIN TAVOIN:
1.
Talonpoika ei saanut myydä tilaansa suvun ulkopuolelle tarjoamatta sitä ensin kruunulle, koska tämä oli "veron omistaja";

2.
Kolmen vuoden maksamattomista veroista talonpojan maa joutui kruu-nulle, jolla oli etuoikeus muiden kiinnitysten suhteen;

3.
Taloa oli viljeltävä ja rakennettava kruunun antamien ohjeiden mukaan

– 1681 talonkatselmussääntö: tilalla pidettävä katselmus joka kolmas vuosi, ja
aina uuden asujan tullessa taloon

– määräyksiä tilalla olevan pellon ja niityn kunnossapidosta ja uuden raivauksesta,
humalistoista (200 salkoa), rakennuksista (tupa ja kamari, käymälä), aidanpanosta
ja ojituksesta.

– sakkoja ja vahingonkorvauksia laiminlyönneistä
– ei noudatettu käytännössä

4.
Tilan halkominen oli rajoitettu tai kielletty

– 1684 Kaarle XI: talon sai äärimmäisessä tapauksessa halkoa neljännestilan (-manttaalin) osiin, mutta ei sitä pienemmäksi, eli, "jos useammat kuin kaksi tai kolme tai kaikkein korkeintaan neljä haluavat tunkeutua asumaan yhdellä perintötilalla", oli viranomaisten se estettävä.

– turvasivat kruunun verotulot, helpottivat veronkantoa
– ei koskenut rälssimaata – käsitys yleistyi – rajoitti nimenomaan talonpoikaista omistusoikeutta

5.
Talonpoikaistalojen yhdistäminen toisiinsa oli kielletty

– veroyksikkö oli normaalitila
– turvattiin kruunun edut
– koski nimenomaan kieltoa yhdistää kahta kantatilaa: talonpoikaistalo ei saanut olla suurempi kuin että talonpoika perheineen tuli siinä toimeen

– 1681 talonkatselmussääntö suositti kahden tilan yhdistämistä siinä tapauksessa, jos ne olivat niin pieniä, että talonpoika ei voinut kummassakaan saada elatustaan.

Talonpojalla ei saanut olla lampuoteja. Erik XIV:n voudinohjeet: "Ei kenelläkään talonpojalle ole sallittua omistaa enemmän maata kuin hän itse voi hoitaa tai hänen lapsensa ja sukunsa hallita ---; jos havaitaan, että talonpoika ottaa veroa talonpojalta, menettäköön tilan kruunulle."

– 1437 asetus vaikeutti talonpojan omistaman maan vuokraamista: puolet lampuodin maksamasta vuokrasta meni kruunulle

– Tällaista asetusta ei enää suurvaltakaudella tarvittu: perintömaasta kannettu vero vastasi samansuuruisesta maasta kannettua vuokraa. Kenenkään ei kannattanut ottaa tämänluontoiselle tilalle lampuotia.

– 1540 kiellettiin talonpoikia pitämästä päivätyöläisiä tai antamasta rengeilleen palkkana viljelysmaata
– 1664 kiellettiin talonpoikia antamasta peltoja, niittyjä ja kaskimaita palkollisilleen (–Nähtävästi osaksi metsän säästämisen vuoksi).

6.
Tilan lohkominen oli kielletty
– lohkominen vähentäisi veronalaista maata
– ei myötäjäisinä, ei perintöosina
– verot korkeita: talolle, josta oli aikojen kuluessa joutunut vieraille paljon maata, kävi vaikeaksi selviytyä kruununveroistaan (voutien vaikea pysyä ajan tasalla)

Äärimmäisissä tapauksissa kävi niin, että tilat, joista jatkuvasti oli luovutettu kappaleita, hävisivät olemattomiin, "niin että kukaan ei enää tiedä, mistä ne ovat löydettävissä", kuten Kustaa Vaasa valittaa, ja kruunu siten menetti verotulonsa.

Vuonna 1627 julistus: jokaisen, jolla oli hallussaan osia toisista taloista, oli määräaikana palautettava ne emätilan yhteyteen, ellei hän ollut käräjätuomion perusteella oikeutettu omistamaan sitä.
– runsaasti oikeudenkäyntejä

Rälssitilat

– vapautettu maaverosta
– kruunu oli luopunut dominius directumistaan rälssitiloihin
– aatelismiehillä tilojen haltijoina oli entuudestaan tiloihin dominium utile, vallitsi rälssimaalla täydellinen omistusoikeus.
– jos kruununtila lahjoitettiin aatelismiehelle, sai hän siihen täydellisen omistus-oikeuden, so. talosta tuli rälssitila
– kruununtiloja Suomessa vähän: harvinaista
– Kristiinan erotessa: 363 kruununtilaa, 10 544 perintötilaa Suomessa

Rälssisäterit

– rälssimaata, joka oli vapaa ratsupalveluksesta vuoden 1652 erioikeuksien nojalla ja eräistä vähäisistä myöskin tavallisia rälssitiloja koskevista rasituksista, kuten kruununkymmenyksistä vuodesta 1600 alkaen.

Perintörälssitilat

– perintötiloista kruunu ei voinut lahjoittaa muuta kuin sen osan omistusoikeutta, mikä sillä oli, so. dominium directumin

* * *

Vuoden 1649 säädös: donataarien oli tyydyttävä siihen veroon ja niihin päivätöihin ja kyyteihin, joita lahjoitetuilta tiloilta oli aikaisemmin kruunulle maksettu

– lahjoitustiloille myönnettiin vähitellen huojennuksia ylimääräisestä verosta, ja kuningatar Kristiinan v. 1644 antamissa aatelisprivilegioissa ne vapautettiin siitä melkein kokonaan – ts. donataari sai kantaa niiltä jonkin vastaavan veron omaksi hyväkseen. "Kukin voi - - - verottaa talonpoikaansa niin paljon kuin haluaa; ja talonpojalla olkoon sitten vapaus jäädä tilalle tai luopua siitä." (1652 maamarsalkka valtiopäivillä)

* * *

Aatelismiehellä oli valta liittää yhteen joukko entisiä talonpoikaistiloja ja muodostaa niistä asumakartano, säteri. Säterin perustamisesta oli jätettävä anomus kuninkaalle tai ainakin maaherralle. Muodollisuus: anomuksiin suostuttiin aina.

Iso reduktio 1680

– 1680 valtiopäivät: kuninkaan (Kaarle XI) itsevaltiudelle perusta, valtaneuvosto syrjäytyi
– valtiopäivien keskeisin kysymys: lahjoitusten peruutus
– talonpoikaissääty harvinaisen aktiivinen; yhteistyöhön papiston ja porvariston kanssa 21.10.1680 lähetystö salaiseen valiokuntaan esittäen mietinnön, jossa vaadittiin reduktion toimeenpanoa
– papisto halusi neuvotella aateliston kanssa, mutta talonpojat vaativat, että ehdotus oli esitettävä suoraan kuninkaalle. "Jos ei aikomusta nyt toteutettaisi, huutaisivat lapsemme kostoa meille." – ritaristo ja aateli laati vastineen, jossa se piti talonpoikien ehdotusta niin loukkaavana tai suorastaan rikollisena, että päätettiin pyytää tutkimusta, kuka oli kirjelmän sepittänyt.
– 29.10. ritarihuone käsitteli vastinekirjelmää. Sekasortoinen käsittely: alempi aateli kannatti reduktioehdotusta, jonka mukaan kreivi- ja vapaaherrakunnat ja Norr-köpingin päätöksen tilat peruutettaisiin, mutta ne, joilla oli vain vähän lahjoituksia, säästettäisiin.

– Kaarle XI ei halunnut ratkaista säädyn sisäisiä riitoja
– aateli laatikin yksityiskohtaisen reduktiopäätöksen ja ilmoitti hyväksyvänsä tämän toimenpiteen suostuntaverona
– reduktiopäätös julkaistiin suunnilleen ritarihuoneen hyväksymässä muodossa: 600 talarin vuotuiset verotulot määrättiin alarajaksi, josta alkaen donataarin oli luovutettava lahjoitustilansa
– ne, joilla oli vähemmän verotuloja, saivat pitää lahjoituksensa

Vuoden 1682 valtiopäivillä reduktio jätettiin kuninkaan käsiin

Vuoden 1686 valtiopäivät: kuningas aikoi peruuttaa ostetut ja pantatut tilatkin

* * *

Peruutus edistyi nopeasti. Vuoteen 1687 mennessä oli peruutettu 1.600 000 talarin verot ja siitä Kaarle XI:n kuolemaan mennessä 1697 peruutettiin vielä noin puolen miljoonana talarin verot

– kaikki kreivi- ja vapaaherrakunnat
– Norrköpingin päätöksen tilat peruutettiin
– poikkeus niiden henkilöiden suhteet, jotka olivat reduktiotyön johdossa
– esim. Wrede-suvun laajat lahjoitusmaat jäivät peruuttamatta, koska Fabian Wrede oli reduktiokomission päällikkö
– Lahjuksista ja hätääntyneiltä aatelismiehiltä edullisesti ostamistaan tiloista rikastuneet kuninkaan suosikit keräsivät suurempia maaomaisuuksia kuin aikai-semmin oli nähtykään, ja siten reduktion tuloksena oli "vähemmässä määrin ta-soitus varallisuuden jaossa kuin omaisuuksien siirto uusiin käsiin."

– Lahjoitusmaille perustettujen kartanoiden omistajat saivat pitää ne hallussaan, ei enää rälssisätereinä, vaan tavallisesti säteriratsutiloina.

– Uusi maanluonto keksittiin aatelisten suurtilojen alistamiseksi ruotujakolaitoksen palvelukseen.
– Säteriratsutila nautti jokseenkin kaikkia samoja vapauksia ja erioikeuksia kuin rälssisäterikin, mutta sen haltijan oli ylläpidettävä rakuunaa kuten tavallisten talonpoikaisten ratsutilojenkin.
– muutamat kartanot määrättiin tavallisiksi ratsutiloiksi.
– useat jäivät pysyvästi kruunulle ja niistä muodostettiin ylimpiin upseerinvirkoihin liittyviä sotilasvirkataloja.
– joskus, kun tila edelleen jäi yksityisen haltuun, sen omistaja joutui vaihtumaan. Kuitenkin suurtilat säilyivät suurtiloina, ja suurviljelyn puhtaan voiton lahjoitus-kaudesta muodostavat Suomessa juuri nämä kolmisensataa uutta kartanoa.

Reduktio riisti aatelilta sen aseman koronnauttijana, so. verotulojen kan-tajana, muttei pienentänyt suurtiloja eikä suurmaaomaisuuksiakaan.

Reduktio oli suurimpia historian tuntemia omistusoikeuden loukkauksia, koska se kohdistui samanaikaisesti kahteen säätyyn, aateliin ja talonpoikiin. (von Törne)

Kuitenkin Espoon pitäjän kohdalla jokainen peruutettu tila, jonka sukuoikeuden talonpoika oli säilyttänyt, jäi perintötilaksi

Kruununtilojen suuri määrä 1700-luvun alussa johtui muista seikoista: katovuosina 1695–97 moni talonpoika verorästien vuoksi menetti sukuoikeutensa

– usein talo, joka todellisuudessa oli perintötila, merkittiin kruununtilojen sarakkeeseen
– tilapäinen sekaannus maakirjojen laatimisessa on vienyt tutkijoita harhaan

– ne talonpojat, joiden tilat olivat olleet lahjoitettuja, eivät paljonkaan lukuisammin olleet menettäneet sukuoikeuksiaan kuin ne, jotka koko ajan olivat olleet aatelista riippumattomia.

– 1680 tienoilla tavaton määrä talonpoikia menetti sukuoikeutensa ja muuttui kruununtalonpojiksi, mutta se ei aiheutunut lahjoituksista eikä niiden peruut-tamisesta.

– usein tilat yhdistettiin siihen kartanoon, jonka omistajalle ne aikoinaan olivat lah-joitetut

– Reduktio antoi aatelisille oikeuden katsoa täydeksi omaisuudekseen kaiken sen, mitä ei ollut palautettu

– Suomessa säilyi aatelin hallussa 234 rälssisäteriä sekä noin 1800 maakirja-numeroa rälssitiloja

– 247 säteriratsutilaa ja muutamia kymmeniä tavalliseksi ratsutilaksi muutettua kartanoa

Varsinais-Suomi 14 % manttaaleista rälssitiloja
– Uusimaa 12, Häme 9, Satakunta 4 %

Sivun alkuun

Aloitussivulle Kimalan historiaa Avellanit Konsinit Åvikin Zidbeck Ramsayt Muuta Kimalasta Puistosivulle Puut Puu–ja pensaskuvat Unelmapuutarhoja Puutarhalinkkejä

Isojako

– 5.4.1757 isojakoasetus
– kaikki kylän tilukset pantava isojakoon, jos yksikin osakas sitä vaati

– jyvitys: huonoa maata enemmän kuin hyvää
– 1766 maanjako-oikeudet
– riidat, maanmittareiden puute

1762 isojakoasetus:
peräännyttiin periaatteista miltei kaikissa kohdin
– korkeinta sallittua lohkolukua ei määrätty
– tontinmuuttoa ei vaadittu, mutta salli ja oikeutti sen
– ryhmäkylissä asuville vastenmielinen ajatus

Kustaa III:n 1775 isojakoasetus:
– pellot neljänä lohkona
– niityt neljänä ja metsä kahtena lohkona kullekin talolle
– vaadittiin tontinsiirtoa

Jaot edistivät tilojen halkomista ja talonpoikaisviljelyä

1700-luvulla ehdittiin toimittaa Suomessa noin 5 milj. hehtaarin alalla

– tontinsiirrot pysyivät harvinaisina
– maat lukuisina kappaleina: 1775 asetuksen yläraja 10 lohkoa, jäi alarajaksi

Tangotus

Sarkajakoisessa systeemissä jakotoimituksessa keskeistä osaa esitti tanko:
1. jaossa noudatettua suhdelukuja
2. kylässä säilytettyä mittaseivästä

Sarkajaossa olevia peltoja kutsuttiin joskus tankopelloiksi

Pellot suunnikkaan muotoisiksi lohkoiksi, jotka jaettiin erikseen

Lähde: Eino Jutikkala, Talonpojan historia

Sivun alkuun

Aloitussivulle Kimalan historiaa Avellanit Konsinit Åvikin Zidbeck Ramsayt Muuta Kimalasta Puistosivulle Puut Puu–ja pensaskuvat Unelmapuutarhoja Puutarhalinkkejä

Läänityslaitoksen kehittyminen
Somerolla

1. Ensimmäinen läänitys sotamarski ja käskynhaltija Jaakko Henrikinpojalle 1558: Hirsjärven neljänneskunnasta suurin osa.
– 1553 Etelä-Someron kylät

2. Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun vapaaherra: 1562 Pitkäjärven neljän-neskunta
– leski, ruotsalainen Kristiina Krumme läänitysten haltija vuoteen 1569: Hirsjärvi peruutettiin kruunulle
3. 1570–71 Hirsjärven neljänneskunta Klaus Flemingille

Somero pysyi vapaana 1590-luvulle

4. 5.8.1590 yksi talo Ihamäestä Olavi Laurinpojan leskelle
– tila hävisi maakirjoista 1600-luvun alussa, liitettiin ilmeisesti Ihamäen säteriin.

5. Ratsumies Mauno (Magnus) Siggenpoika: 15.6.1564 sai verotulot 13:sta Hirsjärven kylän talosta (1599 asti).

6. Ratsumestari Anders Laurinpoika (Larsson) 20.6.1594: eliniäksi, myöhemmin perinnölliseksi lahjoitukseksi 55 taloa Somerolta.

7. Klaus Horn, ilmeisesti Klaus Kaarlenpoika Horn (k. 1623) sai 1620-luvulla läänityksenä useita taloja Somerolta.

1600-LUVULLA ALETTIIN LÄÄNITYKSIÄ (= VEROTULOJA)
ANTAA PERINNÖLLISINÄ LAHJOITUKSINA

– Norrköpingin valtiopäivien (1604) päätöksen mukaiset tilat:
1. lahjoitus periytyi vain donataarin miespuolisille jälkeläisille suoraan alenevassa polvessa ja
2. suvun sammuessa palautui kruunulle.
3. lahjoituksesta pyydettävä vahvistus
jokaiselta uudelta kuninkaalta.

AATELISMIEHILLÄ OIKEUS OSTAA KRUUNUNLUONTEISIA
TILOJA RÄLSSITILOIKSI = OSTORÄLSSITILAT
– täysi omistusoikeus
– tavoitteena tilakoon kasvattaminen
– Somerollakin useita ostorälssitiloja

KESKIEUROOPPALAINEN KÄSITYS: TALONPOJALLA
TILAANSA VAIN NAUTINTAOIKEUS, EI OMISTUSOIKEUTTA
– vain valtiolla ja aatelilla oli omistusoikeus
– talonpojista tuli lampuoteja, kun omistusoikeus perintötiloihin katosi
– aiheutti Somerolla suuria yhteiskunnallisia
mullistuksia
– tosin suurin osa Somerolla lahjoitetuista tiloista oli valtion omistamia autiotiloja

SOMEROLLA ANNETUT VARSINAISET RÄLSSILAHJOITUKSET

1. Jürgen von Krüdenerin lahjoitusmaa 20.4.1604
– liivinmaalainen aatelismies, joka joutui ruotsinmielisenä pakenemaan kotimaastaan Kaarle IX aikana
– Vilukselan ja Palikaisten kylät
– Vilukselan talon kruunun autiotiloja
– elinikäinen, ei perinnöllinen
– vuonna 1612 lahjoitusmaa käsitti 59 taloa Somerolla ja Somerniemellä
– läänitys peruutettiin 1629, kun Krüdener pääsi palaamaan kotimaahansa

2. Anders Laurinpojan (Larsson) lahjoitusmaa
– pääkartano Halikon Botila eli Puotila
– 1594 sai Somerolta 55 taloa Pitkäjärven, Jurvalan, Sillanpään, Kärilän, Kimalan, Rautelan, Saarentaustan, Härkälän, Harjun, Jaatilan, Sylvänä, Ollilan, Kultelan ja Joensuun kylissä
– 1605 kolme taloa Sillanpään kylästä Norrköpingin rälssinä (kahdesta perintötilallisesta tuli Härkälän kartanon lampuoteja, yksi autiotila)
– 12.7.1610 kaikki muutkin läänitykset muutettiin Norrköpingin päätöksen mukaiseksi rälssiksi, jolloin 30 somerolaista talonpoikaa menetti omistusoikeuden tiloihinsa
– Härkälästä ja Jurvalasta tuli säterikartanoita

– Anders Larssonin lahjoitusmaat käsittivät 60 % Someron taloista – hänen kuolemansa jälkeen, noin 1613 läänitykset siirtyivät:
a) Lars-pojan leskelle, Margareeta Munck af Fulkilalle, joka avioitui eversti Kristoffer Asserssonin kanssa, aateloituna Mannersköld:
1. Jurvala sekä myöhemmin ostamalla rälssioikeuksia mm. Pyölin, Ryhdän ja Lahden taloista,
2. Härkälän säteri, siirtyi myöhemmin tyttären tyttären miehelle, vapaaherra, Turun hovioikeuden varapresidentille Gustaf Grassille, joka 1600-luvun lopulla oli suurin
rälssitilojen omistaja Somerolla. 3. perusti Lahden säterin 1650-luvulla

Anders Joninpoika Munck
– tanskalaissyntyinen, Anders Larssonin palveluksessa
– tuli somerolle, avioitui kirkkoherra Bertil Jönsinpojan tyttären kanssa
– sai perinnöksi tämän talon Harjun kylästä ja lopuksi rälssiomistuksena Hirsjärven ja Harjun kylät

3. Hans Ramsay (k. 1649)
– sai kolme taloa Ihamäestä noin v. 1611
– perusti Ihamäen säterikartanon, joka oli 1600-luvulla suvun pääkartano
– Appensa, Anders Larssonin perintönä hän sai Pitkäjärven, Kimalan, Sylvänän ja Pajulan kylistä joukon rälssitiloja 19.7.1613, 20.9.1614 ja 15.5.1630 Kustaa II Adolfilta Norrköpingin päätöksen mukaisin ehdoin

4. Ratsumestari Anders Munck af Sommarnäs, k. 1634
– sai 28.2.1626 rälssioikeuksin Hirsjärven, Harjun ja Palikaisten kylät sekä
– ostorälssinä 10.10.1629 Joensuun, Kultelan, Ollilan ja Paltan kylät
– Kultela palautui valtiolle (kruunulle) vuosisadan puolivälissä
– osoträlssinä myös Kivisojan kylä
– perusti Hirsjärven ja Harjun säterikartanot

5. Ratsumestari Klaus Kristerinpoika Gyllenhjerta, k. 1617
– ei kuulunut Puotilan (Botila) suvun piiriin
– 28.10.1612 sai yhden talon Harjun kylästä rälssioikeuksin
– leski omisti talon vielä 1619
– talo joutui Anders Munckille ainakin vuonna 1628
– mahdollisesti Harjun säteri on Gyllenhjertojen perustama
– myöhemmin tyttärenpoika, hovioikeuden asessori Klaus
Jägerhorn af Spurila pääsi Härkälän säterin omistajaksi

* * *

Etelä-Someron kylistä annettiin lahjoituksia 1640-luvulla
1. 30-vuotisen sodan marsalkka, kreivi Lennart Torstensson sai Norrköpingin ehdoilla kaksi taloa Syvänojalta, viisi Häntälästä ja seitsemän Talvisillalta

2. Beata Stålarm, luutnantti Herman Brandin puoliso
– viisi tilaa Kaskistosta
– palautuivat kruunulle, lapseton pariskunta

3. Everstiluutnantti Arvid Fogelhufvud sai 19.10.1651 kolme taloa Lautelan kylästä
– näistä kaksi oli autiotilaa
– joutuivat Margareta Munckille ja häneltä 1663 Gustaf Grassille

* * *

PERINTÖTILALLISET
– heistä tuli ns. sukuoikeustilallisia
– perinnöllinen oikeus asua ja viljellä tilojaan
– ei omistusoikeutta

AUTIOTILOJEN HALTIJAT
– joutuneet kruunulle, veronmaksukyvyttömiä
– heistä tuli tavallisia rälssitalonpoikia tai lampuoteja, jotka donataari sai häätääkin, jos halusi

DONATAARI

– ei viranomaisille kuuluvaa hallinto- tai tuomiovaltaa, kuten kreivi- ja vapaa-herrakuntien omistajilla

– oikeus maakirjaan merkittyyn veroon, ei kymmenyksiin eikä ylimääräisiin apuve-roihin, joita talonpoikien oli suoritettava kruununvoudille

– säterin läheisyydessä olevat ns. vapauspeninkulman sisäpuolella asuvat talonpojat olivat kokonaan vapautettuja ylimääräisistä veroista, kyydityksistä ja sotaväen-otoista, ja tästä edusta heidän oli suoritettava säterikartanolle päivätöitä tai muita veroja sopimuksen mukaan
– aateliset perustivat mielellään mailleen säterikartanoita, koska alustalaisten ei tar-vinnut tehdä ratsupalvelusta kartanon puolesta

1 2 3
4 5 6
7 8

Y. S. Koskimies, Someron historia I, s. 348–355; Forssa 1949

Someron asutuksen ja
hallinnollisten olojen kehittymisestä

Someron ja Somerniemen kulttuuri-
maisema ja vanha rakennuskanta,
Turku 1990

Nykyisen asutuksen synty

"Ensimmäiset asukkaat lienevät asettuneet Someron järvien tuntumaan, jotka kivikauden alussa – noin 8000–6500 e. Kr. – vielä olivat merenlahtia. Somerolta ja Somerniemeltä tunnetaan yhteensä kuusi esihistoriallista kiinteää muinaisjäännöstä: Härjänlahden kylässä on kaksi kivikautista asuinpaikkaa, joista toinen sijaitsee Kirkkomäellä ja toinen Kirkkopellolla, ja Salkolan leirialueella yksi. Myös Saarentaan kylän Hurran tilalta sekä Pajulan kylän Paavolan tilan Kanakaljen pellolta on löydetty jälkiä kivikautisista asuinpaikoista. Lahden kylän Koivumäen tilalta on löydetty hautaröykkiön pohjakiveys. Kiinteiden muinaisjäännösten lisäksi tunnetaan kunnan alueelta lukuisia kivikautisia esinelöytöjä. Kivikaudella vallinnut pyyntielinkeino edellytti liikkuvaa elämäntapaa.
(...)
Autioitui vuoden 400 vaiheilla
Someron seutu oli autioitunut vuoden 400 vaiheilla e. Kr ja vasta rautakauden lopulla mainitaan Someron laitaosat jälleen asutettuina. Uusi asutus lähestyi Someron seutua yhtä aikaa kolmelta ilmansuunnalta; kaakosta, etelästä ja pohjoisesta. Rautakauden varhaisimmilla jaksoilla seutu oli eteläisten tienoiden – Paimion, Uskelan ja Lohjan – erämiesten pyyntialueena, mutta esihistoriallisen ajan lopulla siirtyi Hämeen ja Varsinais-Suomen erämaiden välinen raja etelämmäksi, niin että Paimionjoen yläjuoksu jäi Hämeen puolelle: Someron keski- ja pohjoisosat joutuivat Sydän- Hämeen vanhojen asutusten sekä mahdollisesti myös Tammelan seudun uudiskylien nautinta-alueeksi ja Someron eteläosa jäi edelleen var-sinaissuomalaisen Suur-Uskelan pitäjän erämaaksi.

Keskiajan vaihteessa alkoi erämaihin syntyä vakinaista nk. korpiasutusta. Syynä asutuksen leviämiseen oli rintamaille muodostunut liikaväestö sekä kruunun 1200-luvun lopulta ja erityisesti 1300-luvun alkupuoliskolta lähtien harjoittama uudisasutuspolitiikka. Maunu Eerikinpojan julistuksen (1334) mukaan sai kuka tahansa vallata maata viljelykseen raivaamalla. Kruunu myönsi uudisasukkaille verohuojennuksia, jotka saattoivat uudistiloilla jäädämyös pysyviksi.

Kruunu piti erityisen tärkeänä saloseutujen kautta kulkevien yhdysteiden varsien asuttamista. Someron seudun sisäosiin uudisasutus levisi 1300- ja 1400-lukujen kuluessa. Asutusta houkutteli maaperän erinomainen sopivuus viljelyyn sekä alueen sijainti neljän ikivanhan tien risteyskohdassa. Yksi niistä oli Someron läpi Turusta Hämeenlinnaan kulkenut Härkätie, joka uusimpien tutkimusten mukaan on vakiintunut jo 800-luvulla muinaisen Varsinais-Suomen ja Hämeen yhdystieksi. (Jaakko Masonen, Hämeen Härkätie. Synty ja varhaisvaiheet Varhainen maaliikenne arkeologisena sekä historiallisena tutkimuskohteena. Tiemuseon julkaisuja 4. Helsinki 1989, s. 69–75 ja 195; kts. Härkätie ).

Somerolla Härkätien linjauksen on arveltu alun perin noudattaneen Paimionjoen vesistöalueen etelärantaa, mutta jo 1500-luvulla on "toinen" Härkätie kulkenut myös vesistön pohjoispuolella.

1. Hämeen Härkätie.
Paimionjoen eteläpuolella ja Pitkäjärveltä lähtien joen pohjoispuolella kul-keva Härkätie on säilynyt erittäin hyvin perinteisen linjauksensa muutamaa lyhyttä oikaisua lukuunottamatta.

Vuonna 1963 Somero-seura pystytti seitsemän tekstillä varustettua muistokiveä niiden kartanoitten (Långsjö, Åvik, Lahti, Pappila) ja kieva-reiden (Hovirinta, Torkkomäki, Juote) kohdalle, joissa Ruotsin kuninkaat, Venäjän keisari tai muut historian tunnetut henkilöt ovat vierailleet.

2. Härkätien varhainen linjaus.
Paimionjoen vesistöalueen eteläpuolella kulki Härkätien varhaisempi linjaus. Kyseinen n. 14,5 km pituinen tielinja ei ole enää yhtenäinen, ajokelpoinen tie. Se kulkee Pitkäjärveltä Someron kirkolle aluksi yksityis- ja peltoteinä, jotka eivät Jurvalassa (n. 800 m) ja Jurvalan ja Ryhdän rajalla (n. 100 m) vastaa muinaista linjausta.

Saarentaasta itäänpäin tie on sorapäälysteisenä pt. 13521:nä ja sitten asfalttipäällysteisenä pt. 13519:nä.

3. Pitkäjärven kilometripylväs, Pitkäjärvi
Härkätien luoteispuolella sijaitseva neliömäinen, suippokärkinen (2,0 x 0,2 m) on ainoa vuoden 18888 asetuksen mukainen km-pylväs Härkätien varrella. Sen yläosaan on hakattu 15 cm:n korkein numeroin "22/1".

Kilometripylvään kaakkoispuolella sijaitsevassa Långsjön kartanossa on esil-lä ensimmäinen Härkätien muistokivi. Toinen, Hovirinnan kievarin, sijaitsee vain n. 100 metriä pohjoiseen km-pylväästä.

4. Åvikin tienoikaisu, Pitkäjärvi ja Sillanpää.
Härkätien n. 900 metriä pitkä hylätty osuus mt. 281:n eteläpuolella. Siitä on jäljellä vain luoteispään yksityistienä oleva n. 300 m pätkä, joka loppuu omakotitalon pihalla osittain luhistuneeseen kiviseen siltaan. Sillan päällä on autotalli.

Åvikin, Suomen toiseksi vanhimman lasitehtaan (1748–1833), alueen läpi menevä osuus on hävinnyt. Jacob de Pontin perustaman lasitehtaan ja sa-malla kartanon alueella on kolmas Härkätien muistokivi. Kolmas muistokivi sijaitsee 3 km itään Lahden kartanon luona.

5. Torpparimuseo, Jaatila.
6. Peltotyökalumuseo, Jaatila.
7. Kivisakasti, Harju.
8. Someron kirkko, Harju.
9. Savenvalajamuseo, Kultela.
10. Koulumuseo, Pajula.
11. Reksuon keidassuo, Pitkäjärvi.
12. Häntälän notkot, Häntälä ja Talvisilta.
13. Somerniemen kirkko, Härjenlahti.
14. Pöökin torppa, Jakkula.
Jaakko Masonen, Eero Ojanen, Markku Heikkinen, Härkätie.
Hämeen Härkätien matkailuopas. Hämeenlinna 1992, s. 83, 84

Pääosa muuttajista Varsinais-Suomesta

Varsinais-Suomen puoleinen Etelä-Somero sai pääosan uudisasukkaistaan Uskelasta ja Halikosta, joiden kautta johti Somerolle Halikonlahdelta sekä vesireitti että vanha vesistöjä seuraillut Hiidentie. Hiidentie on muotoutunut Härkätien solmukohdaksi viimeistään ristiretkiajalla. Ojan mukaan Hiidentie on sama kuin Härjänpoljintie, mutta Masosen tutkimusten mukaan ne ovat kaksi eri teitä, joista Hiidentie kulkee Lautelan ja Terttilän kautta Kiikalaan, missä se yhtyy entiseen Suureen Rantatiehen eli Turun-Viipurin tiehen.

Etelä-Somero sai uudisasukkaita myös Paimion suunnasta, josta tuli ikivanha Kalevantie eli Turkutie. Se johti Vaskion ja Kuusjoen kautta Kerkolaan, Hän-tälään ja Talvisillalle sekä sieltä edelleen Hämeen puolelle, jossa se yhtyi Härkä-tiehen.

Hämeen puoleinen Pohjois-Somero sai ensimmäiset asukkaansa todennäköisesti Sydän-Hämeeen pitäjistä sekä Tammelasta, mutta alueelle muutti uudisasukkaita myös Etelä-Hämeestä ja Pohjois-Uudeltamaalta. Sieltä pääsi Somerolle muinaista Huovintietä myöten, joka jatkui edelleen Kosken ja Oripään kautta Kokemäelle.

Kolmas asutusvirta Pohjois-Somerolle onkin tullut Satakunnan suunnasta, josta tänne Huovintien lisäksi johti Loimijoen vesireitti. Vaikka Pohjois-Somerolle ja Somerniemelle saapui uudisasukkaita Hämeen, Uudenmaan ja Satakunnan suun-nilta, tuli pääosa asukkaista kuitenkin Varsinais-Suomesta. Tämän selittää seudun sijainti aivan maakunnan rajalla ja se, että Varsinais-Suomella oli itsellään vain vähän uudisasutukseen käytettäviä takamaita.

Kylien muodostuminen

Someron keskiaikaiset kylät, jotka sijaitsevat miltei poikkeuksetta em. ikivanhojen teiden varsilla, ovat pääosin samanikäisiä ja suurin osa niistä syntyi 1300-luvun ku-luessa. Asiakirjamerkintöjä niistä alkaa kuitenkin olla vasta 1400-luvun jäl-kipuoliskolla.

Aulis Ojan mukaan Etelä-Someron vanhimmat kylät ovat Kerkola, Häntälä, Talvisilta, Lautela ja Kaskisto. Terttilä on Lautelan, Syvänoja Kerkolan ja Suojoki Kaskiston kylien alueista myöhemmin erotettuja tytärkyliä.

Pohjois-Someron vanhimpia asutuskeskuksia on todennäköisesti ollut kaksi; Painiojärven ja Oinasjärven sekä Pyhäjärven eli Kirkkojärven rantamien kylät. Vanhimmat idänpuoleiset kylät ovat Härjänlahti, Keltiäinen, Jakkula sekä Viuvala ja vanhimmat lännenpuoleiset Harju, Härkälä, Saarentaka, Pappila, Jaatila sekä Joensuu. Vesanoja on Keltiäisten ja Lammi Harjun tytärkylä.

Kirkkojärven ja Kosken rajan välisistä kylistä ovat vanhimpia seutua halkovan päävesistön varrella sijaitsevat Rautela, Kimala, Lahti, Ryhtä, Jurvala, Pitkäjärvi ja Viluksela. Nuoremmista rantakylistä on Pusula Rautelan, Ryhtä Kimalan, Pyöli Lahden, Kärilä Jurvalan sekä Sillanpää Pitkäjärven tytärkylä. Näistä nuorempia lienevät vielä etäällä pääreitistä sijaitsevat Sylvänä sekä sen tytärkylät Ollila ja Paltta. Kirkkojärven ja Painiojärven välillä sijaitsevista kylistä ovat ilmeisesti vanhimpia Ihamäen, Hirsjärven ja Palikaisten rantakylät sekä nuorempia Kultelan ja Pajulan takamaakylät sekä Kivisoja, joka on Hirsjärven tytärkylä. Somerniemen kylistä ovat Salkola, Härjänoja ja Oinasjärvi myös vanhoja kantakyliä sekä Kopila Oinasjärven tytärkylä.

Tiedot tuomio–ja maakirjoista

Lähes kaikki Etelä- ja Pohjois-Someron kylät mainitaan jo keskiaikaisissa asia-kirjoissa, joista suurin osa on tuomiokirjoja. Tarkemmat tiedot kylien talomääristä alkavat pääasiassa uudenajan alussa. Kustaa Vaasan hallintokaudella (1523–1560) alettiin laatia kruununverotuksen täsmentämistä varten kyläkohtaisia luetteloita, maakirjoja, joihin merkittiin Hämeen puolella kylien talot eli savuluku, kunkin talon koko (koukut, 1500-luvun loppupuolelta lähtien manttaalit) sekä jousimäärä eli täysikasvuiset miehet.

Varsinais-Suomen maakirjoihin merkittiin taloista tankoluku, joka ilmaisee talon osuuden kylän maista sekä äyrit eli ko. talon veronmaksukyky. Talon nimeä ei näissä maakirjoissa vielä esiinny, vaan talot on merkitty isäntien mukaan. Hämeen vanhimmat maakirjat, joihin on merkitty Pohjois-Someron kylät, ovat vuodelta 1539 ja Varsinais-Suomen, joissa on mukana Etelä-Somero, vuodelta 1540.

Asuttaminen päätökseen uudenajan alkuun mennessä

Etelä-Someron kylien taloluku tunnetaan kuitenkin jo aikaisemminkin – vuodelta 1492, jolloin alue siirrettiin Uskelan seurakunnasta Someron seurakuntaan. Sen perusteella tiedetään kylien talomäärän kasvaneen voimakkaasti keskiajan jälkipuoliskolla; vuonna 1492 Etelä-Somerolla oli 25 taloa ja vuonna 1540 niitä oli yhteensä 44. Vastaava kehitys lienee tapahtunut myös Pohjois-Someron puolella, jossa vuonna 1539 oli 151 taloa (näistä 42 oli Somerniemen kylissä). Uudenajan alkuun mennessä Someron asuttaminen olikin viety päätökseen. Kaikki nykyiset kylät, lukuunottamatta vuonna 1596 perustettua Mäyrämäkeä sekä vuonna 1692 perustettua Ylenjokea, olivat olemassa ja samoin lähes kaikki kantatalot.

UUDENAJAN ALUSTA ISOJAKOON

Asutusjakso, joka alkoi keskiajan lopulla ja päättyi 1560-luvulla, oli yksi maamme historian voimakkaimpia uudisasutuskausia. Someron kylien talomäärä kasvoi hi-dastuen aina 1580-luvulle saakka. Huomatavat syyt siihen, että kaukaa keskiajalta saakka jatkunut asutuksen lisääntyminen pysähtyi ja alkoi kääntyä laskuun, oli Venäjää vastaan käyty pitkällinen sota ja nälkävuosien talonpojille aiheuttamat rasitukset.

Kustaa Vaasan jälkeläisten ja näiden seuraajien suosima tapa jakaa ansioituneille aatelisille läänityksiä, ts. oikeus kantaa tietyltä alueelta talonpoikien kruununvero, nosti aatelin mahtiaseman huippuunsa 1600-luvun puolivälissä. Aateliset saattoivat myös ostaa kyseisen veronkanto-oikeuden. Niinpä 1600-luvun alussa olivat kaikki Somerniemen kylät sekä suuri osa Someron kylistä läänitettynä jollekin mahtimiehelle.

1593 talojen lohkominen kiellettiin
– autiotiloista kartanoihin

Kruunun asutuspolitiikka ehkäisi uusien talonpoikaisten tilojen perustamisen: koska maahan oli muodostunut runsaasti pieniä tiloja, joilla oli vaikeuksia selviytyä veroistaan, kiellettiin vuonna 1593 talojen lohkominen tai jakaminen ja vuonna 1627 määrättiin osatalot, joiden haltijoilla ei ollut tuomion perusteella niihin oikeutta, palautettaviksi emätalojen yhteyteen.

Raskaiden taloudellisten olojen seurauksena syntyi Somerolle 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa paljon autiotiloja. Niistä taas oli helppo muodostaa kartanoita, kun talonpoikien omistus- tai asukasoikeus ei ollut enää esteenä. Kaikki Someron vanhat säterikartanot – Jurvala, Härkälä, Ihamäki eli Hovila, Harju, Pitkäjärvi eli Långsjö, Hirsjärvi, Lahti, Kimala, Kopila ja Palikainen – onkin perustettu entisille autiotiloille, joskin niihin on oston kautta liitetty myös veronmaksukykyisiä talonpoikaistiloja. Harjun ja Pitkäjärven taloja oli jo ennen säterin perustamista yhdistetty suurtiloiksi. Talojen vähentyminen oli Somerolla nopeinta 1600-luvun kahdella ensimmäisellä sekä neljännellä vuosikymmenellä.

Kartanoiden perustaminen päättyy 1680 -
poikkeuksena Åvik

Vuoden 1680 jälkeen alkoi talojen lukumäärä kuitenkin Somerolla jälleen hitaasti kohota, sillä muuttuneen lahjoituspolitiikan vuoksi ei suuria kartanoita enää perustettu; poikkeuksena Somerolla on 1700-luvulla perustettu Åvik. Taloudelliset olot alkoivat vähitellen parantua sekä väestömäärä lisääntyä.

1600-luvun lopulla ryhdyttiin myös toimenpiteisiin vakinaisen sotamiehenpidon, nk. ruotujakolaitoksen aikaansaamiseksi. Kaikki Someron ja Somerniemen kruunulle peruutetut entiset säterikartanot sekä Rautelan Tuomolan talo muodostettiin ratsutiloiksi, joille määrättiin tietyt aputilat. Muut talonpoikaistilat olivat niin pieniä, että ne pantiin jalkaväkiruotuihin. Niistä muodostettiin ruotuja, jotka ylläpitivät yhtä sotamiestä ja luovuttivat tiluksistaan hänen asuttavakseen ja viljeltäväkseen määrätyn suuruisen torpan.

Ruotujakolaitokseen kuului, että myös upseereille ja aliupseereille järjestettiin asuintilat seuduille, joista joukko-osastot olivat kotoisin. Nämä sotilasvirkatalot olivat kruununtiloja, joita viljelivät lampuodit, eikä niitä saanut myydä perinnöksi. Somerolle perustettiin kuusi sotilasvirkataloa, joista kolme, Ronko, Kepsu ja Huina, olivat entisiä Vilukselan kylän autiotaloja. Muut virkatalot olivat Pitkäjärven Similä, Jaatilan Kylä ja Pusulan Saari. Ruotujakolaitos lakkautettiin vuonna 1810, kun Suomi oli liitetty Venäjän keisarikuntaan. Sotilasvirkatalot säilyivät valtion omaisuutena ja vasta Suomen itsenäistyttyä yksityiset saattoivat ostaa tiloja käyttöönsä.

Tilojen halkominen sallittiin 1700-luvulla

Talonpoikien asemaa helpotti 1700-luvun alkupuolella paitsi verotaakan keven-tyminen myös omistusoikeuden laajeneminen. Myös tilojen halkominen tuli jälleen luvalliseksi. Moni vanha perintötila oli muuttunut kruununtilaksi 1600-luvun ku-luessa, sillä jo kolmen vuoden maksamattomista veroista maatila joutui kruunulle. Kruununtilojen perinnöksiosto sallittiin vuonna 1723 annetulla asetuksella, mutta sitä jäi rajoittamaan mm. ratsutilojen haltijoiden etuosto-oikeus tilojensa apu- eli augmenttitiloihin. Etuosto-oikeuden seurauksena joutui monen vanhan sukutilan haltija lampuodin asemaan.

Vuonna 1789 poistettiin talonpoikien omistusoikeuden loput rajoitukset ja myös he saattoivat sen jälkeen ostaa verovapaata rälssimaata. Ensimmäisiä perinnöksi-ostettuja talonpoikaistiloja Somerolla olivat mm. Rautelan Tuomola (1732), Pyölin Oikia ja Väärä (1750-l.), Pusulan Larkki (1761), Härjänlahden Hiiska (1761) ja Suupus (1761) sekä Ihamäen Riuku (1762) ja Ryhdän yksinäistila (1762).

ISOJAON TOIMEENPANO JA TORPPARILAITOKSEN
MUODOSTUMINEN

Asutustoiminta alkoi Somerolla huomattavasti vilkastua 1700-luvun jälkipuoliskolla. Suurimpana syynä oli nopeasti lisääntynyt väestö sekä valtiovallan aloittamat toimenpiteet maanviljelyksen kehittämiseksi. Ensimmäinen isojakoasetus annettiin vuonna 1757, mutta jaon toteuttaminen jatkui pitkälle 1800-luvun puolelle ja paikoitellen jopa 1900-luvulle saakka. Jaon tarkoituksena oli kylän talojen useassa sarassa olleiden peltojen muodostaminen mahdollisimman yhtenäisiksi.

Isojaon yhteydessä muutettiin metsien yhteisomistus yksityisomistukseksi ja pois-tettiin kaikki esteet perustaa torppia, mitkä toimenpiteet puolestaan käynnistivät tilusten laajamittaisen viljelyynoton. Tällöin erotettiin myös laajimpien kylien taka-maista asutusta varten liikamaita, jotka muodostettiin kruunun uudistaloiksi. Kaiken kaikkiaan perustettiin isonjaon yhteydessä Someron kyliin 15 ja Somerniemen kyliin 7 uudistaloa. Kruunun uudistalot laskettiin kuuluviksi kyliin, joiden takamaista ne oli erotettu.

Useimmissa Someron kylissä isojako toimitettiin 1700-luvun loppuvuosikym-meninä, mutta Häntälässä, Mäyrämäessä, Ryhdällä ja Talvisillalla vastan 1800-lu-vun alkupuolella. Toimitus kesti kussakin jakokunnassa keskimäärin parikym-mentä vuotta.

Tilojen halkominen kasvatti talolukua

Isojaon yhteydessä suoritetun tilojen halkomisen seurauksena kasvoi Someron taloluku tasaisesti aina 1830-luvulle saakka, jonka jälkeen se kääntyi laskuun. Uusia tiloja ei sen jälkeen enää perustettu ja raivatut uudispellot liitettiin vanhoihin tiloihin. Monet talot olivat vuokratiloja ja ne siirtyivät aina yhdelle edellisen haltijan jälkeläisistä. Perintötilojen raskas maavero ja kasvaneet elintasovaatimukset taas vähensivät jakohalukkuutta verotalojen perillisten kesken.

Torppien perustaminen alkoi 1690-luvulla

Asutustoiminta ei kuitenkaan rajoittunut yksinomaan kantatalojen halkomiseen, joka jälleen sallittiin 1700-luvulla. Jo 1690-luvulta lähtien alettiin perustaa torppia kartanoiden maille ja vuosina 1743 sekä 1757 annetuilla asetuksilla salli valtiovalta myös talonpojille oikeuden torppareiden ottamiseen tiluksilleen.

Somerron ensimmäinen torppa perustettiin noin vuonna 1692 Hirsjärven kartanoon, ensimmäinen talonpoikaistalon torppa Pohjois-Somerolle vuonna 1745 Rautelan Tuomolaan sekä Etelä-Someron puolelle vuonna 1769 Kerkolan Kurkeen. Someron ja Somerniemen kylissä oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa yhteensä jo runsaat 200 torppaa ja niiden määrä kasvoi vuosisadan puoliväliin mennessä yli kaksinkertaiseksi. Suurimmillaan torppamäärä oli vuonna 1890 (Somerolla 377 torppaa), mutta sen jälkeen ne alkoivat nopeasti vähetä: vuonna 1900 oli Somerolla 347 torppaa, vuonna 1910 niitä oli 271 ja vuonna 1920, jolloin niiden lunastaminen oli juuri päässyt alkuun, enää vain 183. Somerniemellä oli vuonna 1901 yhteensä 227 vuokraviljelmää – torppia ja mäkitupa-alueita – joista torppia oli ainakin 170. Torppien luku vaihteli kylittäin melkoisesti; eniten niitä oli kylissä, joiden maat kuuluivat kartanoille.

TILATON VÄESTÖ JA PIENTILOJEN SYNTY

Torppien vähenemisen ja tilakoon suurenemisen seurauksena muodostui maaseu-dulle runsaasti tilatonta väestöä. Palkollisten asemaa heikensi myös työpaikkojen väheneminen, sillä uudet maanviljelykoneet vähensivät työvoiman tarvetta. Vuosisa-dan alussa oli Someron ruokakunnissa 13 % tilallisia, vuokraviljelijöitä oli 35 % ja tilattomia 51 %. Näistä 17,8 %:lla ei ollut erityistä asuntoa, 12,4 %:lla oli oma asunto omalla maalla, oma asunto vuokramaalla oli 30,6 %:lla ruokakunnista sekä vuokra-asunto vuokramaalla 39,2 %:lla. Somerniemellä oli vuokraviljelijöitä suh-teessa eniten – 52 % ruokakunnista, itsenäisiä viljelijöitä oli ruokakunnista vain 9 % ja maattomia 39 %. Vuokraviljelijöiden hallussa oli Somerolla 74 % ja Somer-niemellä peräti 84 % peltoalasta.

Tilattoman väestön asemaa pyrittiin parantamaan säätämällä asetuksia (1880, 1886, 1895), jotka helpottivat maatilojen jakamista ja itsenäisten palstatilojen perustamista. Valtio perusti vuonna 1896 lainarahaston, josta myönnettiin lainoja maalaiskunnille ja maanosto-osuuskunnille palstatilojen ostamista varten tilattomille. Ensimmäinen talonlohkominen Somerolla toteutettiin vuonna 1888, jolloin Joensuun (Kyrön) höyrysahayhtiö antoi erottaa ostamastaan Hätän tilasta 8 lohkotilaa, jotka myytiin huutokaupalla. Mitään yhteiskuntapoliittisia tavoitteita ei yhtiöllä ollut; kauppa oli taloudellisesti varsin kannattava, sillä siten yhtiö sai takaisin lähes koko rahasumman, jonka se oli maatilasta maksanut.

Vuonna 1887 kehotti kuvernööri Someron kuntaa ostamaan maata vähävaraisille jaettavaksi, mutta ajatus sai kannatusta vasta 1900-luvun puolella. Vuonna 1907 myytiin huutokaupalla valtion vuonna 1905 ostaman Härkälän kartanon sekä sen kanssa yhdysviljelyksessä olleiden Saarentaan kylän Erkkalan ja Anttilan perintö-tilojen maista lohkotut 51 manttaali- eli viljelystilaa sekä 43 palsta- eli asuntotilaa.

Myös joidenkin kartanoiden omistajat alkoivat myydä maistaan erotettuja lohkotilaoja; esimerkiksi vuonna 1907 lohkottiin Vilukselan Anttilasta viisi lohkotilaa ja vuosina 1909–1910 erotettiin Kopilan kartanosta 27 itsenäistä vilje-lystilaa sekä 2 mäkitupa-aluetta. Vuoden 1909 lopulla myönsi senaatti Someron kunnalle asutuslainan ja asutustoimintaa ohjaamaan perustettiin laina-kassan hoitokunta. Asutustoiminnan seurauksena syntyi mm. useaan kylään kuu-luvan Laitiaisten kulmakunnan itsenäinen asutus.

Torpparit itsenäisiksi 1918

Vuonna 1917 säädettiin laki asutustoiminnasta – lain mukaan jokaiseen kuntaan oli asetettava asutuslautakunta – ja vuonna 1920 muutettiin tilattoman väestön lainausrahasto asutusrahastoksi. Rahastosta voitiin myöntää lainoja maan ostoon ja raivaukseen sekä rakennustoimintaan. Someron kunta asetti vuonna 1919 maanostokomitean hankkimaan maata tilattomille. Vielä samana vuonna kunta osti Hirsjärven kartanon ja sen ulkotiluksista erotettiin 10 lohkotilaa. Torppareiden asema korjaantui 15.10.1918 annetulla lailla vuokra-alueiden lunastamisesta. Lailla säädettiin, että jokainen yksityisen maalla oleva vuokraviljelijä sai lunastaa viljelemänsä tilan omakseen.

Somerolla lakia vuokra-alueiden lunastamisesta sovellettiin ensimmäisen kerran vuoden 1919 alussa, jolloin Ollilan kylässä sijaitsevan Hakalan torpan omistaja lunasti torpan itsenäiseksi vapaaehtoisella kaupalla. Vapaaehtoisia kauppoja tehtiin useita muitakin, mm. Långsjön kartanosta myytiin vuonna 1921 Kolatun, Lettäsen, Lähteenojan, Syrjälän, Paju-Kylämäen, Uotilan ja Sakarin torpat sekä 4 mäkitupa-aluetta.

Vuokratilat itsenäistyivät nopeaa vauhtia. Somerolla oli vuoden 1926 loppuun mennessä jo 349 lohkomispäätöksen saanutta vuokratilaa ja myöhemmin niitä tuli vielä lisää. (Varsinaisia torppia näistä oli korkeintaan 183, sillä se määrä torppia oli kunnassa vuonna 1920.) Somerniemen kunnan alueella lunastettiin vuoden 1931 loppuun mennessä itsenäiseksi lähes 100 torppaa sekä 80 mäkitupa-aluetta.

Laki papiston virkataloihin kuuluvien vuokra-alueiden itsenäistämisestä annettiin vuonna 1921 ja sen nojalla myi Someron seurakunta vuosina 1923–1948 pappiloidensa maista yhteensä 61 tilaa. Vuonna 1922 annettu laki maan hankinnasta asutustoimintaan (Lex Kallio) kiihdytti vapaaehtoista maan myyntiä, muuten se jäi vaikutukseltaan vähäiseksi.

Asetusten ja lakien seurauksena itsenäisten talojen määrä moninkertaistui 1900-luvun alkupuoliskolla: vuonna 1900 oli Someron kunnassa 236 taloa, vuonna 1920 niitä oli 538 ja vuoteen 1940 mennessä oli talomäärä kasvanut 2060:een (Kyseessä on ainoastaan Someron alue, Somerniemen osalta ei vastaavia tietoja ollut käytettävissä).

Karjalaistiloja 597

Kun karjalainen siirtoväki joutui muuttamaan asuinpaikkakunniltaan, säädettiin heidän asuttamisekseen vuonna 1940 pika-asutuslaki. Jatkosodan aikana säädettiin maanhankiintalaki, jonka nojalla asutettiin siirtolaisten lisäksi myös rintamamiehiä, sotainvalidejä, sotaorpoja sekä -leskiä.

Lakien toimeenpanon seurauksena lisääntyi pientilojen määrä huomattavasti: Someron ja Somerniemen kuntien alueille perustettiin vuoteen 1957 mennessä maanhankintalain mukaisia tiloja, tontteja ja lisäalueita 597 kpl. Suurimpia karjalaisasutuksia syntyi Kaurakedon (Jurvala), Lahden kartanon ja sen sivutilan Kurin maille, Pitkäjärvelle sekä Terttilän ja Lautelan kyliin.

Pientilojen määrä kasvoi aina 1950- ja 1960-lukujen taitteeseen saakka, mutta sen jälkeen on vallitsevana suuntauksena ollut tilakoon suureneminen. Pientilojen käyminen kannattamattomiksi ja maatalouden nopea koneellistuminen ovat vähentäneet työvoiman tarvetta maaseudulla. Väestön siirtyessä taajamiin ja kaupunkeihin on maaseudun asutus vähentynyt ja vanhat talot autioituneet. Myöhemmin on osa maataloista päätynyt vapaa-ajanasunnoiksi, mutta monen kohtaloksi on tullut purku."

Someron ja Somerniemen kulttuurimaisema
ja vanha rakennuskanta,
s. 8–14, Turku 1990

Sivun alkuun

Aloitussivulle Kimalan historiaa Avellanit Konsinit Åvikin Zidbeck Ramsayt Muuta Kimalasta Puistosivulle Puut Puu–ja pensaskuvat Unelmapuutarhoja Puutarhalinkkejä

Jos Sinulla on Kimalaan liittyviä vanhoja kuvia tai
muuta materiaalia, ota yhteyttä:

Pertti Toukkari: (05) 374 6763, (02) 748 3722, gsm 041 543 8890
Sähköposti, E-mail: pertti.toukkari@sci.fi

PALAUTETTA, TERKKUJA

Kiitos!

© Pertti Toukkari 27.1.2009

Musiikki: bwv773.mid

Vieraita 12.7.1999 lähtien

VIERAILIJOITA SIVUSTOLLA
27.2.2008 LÄHTIEN

20.1.2009 alkaen

27.1.2009 alkaen

Website Hit Counter

KLIKKAA SIVULLE

Someron historialliset kartanot

Someron historia II (1958)

Y. S. Koskimies

Aatelisto perusti Somerolle 1600-luvulla
kahdeksan säterikartanoa:

Säterivapaus on Eerik XIV:n aatelille 1562 myöntämä oikeus saada verovapaus
asuinkartanoonsa eli säteritilaansa ilman ratsupalveluksen suorittamista.
Säterivapaus peruutettiin isossa reduktiossa 1680-luvulla

Iso reduktio, maaomaisuuden peruutus

Uudet omistajat keinottelivat kartanoillaan

Bremerin kauppahuone omisti neljä säteriä 1790-luvulla

Mikä on kartano?